yksi elämä

Vanhempani joivat korvikkeita niin kauan kun jaksan muistaa, häpeä on se mikä jäi parhaiten mieleen. Kouluaika oli todella ikävää, köyhyys näkyi liiankin hyvin mm. pukeutumisessani. He kuolivat minun ollessani 13 tai 14 vuotias, holhoojakseni määrättiin nuorisokodin johtaja joka oli todella hyvä tyyppi. Kasvoin nuorisokodissa siihen asti kunnes 19 vuotiaana täysi-ikäisyys laski 20 -> 18 vuoteen ja olin "vapaa" koittamaan siipiäni. Nuorisokotiin mennessäni olin aivan ihmeissäni, hyvää ruokaa joka päivä, olin kotona joutunut koputtelemaan ihmisten oville "kerjätäkseni" leipää tai muuta syötävää. En tiedä miten yleensä kehtasin tehdä sen. Eräs yställinen naapurimme näki tilanteen ja antoi minun hakata halkoja pientä korvausta vastaan. Onneksi oli kouluruokailu. Omien siipien koittaminen osoittautuikin vaikeaksi, viina ym. päihteet tulivat jo nuorisokodissa tutuksi. Vuoden vierivät sekoillessa ja 25 vuotiaana huomasin jo juovani satunnaisesti korvikkeita, mutta vain jos ei muuta ollut saatavilla tai rahat oli loppu. Hieman vanhempi veljeni kuoli korvikkeisiin 2002. Raitistuin 27 vuotiaana ja nyt olen 51 vuotta, olen ollut onnellisesti naimisissa pitkään ja lapsillakin on siunattu. Moni on kysynyt olenko uskossa, en ole, se ei ainakaan toistaiseksi ole ollut minun juttuni sitä yhtään halveksimatta. Olen ns. koulu-uskovainen, mutta kun olin onnistunut olemaan ensimmäisen kerran raittiina viikon vuosikausiin eräällä klinikalla, se kolahti niin paljon että jotenkin muiden henkilöiden avustuksella aloin saamaan otetta elämääni. Eläminen ei ollut aivan helppoa raitistumisen jälkeen, mutta kuukausi kuukauden jälkeen tuntui paremmalta. Tämä ei ole mikään ylistys kirjoitus tai saarna, kunhan halusin purkaa teille tunteitani. Tämän suppeammaksi en stooriani saanut, mutta pidemmäksi kylläkin.

"jokainen ihminen on laulun arvoinen".