Karjalan palautus

Sotasyyllisyyden vapaaehtoinen ylläpito on yksi uusssuomettuneisuuden oire.

Toinen oire on yhä jatkuva avuttomuus tarttua pakkoluovutettujen alueiden palauttamiseen ja väärin perustein maksatettujen raskaiden sotakorvausten korvausvaatimuksiin/hyvittämiseen.

Kolmas oire on lähialueyhteistyön ja muiden vastaavien muotojen nimissä tapahtuva jatkuva, vain Venäjän hyödyksi tapahtuva työ ja rahoitus.

Neljäs oire on Suomen valtionjohdon taholta puuttuva aktiviteetti ajaa Stalinin aiheuttamien agressioiden ja valtavien tuhojen tilitystarvetta Venäjän johdolta saman periaatteen mukaan, jonka Euroopan Neuvosto on jo tuominnut.

Viides oire on piittaamattomuus venäläisten lisääntyvän tontti-ja kiinteistöomaisuuden lisääntymisestä koko itä-Suomen alueella.

Kuudes oire on alistuva, Venäjän hyväksi toimiva rekkaliikenteen hoito rajoilla.

Seitsemäs, eli mielestäni törkein suomettuneisuuden oire on, että koko poliittinen eliittimme lähes yksituumaisesti pitää kouristuksenomaisesti suojapintaa yllä puuttumatta julkisuudessa Karjala-keskusteluun. Se, jos mikä on raukkamaista, koska kansa keskustelee suojapinnan alla ja on keskustellut vuosikymmenet sodista asti. Kun kansan kannatus aluepalautukselle osoittaa yhä lisääntyvää kannatusta ja vaatimusta, että Suomen valtiojohdon pitää ottaa aluepalautus Venäjän johdon kanssa puheeksi, on kärkipoliitikoiden ylläpitämä piittaamattomuus kansasta törkeää.

Ei tarvitse ihmetellä, että Suomen ulkopuolella suomettuneisuus on nähty monin verroin selvemmin kuin kotimaassa. Monet eivät vieläkään näe ja mitätöivät koko ilmiön.

Nyt on oleellisen kysymyksen vuoro:

Mikä on seuraava askeleemme, jotta poliitikkomme ryhdistäytyvät?