Kapitalismin Harhaa

Vääristeltyä rahataloutta:

Ihmiskunta tuntee historiastaan neljä tuotantotapaa: sukuyhteisössä toteutuneen ns. 1) alkuperäisen kommunismin, 2) orjayhteiskunnan, 3) feodalismin ja 4) kapitalistisen tuotantotavan. Viides tuotantotapa – sosialismi tai kommunismi – ovat vasta teoreettisen selvitystyön alaisia ideoita. Toteutuneet ja romahtaneet sosialistiset järjestelmät ovat osoittautuneet feodalismista kapitalismiin tapahtuneen siirtymäkauden järjestelmiksi, vaikka niitä aluksi luultiinkin uudeksi, kapitalismin jälkeen tulevaksivaksi tuotantotavaksi.

Tuotantotavalla tarkoitetaan sitä yleistä tapaa, jolla ihmiset luontosuhteessaan tuottavat lajin olemassaolon kannalta välttämättömät elämänvälineensä ja jakavat ne keskenään. Edellä mainitut tuotantotavat ovat siinä järjestyksessä, kuin luonnonvoimainen, tuotanto-tekninen kehitystaso on ne saanut aikaan. Tuotantotapa sisältää kolme keskeistä välinettä, joiden avulla ihmislaji on suhteessa luontoon: a) tuotantovälineet, b) yhteisön organisaatiomuoto ja c) kulttuuriperintö aikaisemmilta sukupolvilta.

Ensimmäinen väline sisältää tuotantotekniikan ja jakelun periaatteet. Toinen väline ohjaa luontosuhdetta eli käyttää poliittista valtaa suhteessa luontoon ja yhteiskunnan jäseniin. Kolmas väline sisältää esineisiin, kuviin ja kieleen esineellistyneet aikaisempien sukupolvien hankkimat tiedot ja käyttäytymistä ohjaavat normit. Ilman niitä kahden edellisen välineen käyttö ei ole mahdollista.

Alkuperäinen kommunismi merkitsi luonnon antimien keräilyä, metsästystä, sekä alkeellisen karjanhoidon ja maanviljelyn harjoittamista. Tästä tuotantotavasta ei lähdeaineiston vähyyden vuoksi kovin paljoa tiedetä. Sana kommunismi on tutkijoiden toimesta liitetty tuotantotapaan sen vuoksi, että tuotantoa ja tuotteiden jakelua leimasi yhteisomistus. Työkaluilla ja tuotantovälineillä, jotka saattoivat olla yksityistä omaisuutta, ei tuolloin ollut kovin suurta eikä läheskään nykyisen kaltaista merkitystä. Tuotteiden vaihtoa yhteisön ulkopuolelle ei juuri ollut. Niinpä myös raha oli tutntematon tekijä.

Antiikin kulta-aika on Karl Popperin tulkinnan mukaan taistelua siirtymisestä esihistoriallisesta sukuyhteiskunnasta demokratiaan, joka käytännössä merkitsi siirtymistä alkuperäisestä kommunismista orjanomistukseen perustuvaan järjestelmään. Vapaalle väestölle (vähemmistölle) antiikin yhteiskunta oli todella suuren kehityksen aikaa. Nykyisen demokratian ihanteet suuressa määrin syntyivät jo antiikin Kreikassa. Suurimpia demokratian sankareita Popperin mukaan olivat Perikles, Demokritos ja Sokrates. Vanhoillisten nokkamies oli puolestaan Platon, joka pyrki esittelemään Sokrateen omien aatteidensa tukijana. Platonin Valtio -teos antaa viitteitä sukuyhteiskunnan yhteiskuntaihanteista.

Orjanomistukseen perustuvan tuotantotavan säätelijänä toimii jo yksityinen omistusoikeus. Tuotantovälineet (maa) ja työkalut (orjat, härät jne.) jakautuivat omistuksen mukaan yhteisön sisällä. ”Pääomat”ovat jo tuolloin alkaneet kasautua taloudellisten ja sosiaalisten lakien vaikutuksen seurauksena. Orjien ja maan omistajat ohjasivat tuotantoa ja koko yhteiskuntaa omistuksensa antamin oikeuksin. Koska tuotannosta oli tullut yksityistä, myös tuotteiden jakelu oli yksityisen omistuksen säätelemää. Perustuotantovoimana olivat orjat. Rooman maailmanvalta toimi orjatyövoiman varassa, ja niinpä se myös tuhoutui orjanomistukseen perustuvan tuotantotavan tuhoutumisen myötä. Tuotantotekninen kehitys vaati uutta tuotantotapaa, ja sellaiseksi osoittautui feodaalinen tuotantotapa.

Feodalismissa elämänvälineiden tuotanto perustui maaorjien työhön. Suuret maaomaisuudet jaettiin uudenlaisen herruusjärjestelmän mukaisesti kuninkaiden, feodaaliherrojen ja kirkon omistamiin alueisiin, läänityksiin, kartanoihin ja muunlaisiin maatiloihin, joilla maaorjat työskentelivät. Myös ns. vapaita talonpoikia oli olemassa.

Maaorjat oli sidottu sosiaalisin ja taloudellisin sitein ”turpeeseen” eli he työskentelivät maan omistajalle. Maaorjalla oli omassa käytössä pieni pala maata, josta hän sai niukat elämänvälineensä. Tilalta hän ei saanut poistua. Jos poistui, maaorja haettiin väkivalloin takaisin. Heikki Ylikankaan mukaan, vastoin aikaisempaa käsitystä, Suomessakin vallitsi maaorjuuden kaltainen tilanne Ruotsin vallan aikaan, mutta Suomesta puuttuivat Keski-Euroopan kaltaiset riittävän suuret kaupungit, joten maaorjilla ei ollut paikkaa, mihin he olisivat voineet karata. Historioitsijat ovat tulkinneet tämän siten, että koska maaorjat eivät karanneet, he eivät halunneet karata. Suomessa ei siis ollut maaorjuutta!

Feodalismissa tapahtui monitahoista ja voimaksata tuotanto-teknistä ja henkistä kehitystä. Feodalismin herraluokan, aateliston, keskuudessa tiedollinen ja muu henkinen kehitys otti valtavia harppauksia. Aatelisto, joka oli vapautettu ruumiillisesta työstä, paneutui kielelliseen ja muuhun älylliseen harrastamiseen. Yhteiskunnan ohjausvalta eli poliittinen valta, joka oli niin ikään aatelistolla, vaati kulttuurin voimakasta kehittämistä.

Ranskan porvarillinen vallankumous vv. 1789 – 1870 osoitti, että feodalismikin oli tullut kehitystiensä päähän. Tuotantotekninen kehitys vaati uutta tuotantotapaa ja uudenlaista yhteiskuntajärjestystä, uutta valtaluokkaa ja uutta tuottavaa yhteiskuntaluokkaa. Feodalismin lukemattomat rajoitukset piti poistaa vapaan yritystoiminnan tieltä. Sellaiseksi järjestykseksi osoittautui kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä. Valtaluokaksi nousi porvaristo pääomineen, ja tuottavaksi luokaksi muodostui kilpailussa häviön kokeneet pikkuporvarit. Näin muodostui työväenluokka.

Kapitalistinen yhteiskuntajärjestlmä juurtui eri maihin pitkän ajan kuluessa, ja tuo prosessi on edelleen kesken tietyillä alueilla maailmassa. Porvarilliset vallankumoukset ovat olleet myrskyisiä ja väkivaltaisia prosesseja, joista tunnetuimpia ovat edellä mainittu Ranskan porvarillinen vallankumous alkaen 1789, ja päätyen Pariisin kommuunin kukistumiseen; Lokakuun vallankumous Venäjällä alkaen 1905 ja päättyen Neuvostoliiton romahdukseen 1990 luvun tienoilla. Vuoden 1918 sota Suomessa oli selkeästi porvarillinen vallankumous, jossa punakaarti toteutti porvarillisen vallankumouksen tehtävät. Valkokaarti edusti vanhoja feodaalisia arvoja. Niinpä se vastusti maareformia, säätyvallan ja aateliston etuoikeuksien poistamista, demokratian lisäämistä, 8 tunnin työaikaa ja uskonnon vapautta. Vaikka valkokaarti voitti vuoden 1918 sodan saksalaisten ja ruotsalaisten tuella, sen oli pakko toteuttaa punakaartin eli porvarillisen vallankumouksen tavoitteet. Valkokaartin feodalismisidonnaisuudesta kertoo sekin, että heti sodan loputtua keväällä 1918, se ryhtyi hankkimaan Suomelle kuningasta Saksasta.

Carl von Clausewitzin toteamus, että sota on politiikan jatkoa, pätee myös vallankumouksiin. Vallankumoukset yleensä, kuten myös yhteiskunnalliset luokkataistelut, ovat vähintään kahden, toisilleen vastakohtaisen luokan välistä poliittista taistelua. Niin sodassa kuin myös politiikassa toteutuvat vain sellaiset tavoitteet, jotka ovat reaalisesti tai kehitysteknisesti mahdollisia.

Porvarillisille vallankumouksille näyttää olevan ominaista, että ne toteuttavat porvarillisen tuotantotavalle välttämättömät tarpeet siitä riippumatta, mikä tai kumpi kumpi osapuoli voittaa itse vallankumoustaistelun. Valtaa pitävien nimi tai käsivarsinauhan väri ei ole ratkaiseva tekijä.

Venäjällä voitti vasemmisto, mutta Suomessa ja Espanjassa oikeisto. Yhtä kaikki molemmat toteuttivat porvarillisen vallankumouksen tehtävät eli siirsivät yhteiskunnat feodalismista kapitalismiin. Tuotantotavan vaihdos ei täten näyttäisi olevan pelkästään subjektiivinen, poliittisen tahdon kysymys, vaan myös objektiivinen lainalaisuus.

Tästä voidaan vetää sellainen hypoteettinen johtopäätös, että jos kapitalismi on aikansa elänyt ja koittaa pitkä sosialististen vallankumousten aika, niin jossakin maassa sosialismi on pakko toteuttaa, vaikka ratkaisevan taistelun voittaisikin kapitalismia säilyttävät voimat. Tällä en tarkoita sitä, että sosialismi voisi toteutua itsestään, ilman tietoista pyrkimystä ja päättäväistä taistelua.

Espanjan sisällissotaa voidaan todellakin pitää kiistatta porvarillisena vallankumouksena, joka alkoi 1930 -luvulla. Tuolloin kuningas ajettiin maanpakoon, kirkko erotettiin valtiosta, työaikaa lyhennettiin ja alettiin toteuttaa maareformia. Espanjan porvarillinen vallankumous päättyi vasta sisällissodan voittaneen kenraali Francon kuoleman jälkeen 1970 luvulla.




Saksan porvarillinen vallankumous oli edellisiä mutkikkaampi juttu. Se liittyi monella tapaa Ranskan vallankumouksen jälkiseurauksiin Euroopassa, ja sitä kautta jo ensimmäiseen maailmansodan tapahtumiin. Noihn seurauksiin liittyvät myös työväenluokan luokkatietoisuuden kasvu ja sen aiheuttama järjestäytyminen. Varsinkin II internationale näytteli ratkaisevaa roolia sekä hyvässä että pahassa ensimmäisen maailmansodan alla.

Saksa aloitti ensimmäisen maailmansodan ja hävisi sen nöyryyttävästi. Ensimmäisen maailmansodan lopputulos kukisti aateliston vallan ja monarkian Saksasta. Hitlerin valtaan nousu ja natsivallan pystytys 1930 -luvun taitteessa oli feodalismin viimeinen, Versaillen rauhansopimuksen ryydittämä katkera yritys palauttaa aateliston entiset valata-asetelmat, tosin jo peruuttamattomasti muuttuneessa maailmassa. Hitler piti bolshevikkeja suurimpana syyllisena kansainvälisen pääoman nousuun ja vanhan maailman romahtamiseen. Marx oli syntyperältään juutalainen ja juutalainen kauppapääoma toimi kansainvälisen kapitalismin kätilönä. Hitler yhdisti nämä asiat Venäjään ja bolshevismiin, ja sen vuoksi natsismia sävytti voimakas antikommunismi ja Venäjä-vastaisuus.

Saksa aloitti vakiintuneen kapitalistisen tuotantotavan vasta toisen maailmansodan loppuratkaisujen seurauksena, jolloin natsismi ja fasismi oli Neuvostoliiton voimin lyöty ja Saksa jaettu voittajavaltojen kesken.

Kiinassa ja monissa Aasian maissa porvarillinen vallankumous on edelleen kesken, samoin kuin Afrikassa ja Latinalaisen Amerikan maissa.

Porvarillisten vallankumousten keskeneräisyydestä riippumatta kapitalistinen tuotantotapa on kehittyneessä lännessä saavuttamassa lopullisen päätepisteensä. Kapitalismin globalisoitumiskehitys on nopeuttanut kapitalistisen tuotantotavan leviämistä. Nyt globaalit yritykset ovat alistaneet lähes jokaisen kolkan maailmasta markkinaalueekseen riippumatta sen omasta kehitystasosta. Tämä on tapahtunut hetkellä, jolloin kapitalistinen järjestelmä tuotantotapana on ajautunut umpikujaan, josta se ei selviä tuhoutumatta? Tuotanto alkaa jo pysähdellä eri maissa; tehtaita suljetaan ja työläiset jäävät työttömiksi; kansainvälinen kaupankäynti uhkaa loppua; rahoitusjärjestelmät eivät toimi, osakkeiden arvo katoaa ja poliittiset levottomuudet lisääntyvät eri puolella maailmaa.

Pohjimmiltaan kaikki tämä johtuu siitä, että luontosuhdetta välittävät pääomat (taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset pääomat) ovat yksityisestä omistusoikeudesta johtuen keskittyneet hyvin pienelle joukolle ihmisiä koko väestöön verrattuna. Taloudelliset pääomat kasautuvat taloudellisten ja sosiaalisten lakien seurauksena pienelle, super-rikkaalle omistajien ryhmälle. Yhteiskunnan poliittinen valta keskittyy kansajoukkojen ulottumattomiin vähäiselle virkamiesten ja poliitikkojen ryhmälle. Koulujärjestelmä jättää yhä laajenevan osan nuorisojoukoista perinnöttömäksi ihmiskunnan kulttuuriantimista, ja syrjäyttää ne mahdollisuudesta osallistua aikuistuttuaan poliittisen vallan käyttöön. Laajat nuorisojoukot syrjäytyvät jatkokoulutuksesta ja taloudellisesta toiminnasta, ja lopulta koko yhteiskunnasta, koska ne turhautuvat siihen näköalattomuuteen, jonka globalisaatio on heille aiheuttanut. Kilpailun ideologiaa noudattava koulujärjestelmä toteuttaa omalta osaltaan yksityisomistuksen ja vallan keskittämisen periaatetta kapitalismin globalisoituneessa tuotantotavassa.

Kun tuotantotapa ajautuu tiensä päähän, se ei voi enää jatkaa toimintaansa entiseen tapaan. Tuotantotavasta on tullut yhteiskunnan kehityksen ja kaiken luovan toiminnan jarru. Yhteiskunnallinen elämä ja kehitys eivät kuitenkaan pysähdy tähän. Luontosudetta on jatkettava. Tarpeellisia elämänvälineitä on pakko tuottaa. Yhteiskuntaa on ohjattava luonnon sietokykyä ja kansajoukkojen tarpeita yhteen sovittaen tulevaisuudessakin. Siihen tarvitaan avuksi koko ihmiskunnan hankkimaa kokemusta ja tietoa. Tämän kulttuuriperinnön on kuuluttava jokaiselle yksilölle, ei vain johtajille. Muuten tulevaisuuden rakentaminen ei onnistu.

Kansanjoukot etsivät nyt ulospääsyä kapitalismin aiheuttamasta pysähtyneisyydestä, ja varmasti ne myös löytävät uuden, kehitystarvetta vastaavan tuotantotavan. Ihmislajin luontosuhdetta välittävät pääomat on vain jaettava uudella tavalla. Näin on aina käynyt historiasta tunnetuille tuotantotavoille, ja näin on käyvä myös kapitalismille. Siirtymävaihe voi olla pitkä ja sekasortoinen, mutta entiselleen kapitalismi ei enää voi palata. Kapitalistinen globalisaatio ei voi jatkaa siitä, mihin se ennen kriisiä oli jäänyt.

Nykyinen kriisi ei ole mikään kymmenen vuoden välein ilmenevään suhdannevaihteluun liittyvä jaksollinen ominaisuus, kuten eräs Fortumin johtaja hiljattain mediassa selitti meneillään olevaa maailmanlaajuisen kriisin luonnetta. Kysymyksessä on historiallinen käännekohta, joka eroaa aikaisemmista tuotantotapojen vaihdoksista vielä siinä, että nyt murtuvat myös luokkayhteiskunnan syvät perustukset. Nyt on ratkaistava se yksityisen omistusoikeuden aiheuttama ristiriita, joka on jäytänyt yhteiskuntia tuhansia vuosia.

Vastuullisten ihmisten tulisi ryhtyä kiireellisesti miettimään uuden tuotantovan rakennetta eli sitä menetelmää, jolla luontosuhdetta välittävät pääomat palautetaan niiden todellisille luojille, kaikille kansalaisille, tasa-arvoisen periaatteen mukaisesti. Toimenpiteitä, joita siirtymävaihe uuteen tuotantotapaan edellyttää, on mietittävä avoimesti ja se on aloitettava kiireellisesti, jotta tavallisten ihmisten taloudellinen ahdinko sekä fyysinen ja psyykkinen kärsimys jäisi mahdollisimman pieneksi.

Globaalista taloudesta on palattava takaisin kansantalouksiin. Se ei merkitse kansainvälisen kaupankäynnin lopettamista, mikäli ja kun sille avautuu luonnollisia kansallisia mahdollisuuksia. Tulevaisuuden tuotantoa ja kauppaa - enempää laadun kuin määränkään puolesta - ei voi motivoida pelkkä kansainvälinen kilpailukyky vaan kansalliset tarpeet ja ensisijaisesti kotimaiset markkinat. Riippuvaisuudesta globaalia kapitalismia tukeviin kansainvälisiin organisaatioihin on sanouduttava irti. Euroopan Unionilla ei ole globaalikapitalismin jälkeisessä tulevaisuudessa kansantalouksien osalta hyvinvointia turvaavaa merkitystä. Tuotanto on sopeutettava pääosiltaan kansallisen kulutuksen mittasuhteisiin. Tämä vaatii ilmeisesti Suomessa sijaitsevien, mutta ulkomaisessa omistuksessa olevien tuotantolaitosten kansallistamista. Tämä johtaa ilmeisesti myös suomalaisten omistamien kansainvälisten yritysten pirstoutumiseen sen mukaan, miten tuotantolaitokset ovat jakautuneet eri maihin.

Tärkeintä on, että kansalliset valtiot turvaavat infrastruktuurinsa toimivuuden, energian saannin, liikenteen, viestinnän, kunnallistekniikan, asumisen, elintarviketuotannon, terveydenhuollon ja sosiaalipalvelusten osalta. Myös koulutus- ja kulttuuripalvelusten kansallinen saatavuus on turvattava kaikille ihmisille. Tieteellinen tutkimus, yliopistollinen koulutus sekä myös perusasteen koulutus on irrotettava globaalista markkinaideologiasta. Niiden tehtävänä tulee olla kulttuuriperinnön jakelu, ihmisten sivistäminen ja totuuden etsintä tieteellisillä menetelmillä.
Koska kansainvälinen ja kansallinen kilpailu on menettänyt taloudellisen ja sosiaalisen merkityksensä, koulujärjestelmä on avattava nuorten ikäluokkien kaikille yksilöille ilman kouluarvostelun syrjiviä periaatteita. Lukio- ja ammatillinen perusopetus on yhdistettävä yhdeksi kokonaisuudeksi toisen asteen perusopetuksessa. Korkeampi ammatillinen ja yliopistollinen koulutus on tehtävä joustavaksi ja avoimeksi mahdollisuudeksi kaikille nuorille ja varttuneille aikuisille. Kulttuuriperinnön nautinta ja edelleen kehittämisen tulevia sukupolvia varten on kuuluttava jokaisen ihmisen perusoikeuksiin.

Tavaroiden ja palveluiden tuotannon organisointi jää pakostakin valtion vastuulle, sillä yksityinen investointihalukkuus ei ota huomioon kansantalouden kokonaistarpeita. Tuotannollisten investointien päämääränä on turvata työpaikat jokaiselle työikäiselle ihmiselle. Tämä vaatii valtio-omisteisen tuotanto- ja palvelusektorin voimakasta kehittämistä. Tällaisesta siirtymäkauden taloudesta on Ele Alenius esittänyt mielenkiintoisia näkemyksiä kirjassaan Sosialistiseen Suomeen 1970 -luvulla. Yksityisomisteinen taloudellinen toiminta voi jatkua kansantalouden tarpeiden ja mahdollisuuksien rajoissa, mutta pelkästään yksityisen pääoman varaan ei voi kansallista hyvinvointia rakentaa.

Yhteiskunnan poliittinen ohjausjärjestelmä on palautettava kansan demokraattisiin käsiin. Poliittisten toimihenkilöiden palkat on pudotettava palkkojen keskimääräiselle tasolle. Koulutuksen aiheuttamat rajoitukset on poistettava. Korkeammat virat on tehtävä määräaiakaisiksi ja poliittisin perustein tapahtuvaksi avoimiksi vaaleiksi. Kansanedustajien ja valtuutettujen toimikausi on supistettava korkeintaan kahteen kauteen. Median toimintavolyymin sisältö on sopeutettava poliittisten voimasuhteiden mukaiseksi.

Puolueiden vapaa toiminta on sallittava, mutta niiltä on edellytettävä avointa ja demokraattista toimintatapaa. Eduskunta- ja kunnallisvaalit tulee käydä listavaalina, jolloin yksilöllinen mainonta jää pois. Puolueiden sisäisen epädemokratian välttämiseksi ehdokas asettelu on suoritettava avoimen, myös kannattajille mahdollisen, esivaalin avulla.

Puolueiden on annettava perusteltu selvitys siitä tavoittelevatko he toiminnallaan taloudellisten pääomien keskittymistä ja kasautumista pienelle etuoikeutetulle ihmisryhmälle, vai pyrkivätkö he tasa-arvon toteuttamiseen myös taloudellisessa päätöksenteossa. Samoin puolueiden on selvitettävä julkisesti, pyrkivätkö he rajoittamaan jonkin ihmisruhmän koulutusta kouluarvostelun tai jonkin muun seikan avulla ja muodostamaa siten elitististä ja poliittisesti etuoikeutettua sivistyneistöä. Puolueiden on myös tehtävä selvitys siitä kuinka he estävät poliittisen vallan keskittymisen poliittiselle eliitille. Ensiarvoisen tärkeää on tiedottamisen ja keskustelun vapaus ja informaation avonaisuus. Tiedonvälitystä ja keskustelua yllä pitävät foorumit tulee olla jokaisen kansalaisen ulottuvilla.

Erityinen huomio on kiinnitettävä lasten ja nuorten asemaan yhteiskunnassa