Palstalla 40 on aika jännittävä viesti uudelleen kirkkoon liittymisestä. Ilmeisesti parikymmentä vuotta sitten eronneita pikku hiljaa liittyy takaisin.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=2000000000000016&conference=558&posting=22000000041724629
Itse en tunnista tuota kehityskulkua. Vaikka olen kirjoittajan kanssa samaa ikäluokkaa, omasin nuorena konservatiivisen katsomuksen. Omat pettymykseni kirkkoa kohtaan ovat alkaneet vasta myöhemmällä iällä. Mielestäni kirkko on antanut liikaa nykyajalle periksi ja yrittää epätoivoisesti olla muodikas. Sellainen ei ole ryhdikästä eikä vakuuttavaa. Nimittäin, jos perinne ei kerro mitä tehdä, ihmisistä tulee helposti pelkkiä komfortisteja.
Kristinuskon toteuttaminen ei muutenkaan onnistu minulta, sillä uskon Jumalaan, ikään kuin Korkeampaan Voimaan, ja siitä asiasta elämä on antanut vakuusnäyttöjä, mutta en usko Jeesukseen millään tavoin, en vain osaa enkä pysty. Mitä ihmettä teen kristityssä kirkossa?
Seuraavat perusteet löysin:
Kirkon ulkomaanapu on kustannustehokas ja asiantunteva. Tuen sitä osaltani. Olen huomannut hyviä tuloksia myös nuorisotyössä. Muutamia tuntemiani todellisissa vaikeuksissa olleita likimain lapsia on saanut suuntaa ja tarkoitusta seurakunnasta - se auttoi sosiaalivirastoa paremmin.
Tuntemani ateistit taas ovat olleet suvaitsemattomia suhteessa kirkkoon. He alkavat aina saarnata omaa uskoaan pyytämättä, jos usko mainitaan. Sellaiseksi en halua, enkä muutenkaan käsitä, että joku kuluttaa energiaa todistaakseen, ettei jotakin ole olemassa, jos kerran sitä ei ole. Sehän on absurdia.
Uskovaisilla, ateisteilla ja jopa agnostikoilla on luja itseluottamus. Uskonsa menettäneellä sitä ei ole. Ehkä minä vain menetin lapsenuskon Jeesukseen mutta jäljelle jäi maailmankaikkeus, luonto ja energia, atomien liike. Kun se lakkaa kohdaltani, kaikki pysähtyy.
En tietenkään kiellä lapsiltani Jeesusta sen kummemmin kuin vapaa-ajatteluakaan. En estä heidän tutustumistaan kristilliseen kirkkoon, koska olisi typerää eristää kirkko heistä 18-vuotiaaksi asti ja kuvitella, että sitten he vilpittömin mielin tutustuvat siihen, mitä sillä on tarjottavanaan. Olen vain sanonut: "Jeesus mahdollisesti oli, koska tarinoita huorien, varkaiden ja sotilaiden kanssa seurustelleesta vallankumouksellisesta löytyy monista lähteistä, mutta en todellakaan tiedä, oliko hän Messias ja vaikea sitä on uskoa."
Lohduksi kuoleman kaltaisia realiteetteja varten en tarvitse uskontoa. Osaan kuolla.
Ehkä kirkko voisi tehdä jotakin rauhan eteen. Olisi ehkä aika perustaa ekumeenisia hiljentymispaikkoja ympäri maailman, missä muslimit, kristityt ja kaikki ateistit voisivat istua vierekkäin ja tutustua toisiinsa ja maailmankaikkeuden hyviin voimiin sellaisina, kuin ne meistä kaikista löytyvät, kun vain annamme elämän kuljettaa. Ei seremonioita, ei minkäänlaista ortodoksiaa. Miltä tuntuisi?
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=2000000000000016&conference=558&posting=22000000041724629
Itse en tunnista tuota kehityskulkua. Vaikka olen kirjoittajan kanssa samaa ikäluokkaa, omasin nuorena konservatiivisen katsomuksen. Omat pettymykseni kirkkoa kohtaan ovat alkaneet vasta myöhemmällä iällä. Mielestäni kirkko on antanut liikaa nykyajalle periksi ja yrittää epätoivoisesti olla muodikas. Sellainen ei ole ryhdikästä eikä vakuuttavaa. Nimittäin, jos perinne ei kerro mitä tehdä, ihmisistä tulee helposti pelkkiä komfortisteja.
Kristinuskon toteuttaminen ei muutenkaan onnistu minulta, sillä uskon Jumalaan, ikään kuin Korkeampaan Voimaan, ja siitä asiasta elämä on antanut vakuusnäyttöjä, mutta en usko Jeesukseen millään tavoin, en vain osaa enkä pysty. Mitä ihmettä teen kristityssä kirkossa?
Seuraavat perusteet löysin:
Kirkon ulkomaanapu on kustannustehokas ja asiantunteva. Tuen sitä osaltani. Olen huomannut hyviä tuloksia myös nuorisotyössä. Muutamia tuntemiani todellisissa vaikeuksissa olleita likimain lapsia on saanut suuntaa ja tarkoitusta seurakunnasta - se auttoi sosiaalivirastoa paremmin.
Tuntemani ateistit taas ovat olleet suvaitsemattomia suhteessa kirkkoon. He alkavat aina saarnata omaa uskoaan pyytämättä, jos usko mainitaan. Sellaiseksi en halua, enkä muutenkaan käsitä, että joku kuluttaa energiaa todistaakseen, ettei jotakin ole olemassa, jos kerran sitä ei ole. Sehän on absurdia.
Uskovaisilla, ateisteilla ja jopa agnostikoilla on luja itseluottamus. Uskonsa menettäneellä sitä ei ole. Ehkä minä vain menetin lapsenuskon Jeesukseen mutta jäljelle jäi maailmankaikkeus, luonto ja energia, atomien liike. Kun se lakkaa kohdaltani, kaikki pysähtyy.
En tietenkään kiellä lapsiltani Jeesusta sen kummemmin kuin vapaa-ajatteluakaan. En estä heidän tutustumistaan kristilliseen kirkkoon, koska olisi typerää eristää kirkko heistä 18-vuotiaaksi asti ja kuvitella, että sitten he vilpittömin mielin tutustuvat siihen, mitä sillä on tarjottavanaan. Olen vain sanonut: "Jeesus mahdollisesti oli, koska tarinoita huorien, varkaiden ja sotilaiden kanssa seurustelleesta vallankumouksellisesta löytyy monista lähteistä, mutta en todellakaan tiedä, oliko hän Messias ja vaikea sitä on uskoa."
Lohduksi kuoleman kaltaisia realiteetteja varten en tarvitse uskontoa. Osaan kuolla.
Ehkä kirkko voisi tehdä jotakin rauhan eteen. Olisi ehkä aika perustaa ekumeenisia hiljentymispaikkoja ympäri maailman, missä muslimit, kristityt ja kaikki ateistit voisivat istua vierekkäin ja tutustua toisiinsa ja maailmankaikkeuden hyviin voimiin sellaisina, kuin ne meistä kaikista löytyvät, kun vain annamme elämän kuljettaa. Ei seremonioita, ei minkäänlaista ortodoksiaa. Miltä tuntuisi?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei se tuntuisi hyvältä kun Yhtä vain haluaa seurata, mutta sinun kirjoitus oli todella hyvä. Enemmin pystyin samaistumaan Sinun linkin kirjoittajaan, vaikka en kirkosta ole koskaan virallisesti eronnutkaan. Ja tästä linkistä halua sinua kiittää. On kiva huomata, että täältä löytyy rehellistä ajattelua ja pohtimista. Myöskin se, että löytyy myös kykyä antaa toisille tilaa omiin ajatuksiin. Kyllä sitä kykyä löytyy muutamista ateisteistakin joita tunnen.
”En enää ole niin helposti valmis luovuttamaan pois osuuttani siitä, mikä minulle on kaikkein arvokkainta. Omat kristilliset ja yhteiskunnalliset näkemykseni ovat saaneet juurtua minussa niin syvälle, ettei kirkko voi riisua niitä minulta pois. ”
joka uskoo Jumalaan tai jonkinlaiseen jumaluuteen mutta tuolla hahmolla, olipa se sitten persoonallinen tai persoonaton, ei ole mitään tekemistä vuohipaimenten taikauskontojen kanssa (juutalaisuus, islam, krisselismi).
Näin ollen on aika vaikea ajatella sinua jäsenenä ev-lut lahkossa, jonka uskontunnustuksia ja "oppeja" et jaa. Moni kaltaisesi toki on, ilmeisesti sosiaalisen paineen tai silkan ajattelemattomuuden, tavan vuoksi.
Tragikoomista kristinuskovaisissa on että he tekevät jumalansa aivan kuten sinäkin, luovat aivoihinsa mielikuvitusjumalan, kukin erilaisen ja ainutkertaisen. He vain käyttävät rakennusaineina enemmän noita väkivaltauskontojen oppeja, tosin kaikki rusinpullamaisesti, mikä on tietysti pakkokin, eritysesti krisselismin osalta.
Viittaamaasi kirjoitus haiskahtaa hiukan tasapainottoman ihmisen kirjoittamalta. Niin moneen hörhöilyyn tuossa on menty mukaan.
Perusteistasi kirkkoon kuulumisessa listaat yhden seikan, joka ei ole pelkkä objektiinen mielipide, toteat KUA:n kustannustehokkaaksi ja asiantuntevaksi. Tässä kohtaa sinun kannattanee tutustua heidän budjettiinsa ja tulonlähteisiinsä, huomaat että lähes kaikki varat tulevat heille muualta kuin ev-lut kirkolta. Kirkko vain kuittaa PR-arvon ja kerää pisteet niiden ihmisten joukossa jotka eivät ole taustoihin tutustuneet.
Mitä lapsillesi tarjoamaan viiteympäristöön tulee, se on mielestäni kovin kapea, taikauskottoman vaihtoehdon ohella pelkkä jeesussatu ei vielä pitkälle johda.
Nimittäin näitä keksittyjä uskontoja jumalineen on paljon muitakin ja mitä useampaan lapsesi tutustuvat, sitä helpompaa heille on valita "päihteetön", uskonnoista vapaa, elämä
"Tuntemani ateistit alkavat aina saarnata omaa uskoaan pyytämättä, JOS USKO MAINITAAN. Sellaiseksi en halua, enkä muutenkaan käsitä, että joku kuluttaa energiaa todistaakseen, ettei jotakin ole olemassa, jos kerran sitä ei ole. Sehän on absurdia.
Jos uskovainen alkaa puhua uskosta "pyytämättä", on täysin luonnollista, että ateisti tuo esiin oman kantansa, kun uskovainen kerran haastaa, "pyytää", keskusteluun. Uskon puheeksi ottaminen on pyyntö.
Nimenomaan uskovilla on paha tapa pyytämättä kuluttaa energiaa todistaakseen, että jotakin mitä ei ole olemassa, kuitenkin on olemassa.
Summa summarum. Jos haluatte attejen pitävän turpansa kiinni, paras tapa saada se aikaan on, että suljette ensin omanne.