KOTIHOITO

Näin se vaan on, näin meilläkin, se vaan jostain syystä *jää* päälle ja siinä huomaat olevan vielä useitten vuosien jälkeenkin.

Huomannut myös tuon vastuunoton, jos pyydän apuja, niin *onhan niitä kodinhoitajia*
Minä en niin sairas, etten hoitais äitiä! mutta en ainakaan sisarista apua ole saanut!

Haukkuja olen saanut miljoona enempi kuin kukaan äidin lapsista, eikä kukaan olisi niitä kestänytkään yhtään!

Kun äiti on sairas ja varsinkin jos sairaalassa, niin ei kukaan ainakaan silloin käy hänen luonaan!

Muutenkin äidin luona vierailut väkinäistä, puolituntinen n.100km päästä käytynä kiireellä.
Silloinkin tiskit oottaa minua kun menen.

Tätä vois jatkaa vaikka kuinka...

Tutun tuntuista tekstiä!

Ymmärrä jo nyt se, että vuosien myötä tilanne vain pahenee. Oma jaksamisesi joutuu koetukselle. Lopulta omalle elämälle ei ole yhtään aikaa.

Sen ajan mitä muut sisarukset nauttivat elämästä, lepäävät ja voivat hyvin, sinä teet työtä, joka ei ole pakollista, mutta jota et voi jättää tekemättä, koska sinulla on sydän paikallaan.

Lopuksi yleensä joudutaan vielä kiistoihin, joissa sinun epäillään hyötyneen äidistäsi ja käyttäneen häntä hyväksi taloudellisesti.

Tällä hetkellä tuskin kukaan on ehdottanut sinulle apuaan tai muuta huomioimista edes omien kulujen kattamiseen äidin varoista. Saatikka muuta huomioimista, ymmärtämistä, henkistä tukea, kiinnostusta äidin voinnista.

Oman vointisi huonotessa, uupuessasi, saat yleensä syytöksiä sisaruksiltasi niskaasi, kuinka olet aina huonolla tuulella ja ainoastaan valitat kaikesta. Haukutkin heitä, vaikka et itse mielestäsi ole niin tehnyt. Sinua syytetään vaikka mistä.


Lopulta olet todella yksin.



Neuvona sanoisin, että hommaa kaikki mahdollinen apu äidillesi heti alkuun niihin asioihin, joita sinä nyt teet. Kaikkeen apua ei kuitenkaan edes ole olemassa.

minun lisäkseni on 3 sisarta ja yksikään ei laita tikkua ristiin - arvostella kyllä osaavat.
Minä olen sanonut suoraan sisarilleni, että hän on teidänkin äiti ja toivoo aktiivisempaa yhteydenpito - matka ei ole este alle 20 km.
Toistaiseksi en ole joutunut riitoihin äitini kanssa, mutta sekin päivä voi tulla - ja se voi tulla koska minä väsytän liikaa itseni.

Minustakin ikävää oli se, kun vastuu oli minulla yksin. Siskoni kyllä tuurasi minua käydessään pari kertaa vuodessa ja sain hiukan tuulettua. Minunkin veli ja vaimonsa kun kävivät Äidin luona, niin kyllä se oli vähäistä se juttelu ja yhdessäolo. Minäkin sanoin, että sinunkin pitäisi hoitaa äitiä, kun kerran pystyt. Mutta kyllä se oli vaikeaa. Jos ei rakasta äitiään, niin ei.

Meilläpäin Eläkeliitolla on vapaaehtoisia jäseniä, jotka pientä (matka)korvausta vastaan ovat vanhuksen seurana silloin tällöin päiväsaikaan. Ehkä sieltä saisi apua ja olisihan se vaihtelua äidillesikin, kun joku muukin vierailisi.

Kun perinnönjako koittaa, silloin koloistaan ryömivät kyllä siskot veikot jaolle ja tunteja ei lasketa ennenkuin se viimeinenkin solmioneula on puolitettu.

Ymmärrän täysin tunteesi. Olin samassa tilanteessa äitini kanssa.Kukaan ei muu ei ollut kiinnostunut äitini asioista,kaikki jäi minun harteilleni. Äitini tukeutui minuun täysin,mutta minä olin myös arkipäivää hänellle, olinhan aina läsnä.Muistan kuitenkin kun kerran lähdin reissuun ja jouduin pyytämään kunnan kotipalvelua avuksi äitini hoitamiseen lomani aikana.Palattuani äitini hymy ja lause ,että sieltähän se minun rakas tulee, vakuutti minut että olin äidille hyvin tärkeä ihminen.Mutta niinkuin meille kaikille äideille,kaikki lapset ovat rakkaita, mutta oikeasti varmaan se joka jakaa ne arkipäivät on se kaikkein tärkein. Mutta huomaa se,että kun äitistäsi aika jättää, kaikki ovat kiinnostuneita äitisi jäämistöstä.Niin kävi minullekkkin, yhtään enempää et saa,vaikka olisit antanut puolet aikuiselämästäsi oman vanhempasi asioiden hoitamiseen ja huolehtimiseen. Olenkin monesti ajatellut,että pitäisi olla melkein joku laki,että lapsi joka huolehtii vanhemmistaan pyyteettömästi, viimeistään perinnönjaossa olisi ensisijainen perijä. Itselleni jäi vain paha mieli, kaikki se aika jonka jouduin olemaan äitini vierellä, oli omalta perheeltäni pois. En aina tiennyt kummassa paikassa minun pitäisi olla,äidin kunto vaati olemaan paljon hänen luonaa,mutta myäs perheeni tarvitsi minua.Onneksi ymmärtäväinen mieheni mahdollisti,että pystyin lähtemään äidin luokse vaikka keskellä yötä.Nyt se on taakse jäännyttä aikaa.Tsemmppiä kuitenkin sinulle.