Pakolaistatus merkitsee sitä, että pakolainen saa turvapaikan jossain kohdemaassa tietyn pituiseksi ajaksi. Kyse ei siis ole maahanmuutosta, pysyvästä maahan jäämisestä, maahan kotoutumisesta, yms. Pakolaistatus merkitsee myös sitä, että pakolainen on todellisessa hengenvaarassa omassa maassaan. Esimerkiksi alhainen elintaso ym. vastaavat eivät siis riitä pakolaisuuden syyksi.
Pakolaistatus merkitsee myös sitä, että turvapaikan saanut noudattaa kohdemaan lakeja, sopimuksia, annettuja ohjeita ja sääntöjä, eettisiä periaatteita, eikä halveksi maan tapoja, uskomuksia, politiikkaa ja kulttuuria. Turvapaikan saanut ei myöskään rakenna kohdemaahansa kiinteitä rakennelmia, kuten kirkkoja, kouluja yms. Hän ei myöskään pyri käännyttämään kantaväestöä omien uskomustensa taakse ja muuttamaan yhteiskuntajärjestelmää omien poliittisten tai uskonnollisten aatteidensa mukaiseksi. Myöskään sellaiset ilmiöt kuin vaikkapa "ankkurilapset" ja ns. "pakolaisbisnes" eivät kuulu pakolaispolitiikkaan. Mikäli edellämainituissa asioissa tapahtuu poikkeuksia, kyse on jostain aivan muusta kuin pakolaisuudesta.
Pakolaisien vastaanottoa on usein perusteltu sillä, että myös meitä suomalaisia on autettu vaikeina aikoina. Hyvänä esimerkkinä käytetään viimesotien ns. sotalapsia, siis sodan tieltä Ruotsiin ja Tanskaan lähetettyjä lapsia. Kun verrataan tuota pakolaisuutta nykyajan pakolaisuuteen, niin yhtäläisyyksiä löytyy, mutta myös eroja. Yhteistä lienee sodan ja väkivallan pelko. Yhteistä voi olla myös oman kulttuurin ja jälkipolvien jatkuvuuden turvaaminen. Sen sijaan suomalaisesta pakolaisuudesta on tyystin puuttunut ankkurilapsi tai bisnesajattelu, ihmiskaupasta puhumattakaan. Jos jätetään Karjalan pakolaiset luvuista pois, niin suomalainen pakolaisuus on ollut melko lyhytkestoista. Pakolaiset on siis pyritty saamaan takaisin melko pian olojen rauhoituttua. Liioin pakolaisten vaikutukset kohdemaissa on minimoitu niin taloudellisesti, poliittisesti kuin myös kulttuurillisesti. Kaikenkaikkiaan suomalainen pakolaisuus on ollut enimmäkseen tervettä, mitä ei voi kaikilta osiltaan sanoa nykyisestä Suomeen kohdistuvasta pakolaisuudesta.
Pakolaistatus merkitsee myös sitä, että turvapaikan saanut noudattaa kohdemaan lakeja, sopimuksia, annettuja ohjeita ja sääntöjä, eettisiä periaatteita, eikä halveksi maan tapoja, uskomuksia, politiikkaa ja kulttuuria. Turvapaikan saanut ei myöskään rakenna kohdemaahansa kiinteitä rakennelmia, kuten kirkkoja, kouluja yms. Hän ei myöskään pyri käännyttämään kantaväestöä omien uskomustensa taakse ja muuttamaan yhteiskuntajärjestelmää omien poliittisten tai uskonnollisten aatteidensa mukaiseksi. Myöskään sellaiset ilmiöt kuin vaikkapa "ankkurilapset" ja ns. "pakolaisbisnes" eivät kuulu pakolaispolitiikkaan. Mikäli edellämainituissa asioissa tapahtuu poikkeuksia, kyse on jostain aivan muusta kuin pakolaisuudesta.
Pakolaisien vastaanottoa on usein perusteltu sillä, että myös meitä suomalaisia on autettu vaikeina aikoina. Hyvänä esimerkkinä käytetään viimesotien ns. sotalapsia, siis sodan tieltä Ruotsiin ja Tanskaan lähetettyjä lapsia. Kun verrataan tuota pakolaisuutta nykyajan pakolaisuuteen, niin yhtäläisyyksiä löytyy, mutta myös eroja. Yhteistä lienee sodan ja väkivallan pelko. Yhteistä voi olla myös oman kulttuurin ja jälkipolvien jatkuvuuden turvaaminen. Sen sijaan suomalaisesta pakolaisuudesta on tyystin puuttunut ankkurilapsi tai bisnesajattelu, ihmiskaupasta puhumattakaan. Jos jätetään Karjalan pakolaiset luvuista pois, niin suomalainen pakolaisuus on ollut melko lyhytkestoista. Pakolaiset on siis pyritty saamaan takaisin melko pian olojen rauhoituttua. Liioin pakolaisten vaikutukset kohdemaissa on minimoitu niin taloudellisesti, poliittisesti kuin myös kulttuurillisesti. Kaikenkaikkiaan suomalainen pakolaisuus on ollut enimmäkseen tervettä, mitä ei voi kaikilta osiltaan sanoa nykyisestä Suomeen kohdistuvasta pakolaisuudesta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.