Kopioitu tiede.fi foorumilta. Pyydän anteeksi, mutta mielestäni tämä teksti voi tulla tarpeeseen. En ole kirjoittanut juttua itse mutta olen samaa mieltä pääkohdista. Vastaan myös palauteeseen (mikäli joku haluaa kommentoida) jos ehdin.
*Lainaus alkaa*
Skeptinen - Pseudotieteen tunnistaminen
Miten maallikko voi erottaa tieteelliset väitteet epätieteellisistä? Voiko hän ylipäätään tehdä sen vai onko luotettava sokeasti asiantuntijoihin?
Selvien maallikon sovellettavissa olevien käyttökelpoisten ja yksiselitteisten kriteerin puutteessa esittelen joitakin seikkoja, joihin kannattaa kiinnittää huomiota tieteellisinä esiintyviä väitteitä arvioitaessa samoin kuin vakuuttavilta vaikuttavia seikkoja, joihin ei kannata luottaa.
Ainakin seuraaviin seikkoihin kannattaa kiinnittää huomiota, jos epäilee tieteellisenä esitetyn väitteen paikkaansa pitävyyttä:
Onko tekstissä viittausta siihen, missä ja kuka on asiaa tutkinut tai missä tutkimus on julkaistu. Epämääräisiin viittauksiin "vuosituhansien kokemus", "valtavan suuri havaintoaineisto", "tutkimukset osoittavat kiistatta", "professori se ja se on osoittanut vakuuttavasti" ja niin edelleen ei kannata aina luottaa. On kuitenkin huomattava, että lehdistössä ei ole tapana merkitä lähteitä, joten niissä olevista jutuista on jokseenkin mahdotonta erottaa väitteen tieteellisyyttä!
Lisäksi lähteidenkin luotettavuuden erottaminen vaatii asiantuntemusta. Paremman puutteessa on siis turvauduttava lehden luotettavuuteen: Suomen Kuvalehti on hieman eri asia kuin 7-päivää tai Ultra. Suomen Kuvalehteenkin on silti hyvä suhtautua kriittisesti.
Pseudotieteelle on myös ominaista ehdottoman varmuuden esille tuominen: sataprosenttisen varmat menetelmät ja niin edelleen. Tieteelliselle tekstille puolestaan ovat ominaista epävarmuuden ilmaukset, tyyliin "tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että aine X vähentää syöpäriskiä ainakin osalla väestöä. Asian varmistaminen vaatii lisäselvityksiä". Väitteiden esittäjän epävarmuus onkin usein käänteisessä suhteessa väitteiden totuudenmukaisuuden ja luotettavuuden kanssa.
Pseudotieteellisessä tekstissä mielikuvien luomiseen tähtäävät ilmaisut korvaavat rationaaliset perustelut. Tieteen puolustamisessa ei onneksi ole pakko turvautua pelkästään mielikuvien luomiseen: käytettävissä ovat myös asialliset perustelut.
Edellisiin kriteereihin voisi vielä lisätä seikkoja, joihin ei aina kannata luottaa:
Akateemisiin titteleihin ei kannata luottaa sokeasti, etenkin kun asiantuntijat puhuvat oman alansa ulkopuolisista asioista: fyysikko ei filosofoidessaan välttämättä aina tunne käyttämiensä käsitteiden merkityksiä, aivofysiologin ajatuksilla lastenkasvatuksesta ei ole sen enempää painoarvoa kuin kenen tahansa pulliaisen terveellä järjellä ja psykoanalyytikko voi haksahtaa pahasti puhuessaan rekursiivisista funktioista.
Itse asiassa monet akateemisesti korkeasti koulutetutkin ihmiset haksahtavat pseudotieteisiin. Useimmiten he tekevät sen oman alansa ulkopuolella, jossa tiedot ovat vähäisemmät: matemaatikon on siksi helpompi uskoa grafologiaan kuin psykologin, sosiologin on helpompi uskoa biologiseen pseudotieteeseen ja psykoanalyytikon kvanttimystiikkaan. Paras lääke tähän olisi lisääntynyt tieteiden välinen keskustelu.
Tieteensisäinen pseudotiede?
Esiintyykö pseudotiedettä myös akateemisen tiedemaailman sisällä? Kuuluvatko tieteensisäiset kiistat skeptikoille? Aivan oma lukunsa ovat tieteeseen perustuvat filosofiset spekulaatiot ja tiedefantasiat. Joskus löyhä teoretisointi ja vertauskuvallisuus, "metaforisointi" on tieteessä tai sen popularisoinnissa hyödyllistä. Esimerkiksi popularisoidessaan molekyylibiologiaa ja evoluutioteoriaa Richard Dawkins liittää geeneihin metaforisesti inhimillisiä pyrkimyksiä puhuessaan "itsekkäistä geeneistä". Aivoja puolestaan verrataan usein tietokoneisiin. Tällaiset kielikuvat eli metaforat saattavat olla jossain suhteessa valaisevia, mutta niitä ei tule ottaa liian tosissaan. DNA-molekyylien pätkillä ei tosiasiallisesti ole mitään pyrkimyksiä: ei sen enempää altruistisia kuin itsekkäitäkään. Vastaavasti aivojen ja tietokoneiden toiminnan välillä on joidenkin yhtäläisyyksien lisäksi myös oleellisia eroja. Tällaiset metaforat ovat kuitenkin olennainen osa tieteen kieltä, etenkin silloin kun teoriat pyritään saamaan ymmärrettäviksi.
Kaikkea tieteellistä spekulaatiota ei siis ole syytä julistaa huuhaaksi: mielikuvituksen käyttö, huikeat oletukset ja metaforat ovat joskus johtaneet merkittäviin tieteellisiin keksintöihin. Tiedemiehen tulisi kuitenkin pitää jalat maassa mielikuvitustaankin käyttäessään, eikä oletuksia ja spekulaatioita saisi esittää jo todennettuina tieteen tuloksina.
Kyseenalaisia tieteellisiä fantasioita ovat erityisesti erilaiset yhden tieteenalan teorioiden selitysvoimaa liioittelevat ohjelmat. Hyvä esimerkki tästä on tieteensosiologinen niin sanottu "vahva ohjelma", joka pyrkii selittämään luonnontieteen kehityksen pelkällä sosiologialla. Yhtä kriittisesti on syytä suhtautua tietenkin muiden tieteiden edustajien vastineisiin vahvasta ohjelmasta: fysiikka selittää kaiken maailmassa (oman historiansa mukaan lukien), psykologia tai biologia selittää sosiaaliset ja poliittiset ilmiöt (esim. sodat), biologia selittää psykologian, geenit selittävät ihmisen käyttäytymisen, älykkyyden ja homoseksuaalisuuden ja niin edelleen.
Tällaisista yrityksistä ei ole puutetta, ja niille on yhteistä pseudotieteen kanssa edellä kuvatut liialliset lupaukset kaiken selittämisestä.
Joka tapauksessa vaikka sosiobiologian, Sheldraken morfogeneettisten kenttien tai psykoanalyysin tieteellisyydestä voidaan keskustella, en olisi valmis laittamaan niitä samaan pussiin astrologian, grafologian tai homeopatian kanssa.
Morfogeneettiset kentät ovat testattavissa oleva tieteellinen teoria, joka ei ehkä vielä ole pseudotiedettä (mutta on tietenkin hyvää vauhtia muuttumassa sellaiseksi, jos sen kannattajat pitävät siitä kiinni, ilman että nykyistä parempaa evidenssiä ilmestyy).
Selkeitä pseudotieteitä löytynee riittämiin, joten kriteerien laajentamiseen ei liene tarvetta. Onneksi suuri osa pseudotieteistä on ainakin Skeptikkoa ja skeptistä kirjallisuutta seuraavien valistuneiden maallikoiden jokseenkin helppo tunnistaa. Tällaisen valistuneen maallikkojoukon laajentaminen onkin Skepsiksen tärkein tehtävä.
(lyh.) Copyright 1998 Skeptikko-lehti ja kirjoittaja.
Kirjoitus vapaasti siteerattavissa ja levitettävissä ei-kaupallisiin tarkoituksiin, lähteeksi mainittava kirjoittajan lisäksi Skeptikko-lehti 1998/4, sivut 1115
*Lainaus päätyy*
*Lainaus alkaa*
Skeptinen - Pseudotieteen tunnistaminen
Miten maallikko voi erottaa tieteelliset väitteet epätieteellisistä? Voiko hän ylipäätään tehdä sen vai onko luotettava sokeasti asiantuntijoihin?
Selvien maallikon sovellettavissa olevien käyttökelpoisten ja yksiselitteisten kriteerin puutteessa esittelen joitakin seikkoja, joihin kannattaa kiinnittää huomiota tieteellisinä esiintyviä väitteitä arvioitaessa samoin kuin vakuuttavilta vaikuttavia seikkoja, joihin ei kannata luottaa.
Ainakin seuraaviin seikkoihin kannattaa kiinnittää huomiota, jos epäilee tieteellisenä esitetyn väitteen paikkaansa pitävyyttä:
Onko tekstissä viittausta siihen, missä ja kuka on asiaa tutkinut tai missä tutkimus on julkaistu. Epämääräisiin viittauksiin "vuosituhansien kokemus", "valtavan suuri havaintoaineisto", "tutkimukset osoittavat kiistatta", "professori se ja se on osoittanut vakuuttavasti" ja niin edelleen ei kannata aina luottaa. On kuitenkin huomattava, että lehdistössä ei ole tapana merkitä lähteitä, joten niissä olevista jutuista on jokseenkin mahdotonta erottaa väitteen tieteellisyyttä!
Lisäksi lähteidenkin luotettavuuden erottaminen vaatii asiantuntemusta. Paremman puutteessa on siis turvauduttava lehden luotettavuuteen: Suomen Kuvalehti on hieman eri asia kuin 7-päivää tai Ultra. Suomen Kuvalehteenkin on silti hyvä suhtautua kriittisesti.
Pseudotieteelle on myös ominaista ehdottoman varmuuden esille tuominen: sataprosenttisen varmat menetelmät ja niin edelleen. Tieteelliselle tekstille puolestaan ovat ominaista epävarmuuden ilmaukset, tyyliin "tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että aine X vähentää syöpäriskiä ainakin osalla väestöä. Asian varmistaminen vaatii lisäselvityksiä". Väitteiden esittäjän epävarmuus onkin usein käänteisessä suhteessa väitteiden totuudenmukaisuuden ja luotettavuuden kanssa.
Pseudotieteellisessä tekstissä mielikuvien luomiseen tähtäävät ilmaisut korvaavat rationaaliset perustelut. Tieteen puolustamisessa ei onneksi ole pakko turvautua pelkästään mielikuvien luomiseen: käytettävissä ovat myös asialliset perustelut.
Edellisiin kriteereihin voisi vielä lisätä seikkoja, joihin ei aina kannata luottaa:
Akateemisiin titteleihin ei kannata luottaa sokeasti, etenkin kun asiantuntijat puhuvat oman alansa ulkopuolisista asioista: fyysikko ei filosofoidessaan välttämättä aina tunne käyttämiensä käsitteiden merkityksiä, aivofysiologin ajatuksilla lastenkasvatuksesta ei ole sen enempää painoarvoa kuin kenen tahansa pulliaisen terveellä järjellä ja psykoanalyytikko voi haksahtaa pahasti puhuessaan rekursiivisista funktioista.
Itse asiassa monet akateemisesti korkeasti koulutetutkin ihmiset haksahtavat pseudotieteisiin. Useimmiten he tekevät sen oman alansa ulkopuolella, jossa tiedot ovat vähäisemmät: matemaatikon on siksi helpompi uskoa grafologiaan kuin psykologin, sosiologin on helpompi uskoa biologiseen pseudotieteeseen ja psykoanalyytikon kvanttimystiikkaan. Paras lääke tähän olisi lisääntynyt tieteiden välinen keskustelu.
Tieteensisäinen pseudotiede?
Esiintyykö pseudotiedettä myös akateemisen tiedemaailman sisällä? Kuuluvatko tieteensisäiset kiistat skeptikoille? Aivan oma lukunsa ovat tieteeseen perustuvat filosofiset spekulaatiot ja tiedefantasiat. Joskus löyhä teoretisointi ja vertauskuvallisuus, "metaforisointi" on tieteessä tai sen popularisoinnissa hyödyllistä. Esimerkiksi popularisoidessaan molekyylibiologiaa ja evoluutioteoriaa Richard Dawkins liittää geeneihin metaforisesti inhimillisiä pyrkimyksiä puhuessaan "itsekkäistä geeneistä". Aivoja puolestaan verrataan usein tietokoneisiin. Tällaiset kielikuvat eli metaforat saattavat olla jossain suhteessa valaisevia, mutta niitä ei tule ottaa liian tosissaan. DNA-molekyylien pätkillä ei tosiasiallisesti ole mitään pyrkimyksiä: ei sen enempää altruistisia kuin itsekkäitäkään. Vastaavasti aivojen ja tietokoneiden toiminnan välillä on joidenkin yhtäläisyyksien lisäksi myös oleellisia eroja. Tällaiset metaforat ovat kuitenkin olennainen osa tieteen kieltä, etenkin silloin kun teoriat pyritään saamaan ymmärrettäviksi.
Kaikkea tieteellistä spekulaatiota ei siis ole syytä julistaa huuhaaksi: mielikuvituksen käyttö, huikeat oletukset ja metaforat ovat joskus johtaneet merkittäviin tieteellisiin keksintöihin. Tiedemiehen tulisi kuitenkin pitää jalat maassa mielikuvitustaankin käyttäessään, eikä oletuksia ja spekulaatioita saisi esittää jo todennettuina tieteen tuloksina.
Kyseenalaisia tieteellisiä fantasioita ovat erityisesti erilaiset yhden tieteenalan teorioiden selitysvoimaa liioittelevat ohjelmat. Hyvä esimerkki tästä on tieteensosiologinen niin sanottu "vahva ohjelma", joka pyrkii selittämään luonnontieteen kehityksen pelkällä sosiologialla. Yhtä kriittisesti on syytä suhtautua tietenkin muiden tieteiden edustajien vastineisiin vahvasta ohjelmasta: fysiikka selittää kaiken maailmassa (oman historiansa mukaan lukien), psykologia tai biologia selittää sosiaaliset ja poliittiset ilmiöt (esim. sodat), biologia selittää psykologian, geenit selittävät ihmisen käyttäytymisen, älykkyyden ja homoseksuaalisuuden ja niin edelleen.
Tällaisista yrityksistä ei ole puutetta, ja niille on yhteistä pseudotieteen kanssa edellä kuvatut liialliset lupaukset kaiken selittämisestä.
Joka tapauksessa vaikka sosiobiologian, Sheldraken morfogeneettisten kenttien tai psykoanalyysin tieteellisyydestä voidaan keskustella, en olisi valmis laittamaan niitä samaan pussiin astrologian, grafologian tai homeopatian kanssa.
Morfogeneettiset kentät ovat testattavissa oleva tieteellinen teoria, joka ei ehkä vielä ole pseudotiedettä (mutta on tietenkin hyvää vauhtia muuttumassa sellaiseksi, jos sen kannattajat pitävät siitä kiinni, ilman että nykyistä parempaa evidenssiä ilmestyy).
Selkeitä pseudotieteitä löytynee riittämiin, joten kriteerien laajentamiseen ei liene tarvetta. Onneksi suuri osa pseudotieteistä on ainakin Skeptikkoa ja skeptistä kirjallisuutta seuraavien valistuneiden maallikoiden jokseenkin helppo tunnistaa. Tällaisen valistuneen maallikkojoukon laajentaminen onkin Skepsiksen tärkein tehtävä.
(lyh.) Copyright 1998 Skeptikko-lehti ja kirjoittaja.
Kirjoitus vapaasti siteerattavissa ja levitettävissä ei-kaupallisiin tarkoituksiin, lähteeksi mainittava kirjoittajan lisäksi Skeptikko-lehti 1998/4, sivut 1115
*Lainaus päätyy*
Vastaukset 4
Vanhimmat
määritellään "tieteelliseksi" se mikä on lähinnä ns. positivistisen perinteen mukaista. Tämä käsityshän voidaan tiivistää suunnilleen niin, että tositietoa saadaan kun esitetään todellisuutta koskevia väitteitä ja sitten verifioidaan ja falsifioidaan niitä. Tutkimus on suoritettava kontrolloiduissa oloissa joissa kaikki asiaan vaikuttavat tekijät ovat hallinassa, ja havaintnot on tehtävä puolueettomasti, mittalaittein tai muuten "objektiivisesti". Kuvaan kuuluu myös merismi: ilmiön on oltava sillä lailla selväpiirteinen että se on erotettavissa tarkastelun kohteeksi ja sen osat voidaan selvästi nähdä.
Tutkimusten, koejärjestelyjen, jne. on oltava periaatteessa muiden toistettavissa ja varmistettavissa - ja kokeiden on annettava samat tulokset joka kerralla. Systeeminä "tiede" pyrkii olemaan avoin: sen tulokset eivät voi olla kenekään "yksityistä omaisuutta", siis noin periaatteessa, totuudellisuuden kannalta asioita katsottaessa.
Mutta mutta. Luin viimeksi viime viikolla jippiin tiedepalstan johdattelemana Seppo Oikkonen -nimisen kirjoittajan imponoivia Tahto valtaan -esseitä ( http://www.geocities.com/nnarkissos ) ja siellä oli aika hyvää kritiikkiä liian yksipuolisesti omaksutun positivismin ja merismin harhoista.
Oikkonen puhuu mm. hypnoosista tavalla, joka on selvästi "epätieteellistä", jos sitä tarkastellaan hypnoositutkimuksen (joka myös on sattumoisin ollut viime viikkoina julkisuudessa Sakari Kallion väitöskirjan ansiosta) pohjalta. Silti tekisi mieli sanoa, että Oikkonen on (tai siis saattaa olla) oikeammassa monessa asiassa kuin tutkijat.
Kallion väitöskirjan yksi keskeinen lopputulema on, että ns. syvään hypnoosiin vaipuu vain pari prosenttia kaikista ihmisistä. Tämä tulos on saavutettu kun on koetilanteessa tehty tilastollisesti merkittävä määrä kokeita. On ajateltu - jotta mitattavuuden vaatimukset täyttyisivät - että hypnotisoija ja hänen tekniikkansa muodostavat koejärjestelynä vakion, ja edustava joukko koehenkilöitä muuttujan. Tässä on siis sorruttu selvästi ilmiön "mitattavuuden" ideaan, sillä koejärjestelyyn implikoituu oletus, että hypnoosiin vaipuminen olisi vain yksisuuntainen, so. hypnotisoijan suggestioiden vaikutuksesta hypnotisoitavaan tapahtuva ilmiö.
Jos kuitenkin on niin kuin em. Oikkonen "epätieteellisesti" fantasoi, että hypnoositilanne onkin pohjimmiltaan lajihistorialliseen menneisyyteen palautuva vuorovaikutustilanne, jossa niin hypnotisoijan kuin hypnotisoitavan ominaisuudet ja niiden keskinäinen yhteensopivuus näyttelevät tärkeää roolia, silloin voitaisiin olettaa, että vain pari prosenttia hypnotisoijista saattaisi saada suuremmankin joukon vaivutetuksi syvätranssiin. En tiedä ovatko tutkijat edes ajatelleet tällaista mahdollisuutta. Jos eivät, niin miksi?
Voisiko se johtua siitä, että "tieteelliseen" ajatteluun kuluva "mitattavuuden" elementti on jotenkin tullut koko ajattelua hallitsevaksi tekijäksi, niin että tästä keinosta tuleekin jonkinlainen silmät sokaiseva uskontunnustus. Ei enää nähdä että se määrää jo lähtökohtaoletuksia. Eikö silloin olla selvästi jonkinlaisen "skepsis-huuhaa-tieteisukonnollisuuden" pauloissa?
En tähän muista tarkkaa muotoilua, mutta Oikkonen sanoi sen jotensakin: "Välineen järki on korvannut tieteellisyyden."
Eikö tieteentekemisen lähtökohtana kuitenkin ole juuri tuollainen vapaasti fantasoiva mielikuvitus - jostainhan täytyy kehittää ne "todellisuutta koskevat väitteet", joita tutkimus siten todentaa oikeiksi tai vääriksi.
>>>>Morfogeneettiset kentät ovat testattavissa oleva tieteellinen teoria, joka ei ehkä vielä ole pseudotiedettä (mutta on tietenkin hyvää vauhtia muuttumassa sellaiseksi, jos sen kannattajat pitävät siitä kiinni, ilman että nykyistä parempaa evidenssiä ilmestyy).
Tuossa ei juuri ole järkeä. Uudet teoriat ovat usein todentamismahdollisuuksien rajoilla. Tieteeen historiasta nähdään että uudet havainnot ja uudet mittausvälineet käyvät käsi kädessä. Kysessä on molempiin suuntiin toimiva prosessi, jossa lopputuloksena saadaan uutta tietoa. On tieteellistä taikauskoa hokea, että esim. Sheldraken ideat menettäisivät merkityksensä ja osoittautuisivat "pseudotieteeksi" (hahhah, mikä halventamisen huippu!) ellei niitä nykyisillä mahdollisuuksilla osoiteta oikeiksi.
että vaikka skepsistieteisuskonto onkin pinnallista humpuukia, kreationismihan sitä varsinaisesti vasta onkin.
Kreationistit tavallaan eivät hallitse järkiajattelun alkeitakaan. Skepsishuuhaat taas eivät näe alkeita syvemmälle? Eikö vain?
Ei taida skeptikkoja tieteenfilosofiset syvyydet paljonkaan kiinnostaa. Nehän tietää jo kaiken. Tai pseudotietää.