tänään on 28.11.
Olen töissä ja minua ahdistaa... Rahat on vähissä, palkkaakaan en saa lähes ollenkaan. Meinaavat riistää minulta oikeuden olla tyttöystäväni kanssa asunnollani.. Kuulemma vierailuaika päättyy kello 22.00, sen jälkeen ei vieraita asunnolla saa olla.. Asunnon säännöt kieltävät myös tyttöjen ja poikien asumisen saman katon alla.. Vaikka olenhan jo 19 vuotta.. Päiväkirja, ymmärräthän miksi minua ahdistaa? Tilanteeseen ei ole ratkaisua...
Koko tämän episodin alkamisen jälkeen en edes ole saanut rakastella tyttöystäväni kanssa kuin kerran, jolloin sillonkin kaikki meni pieleen.
Rakas päiväkirja.. Ajatukset pyörii päässä.. Minulla on stressiä ja haluja.. rakkauden kaipuuta. Hän kyllä sanoo, että "niin mäkin sua", jos sanon rakastavani häntä, mutta tiedänkö voiko hän oikeasti rakastaa....? Mitä jos vika onkin minussa? Jos minä en osaakaan rakastaa?
Ajattelin nukkua tämän yön yksin. Ehkä tarvitsen omaa aikaa.. Tai ehkä toivoisin, että rakkaani ymmärtäisi, että haluan vain tukea ja turvaa.. läheisyyttä.
Yhtenä iltana jopa kuvittelin kuinka ihanaa olisi maata yksin sängyllä pimeässä asunnossa kynttilän valossa musiikin soidessa taustalla ja vain kuolla pois... Itsemurhaa en koskaan kuitenkaan tekisi. Se on niin itsekästä. Usein vain ajattelen, että olisi helpompaa jos vaan ei heräis jonain kauniina aamuna ollenkaan. Ei edes tietäisi kuolleensa.
Ulkopuolisen silmistä katsottuna minulla kaikki on paremmin kuin hyvin: Pitkäaikainen hyvä suhde tyttöystävän kanssa, opiskelupaikka odottaa, valtion velvollisuus kesken. Toisaalta olen hyvin yksinäinen, kun asun nyt poissa kotoa. Rakkaani on minulle kaikki kaikessa nyt, mutta kun en ole koko suhteen aikana ollut täysin varma ajatteleeko hän samoin?
Olen uhrautuja. Rakas päiväkirja. Vaikka tämä onkin päiväkirjani ensimmäinen sivu, toivoisin, että se voisi myös olla viimeinen. Kumpa kaikki olisi jo heti huomenna kunnossa. Kumpa saisin varmuuden elämääni. Kumpa tietäisin, että olen tehnyt oikeat valinnat.
Olen töissä ja minua ahdistaa... Rahat on vähissä, palkkaakaan en saa lähes ollenkaan. Meinaavat riistää minulta oikeuden olla tyttöystäväni kanssa asunnollani.. Kuulemma vierailuaika päättyy kello 22.00, sen jälkeen ei vieraita asunnolla saa olla.. Asunnon säännöt kieltävät myös tyttöjen ja poikien asumisen saman katon alla.. Vaikka olenhan jo 19 vuotta.. Päiväkirja, ymmärräthän miksi minua ahdistaa? Tilanteeseen ei ole ratkaisua...
Koko tämän episodin alkamisen jälkeen en edes ole saanut rakastella tyttöystäväni kanssa kuin kerran, jolloin sillonkin kaikki meni pieleen.
Rakas päiväkirja.. Ajatukset pyörii päässä.. Minulla on stressiä ja haluja.. rakkauden kaipuuta. Hän kyllä sanoo, että "niin mäkin sua", jos sanon rakastavani häntä, mutta tiedänkö voiko hän oikeasti rakastaa....? Mitä jos vika onkin minussa? Jos minä en osaakaan rakastaa?
Ajattelin nukkua tämän yön yksin. Ehkä tarvitsen omaa aikaa.. Tai ehkä toivoisin, että rakkaani ymmärtäisi, että haluan vain tukea ja turvaa.. läheisyyttä.
Yhtenä iltana jopa kuvittelin kuinka ihanaa olisi maata yksin sängyllä pimeässä asunnossa kynttilän valossa musiikin soidessa taustalla ja vain kuolla pois... Itsemurhaa en koskaan kuitenkaan tekisi. Se on niin itsekästä. Usein vain ajattelen, että olisi helpompaa jos vaan ei heräis jonain kauniina aamuna ollenkaan. Ei edes tietäisi kuolleensa.
Ulkopuolisen silmistä katsottuna minulla kaikki on paremmin kuin hyvin: Pitkäaikainen hyvä suhde tyttöystävän kanssa, opiskelupaikka odottaa, valtion velvollisuus kesken. Toisaalta olen hyvin yksinäinen, kun asun nyt poissa kotoa. Rakkaani on minulle kaikki kaikessa nyt, mutta kun en ole koko suhteen aikana ollut täysin varma ajatteleeko hän samoin?
Olen uhrautuja. Rakas päiväkirja. Vaikka tämä onkin päiväkirjani ensimmäinen sivu, toivoisin, että se voisi myös olla viimeinen. Kumpa kaikki olisi jo heti huomenna kunnossa. Kumpa saisin varmuuden elämääni. Kumpa tietäisin, että olen tehnyt oikeat valinnat.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.