Maailman puraisu KALEVA 22.2.09
0
PEKKA ALA-AHO
"Kielletty hedelmä maistui kohtuullisen hyvältä."Paula Tervo, 23 vuotta, kouluavustaja, Oulu. Elää yksin. 14-lapsisesta perheestä, oma suhde vanhollislestadiolaiseen liikkeeseen mietinnässä.
Avaa kuva
Elokuvateatterissa istuu harvinaisia vieraita: vanhoillislestadiolaisten perheiden kasvatteja. Heidän edessään levittäytyvällä valkokankaalla oman uskonnollisen yhteisön nuoret örveltävät; ryyppäävät, harrastavat esiaviollista seksiä ja käyvät elokuvissa. Tekevät kaikkea sitä, mikä on kielletty.
Elokuva, Dome Karukosken Kielletty hedelmä, kertoo kahdesta tytöstä. Pohjoispohjalaisten vanhoillislestadiolaisten perheiden aikuisiän saavuttaneet nuoret - Maria ja Raakel - lähtevät kesäksi tutustumaan maallisen maailman herkkuihin. Harhailtuaan aikansa hukassa Helsingissä he palaavat kotikonnuilleen. Maria lopullisesti, Raakel sittenkin vain käymään.
Elokuva koskettaa. Naurattaa. Itkettää. Ahdistaa. Herättää myötätuntoa, inhoakin. Ennen kaikkea se tulee iholle. Kaikki neljä vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä kasvanutta katsojaa, jotka Kaleva kutsui arvioimaan elokuvaa, löytävät elokuvasta itsensä ja omaan kasvuunsa liittyvän ilon ja tuskan. Samalla sivutaan sitä, miksi yksi kuuluu liikkeeseen, miksi toinen jättää sen.
Etenkin elokuvan loppu, kun Raakel lähtee pois kotoaan, koskettaa Paula Tervoa. Äiti tarjoaa lähtijälle kaurapuuroa eikä oikein tiedä miten olisi ja mitä sanoisi tyttärelleen. "Bussissa Raakel itkee ja hymyilee, on onnellinen. Hän ottaa vastuun omasta elämästään."
Elokuvan loppu liikuttaa kaikkia. Raakelin lähtö vilistävine maisemineen panee Kaisu Heikkilän kysymään, mikä on se tyhjyys, minkä tyttö kohtaa. "Hän oli kuin jossain avaruudessa matkalla jonnekin."
Henrik Pitkälä sanoo kokeneensa elokuvan lopun toisella tavalla. Hänen mielestään Raakel tiesi ja teki, mitä halusi. "Sellaista ei voi tehdä tyhjyydestä."
Vaikka äidin kaurapuurotarjous oli eleenä lämmin, Henrik Pitkälä arvioi äidin vetävän maton Raakelin jalkojen alta sanomalla, että tyttö joutuu helvettiin. "Äidiltä tuli kahdenlaisia sanoja yhtä aikaa: kuumaa ja kylmää vettä niskaan."
Kaisu Heikkilä pitää elokuvan kiintoisimpana kohtana hetkeä, jolloin Raakel laittaa Lumenea silmäluomiin. Teko on vanhemmille viesti siitä, ettei hän halua uskoa enää.
"En tulkinnut Raakelin lähtöä niin, että hän lähti pois yhteisöstä. Sen sijaan hän ryhtyi hakemaan omaa suhdettaan uskoonsa, menneisyyteensä ja vanhempiinsa. Näin, että hän oli täysin tiensä alussa. Se itketti minua. Se tyhjyys, missä tyttö kulkee", Kaisu Heikkilä pohtii.
"Minun mielestäni hän oli jo löytänyt suhteen omiin vanhempiinsa ja siihen, mitä hän ajatteli", Henrik Pitkälä päättelee. "Tavallaan ymmärrän, mitä tarkoitat tuolla tyhjyydellä. Se on sitä, kun on siirtymässä kulttuurista toiseen - vanha ei miellytä eikä uudesta tiedä yhtikäs mitään."
Kaisu Heikkilän mielestä kyse ei ole siirtymisestä toiseen kulttuuriin.
Riikka Säärelä näkee Rakelin ratkaisun näin: "Hän on erilainen suhteessa sekä entiseen yhteisöönsä että muihin - jossain siellä rajamailla. Ei oikein kukaan vielä, mutta ehkä kohta."
Raakelin tarinassa Riikka Säärelä löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Raakel esiintyi aluksi tiukkana; katsoja saa kuvan, ettei ainakaan hän luovu uskostaan. Tilanne muuttuu siinä vaiheessa, kun Raakel ensimmäisen kerran paljastaa tapaamalleen pojalle jotain itsestään. Kun hän määrittelee itsensä sanomalla, että "minä en ole kukaan", hän katsoo itseään ilman uskonnollista kehystä. "Silloin hän alkoi etsiä sitä, mitä hän on itse", Riikka Säärelä sanoo.
Jokainen nuori etsii rajojaan aikuistumisen kynnyksellä. Siinä suhteessa elokuva sopii kenen tahansa kehitystarinaksi. Mutta onko lestadiolaisnuorten rajojen etsiminen jollain lailla erilaista kuin muilla nuorilla? Kuinka paljon uskonto aiheuttaa kysymyksiä?
Vanhoillislestadiolaisten keskuudessa "elämää peilataan syntien ja pahojen tekojen kautta ainakin jossakin vaiheessa", Henrik Pitkälä sanoo.
Riikka Säärelä pitää ongelmallisena omien ajatusten kieltämistä. "Herättää syyllisyyttä, jos ajattelee niitä asioita."
Lestadiolaisten tavat - erilaisine meikkaamis- ja muine kieltoineen - eivät olleet sellaisia, joista Riikka Säärelä itse pyrki erityisesti irti. Hänelle kynnyskysymykseksi muodostui lopulta ideologia: "Tuo eksklusiivisuus (ainoa oikea usko) oli ehkä se, joka tökkäsi eniten. Se, mitä tytöt tässä elokuvassa kokeilivat - meikkaaminen ja juominen - tulivat eteeni vasta myöhemmin."
Paula Tervon mielestä sitä prosessia, mikä tyttöjen päässä liikkui, ei elokuvassa juurikaan näkynyt. "Ehkä Raakelista oli jotain aistittavissa, mutta Mariasta ei."
Tältä osin myös Henrik Pitkälä pitää elokuvaa pinnallisena. Tehdään ja touhutaan, mutta aika vähän kysytään, keskustellaan ja pohditaan.
Monista asioista annetaan liioitteleva kuva. Muun muassa siitä, kuinka uskonyhteisön miehet kantavat huolta nuorista ja ajavat jopa heidän perässään Helsinkiin katsomaan, miten nämä pärjäävät.
Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä tapahtuvan valvonnan Henrik Pitkälä muotoilee sanoilla "ollaan huolissaan".
Kaisu Heikkilää ei häiritse, vaikka kaikki elokuvan yksityiskohdat eivät olekaan yksi yhteen todellisuuden kanssa, sillä elokuva on "hirveän hyvä mielenmaiseman kuvaus".
"Siinä on yhtäpitävyyttä se, että miesten ääni kuuluu voimakkaasti omassa päässä. Kontrolli on omassa identiteetissäni ollut iso juttu. Keskustelun puuttuminen ja vuorovaikutuksen puute ovat olleet leimallisia. Ehkä nyt nuoret puhuvat enemmän kuin minun nuoruudessani. Paljon on vaiettuja asioita, jotka ovat piilossa mielessä; tulee hirveitä ajatuksia ja pelottaa. Jotenkin ei löydä vuorovaikutusta, kohtaamiskenttää", Heikkilä sanoo.
Paula Tervo myöntää, että hän itse prosessoi yhä sitä, miten suhtautua lestadiolaiseen liikkeeseen. Mieltä hallitsee "keskeneräinen olo". "En oikein tiedä, miten olisin ja ajattelisin. Uskoako vaiko ei? Tätä on aika vaikea kohdata ja pohtia. Helpompi olisi purkittaa: joko on tai ei ole lestadiolainen."
Vanhoillislestadiolaisuuteen liitetään paljon ahdistavaa. Kaisu Heikkilä nostaa esille elokuvan kohtaukset, joissa saarnaajat puhuvat lihan pahuudesta. "Se vastasi minun mielenmaisemaani; että oma ruumiini on jotenkin paha. Ja sitä kautta kaikki halu ja himo on pahasta. Olen kokenut sen niin, ja se tuli tuossa elokuvassakin esille."
"Minun päässäni on ollut seksuaalisuuteen liittyvänä tällainen opetus: olet jollain tavalla epäseksuaalinen olento, se pitää pitää piilossa, ja vasta sitten kun olet avioliitossa, voit olla seksuaalinen. Tätä kuvasti elokuvassa hienosti kohtaus Tonin ja Raakelin fyysisestä lähestymisestä. Miten kipeä se oli. Ja miten Raakel sanoi, että älä koske minuun. Siinä Rakel tutustui oman ruumiinsa kieleen."
Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Henrik Pitkälä antaa jonkinlaisen tunnustuksen sille, että lestadiolaiskodista voi saada matkaevääkseen hyviä moraalisia suuntaviivoja. Lestadiolaisuudesta irtaantumisen päätarkoitus ei ole huvittelu. Sen varjolla lähteminen ei edes kannata. "Pelkkää tyhmyyttään örveltämään lähtevät ovat niitä, jotka palaavat kotiin häntä koipien välissä, kuten elokuvan Maria."
Jos liikkeen sääntöjä rikkoo, vanhemmat kantavat huolta ja surua, Riikka Säärelä sanoo. Monille vanhemmista nämä ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä - ikuisuuskysymyksiä.
"Onko siinä vain kyse siitä, että pelätään omaa itseä?" kysyy Henrik Pitkälä. "Jos tilannetta alkaisi käsitellä syvällisemmin, voisi paljastua oman elämän ahtaus. Joutuisi pian ajattelemaan jotain, joka sitten alkaisi ahdistaa. Niin sanottu rakkaus voi lähteä ahdistuksestakin", hän päättelee.
"Itsellenikin monet asiat ovat olleet elämän ja kuoleman kysymyksiä. Jos tuota teen, olenko silloin kadotuksessa", Paula Tervo pohtii.
Kadotuksella tarkoitetaan yhtä kuin helvetti. Kaikkea mahdollista pahaa. Ajatus on, että kuoleman jälkeen on tarjolla joko kaikkea mahdollista hyvää tai kaikkea mahdollista pahaa.
Lestadiolaisuus mielletään erilaisten kieltojen kautta: ei seksiä ennen avioliittoa, ei ehkäisyä, ei televisiota, ei elokuvia ja niin edelleen. Miten ne mielletään? Puhutaanko niistä vai tehdäänkö muualla tavoin ymmärretyksi, mitä saa tehdä ja mitä ei?
"Vaikka sanotaan, että kieltoja ei ole, niitä esitetään silti epäsuorasti", Henrik Pitkälä korostaa. Sallittu ja ei-sallittu tulevat selväksi ajan mittaan, pikku hiljaa. Kielletyistä asioista sanotaan, että ne ovat syntiä ja että uskovainen ihminen ei halua tehdä niin.
Paula Tervo ei koe "kieltoja" kieltoina. "Olen itsellinen ihminen ja mietin, mitä itse ajattelen asioista ja mitä ne minulle merkitsevät."
Mikä saa ihmiset toimimaan tiukasti ulkoisten merkkien mukaan ja ryhmänä?
"Omien ajatusten kieltäminen", Paula Tervo vastaa. "Omat ajatukset saattavat aiheuttaa syyllisyyttä ja häpeää. Vaatii uskallusta ajatella. Helpointa olisi ottaa vastaan valmis paketti ja valmiit vastaukset mielessä oleviin kysymyksiin, mutta silloin en eläisi omaa elämääni."
www.kaleva.fi/plus/Maailman_puraisu_782382 0
0
PEKKA ALA-AHO
"Kielletty hedelmä maistui kohtuullisen hyvältä."Paula Tervo, 23 vuotta, kouluavustaja, Oulu. Elää yksin. 14-lapsisesta perheestä, oma suhde vanhollislestadiolaiseen liikkeeseen mietinnässä.
Avaa kuva
Elokuvateatterissa istuu harvinaisia vieraita: vanhoillislestadiolaisten perheiden kasvatteja. Heidän edessään levittäytyvällä valkokankaalla oman uskonnollisen yhteisön nuoret örveltävät; ryyppäävät, harrastavat esiaviollista seksiä ja käyvät elokuvissa. Tekevät kaikkea sitä, mikä on kielletty.
Elokuva, Dome Karukosken Kielletty hedelmä, kertoo kahdesta tytöstä. Pohjoispohjalaisten vanhoillislestadiolaisten perheiden aikuisiän saavuttaneet nuoret - Maria ja Raakel - lähtevät kesäksi tutustumaan maallisen maailman herkkuihin. Harhailtuaan aikansa hukassa Helsingissä he palaavat kotikonnuilleen. Maria lopullisesti, Raakel sittenkin vain käymään.
Elokuva koskettaa. Naurattaa. Itkettää. Ahdistaa. Herättää myötätuntoa, inhoakin. Ennen kaikkea se tulee iholle. Kaikki neljä vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä kasvanutta katsojaa, jotka Kaleva kutsui arvioimaan elokuvaa, löytävät elokuvasta itsensä ja omaan kasvuunsa liittyvän ilon ja tuskan. Samalla sivutaan sitä, miksi yksi kuuluu liikkeeseen, miksi toinen jättää sen.
Etenkin elokuvan loppu, kun Raakel lähtee pois kotoaan, koskettaa Paula Tervoa. Äiti tarjoaa lähtijälle kaurapuuroa eikä oikein tiedä miten olisi ja mitä sanoisi tyttärelleen. "Bussissa Raakel itkee ja hymyilee, on onnellinen. Hän ottaa vastuun omasta elämästään."
Elokuvan loppu liikuttaa kaikkia. Raakelin lähtö vilistävine maisemineen panee Kaisu Heikkilän kysymään, mikä on se tyhjyys, minkä tyttö kohtaa. "Hän oli kuin jossain avaruudessa matkalla jonnekin."
Henrik Pitkälä sanoo kokeneensa elokuvan lopun toisella tavalla. Hänen mielestään Raakel tiesi ja teki, mitä halusi. "Sellaista ei voi tehdä tyhjyydestä."
Vaikka äidin kaurapuurotarjous oli eleenä lämmin, Henrik Pitkälä arvioi äidin vetävän maton Raakelin jalkojen alta sanomalla, että tyttö joutuu helvettiin. "Äidiltä tuli kahdenlaisia sanoja yhtä aikaa: kuumaa ja kylmää vettä niskaan."
Kaisu Heikkilä pitää elokuvan kiintoisimpana kohtana hetkeä, jolloin Raakel laittaa Lumenea silmäluomiin. Teko on vanhemmille viesti siitä, ettei hän halua uskoa enää.
"En tulkinnut Raakelin lähtöä niin, että hän lähti pois yhteisöstä. Sen sijaan hän ryhtyi hakemaan omaa suhdettaan uskoonsa, menneisyyteensä ja vanhempiinsa. Näin, että hän oli täysin tiensä alussa. Se itketti minua. Se tyhjyys, missä tyttö kulkee", Kaisu Heikkilä pohtii.
"Minun mielestäni hän oli jo löytänyt suhteen omiin vanhempiinsa ja siihen, mitä hän ajatteli", Henrik Pitkälä päättelee. "Tavallaan ymmärrän, mitä tarkoitat tuolla tyhjyydellä. Se on sitä, kun on siirtymässä kulttuurista toiseen - vanha ei miellytä eikä uudesta tiedä yhtikäs mitään."
Kaisu Heikkilän mielestä kyse ei ole siirtymisestä toiseen kulttuuriin.
Riikka Säärelä näkee Rakelin ratkaisun näin: "Hän on erilainen suhteessa sekä entiseen yhteisöönsä että muihin - jossain siellä rajamailla. Ei oikein kukaan vielä, mutta ehkä kohta."
Raakelin tarinassa Riikka Säärelä löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Raakel esiintyi aluksi tiukkana; katsoja saa kuvan, ettei ainakaan hän luovu uskostaan. Tilanne muuttuu siinä vaiheessa, kun Raakel ensimmäisen kerran paljastaa tapaamalleen pojalle jotain itsestään. Kun hän määrittelee itsensä sanomalla, että "minä en ole kukaan", hän katsoo itseään ilman uskonnollista kehystä. "Silloin hän alkoi etsiä sitä, mitä hän on itse", Riikka Säärelä sanoo.
Jokainen nuori etsii rajojaan aikuistumisen kynnyksellä. Siinä suhteessa elokuva sopii kenen tahansa kehitystarinaksi. Mutta onko lestadiolaisnuorten rajojen etsiminen jollain lailla erilaista kuin muilla nuorilla? Kuinka paljon uskonto aiheuttaa kysymyksiä?
Vanhoillislestadiolaisten keskuudessa "elämää peilataan syntien ja pahojen tekojen kautta ainakin jossakin vaiheessa", Henrik Pitkälä sanoo.
Riikka Säärelä pitää ongelmallisena omien ajatusten kieltämistä. "Herättää syyllisyyttä, jos ajattelee niitä asioita."
Lestadiolaisten tavat - erilaisine meikkaamis- ja muine kieltoineen - eivät olleet sellaisia, joista Riikka Säärelä itse pyrki erityisesti irti. Hänelle kynnyskysymykseksi muodostui lopulta ideologia: "Tuo eksklusiivisuus (ainoa oikea usko) oli ehkä se, joka tökkäsi eniten. Se, mitä tytöt tässä elokuvassa kokeilivat - meikkaaminen ja juominen - tulivat eteeni vasta myöhemmin."
Paula Tervon mielestä sitä prosessia, mikä tyttöjen päässä liikkui, ei elokuvassa juurikaan näkynyt. "Ehkä Raakelista oli jotain aistittavissa, mutta Mariasta ei."
Tältä osin myös Henrik Pitkälä pitää elokuvaa pinnallisena. Tehdään ja touhutaan, mutta aika vähän kysytään, keskustellaan ja pohditaan.
Monista asioista annetaan liioitteleva kuva. Muun muassa siitä, kuinka uskonyhteisön miehet kantavat huolta nuorista ja ajavat jopa heidän perässään Helsinkiin katsomaan, miten nämä pärjäävät.
Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä tapahtuvan valvonnan Henrik Pitkälä muotoilee sanoilla "ollaan huolissaan".
Kaisu Heikkilää ei häiritse, vaikka kaikki elokuvan yksityiskohdat eivät olekaan yksi yhteen todellisuuden kanssa, sillä elokuva on "hirveän hyvä mielenmaiseman kuvaus".
"Siinä on yhtäpitävyyttä se, että miesten ääni kuuluu voimakkaasti omassa päässä. Kontrolli on omassa identiteetissäni ollut iso juttu. Keskustelun puuttuminen ja vuorovaikutuksen puute ovat olleet leimallisia. Ehkä nyt nuoret puhuvat enemmän kuin minun nuoruudessani. Paljon on vaiettuja asioita, jotka ovat piilossa mielessä; tulee hirveitä ajatuksia ja pelottaa. Jotenkin ei löydä vuorovaikutusta, kohtaamiskenttää", Heikkilä sanoo.
Paula Tervo myöntää, että hän itse prosessoi yhä sitä, miten suhtautua lestadiolaiseen liikkeeseen. Mieltä hallitsee "keskeneräinen olo". "En oikein tiedä, miten olisin ja ajattelisin. Uskoako vaiko ei? Tätä on aika vaikea kohdata ja pohtia. Helpompi olisi purkittaa: joko on tai ei ole lestadiolainen."
Vanhoillislestadiolaisuuteen liitetään paljon ahdistavaa. Kaisu Heikkilä nostaa esille elokuvan kohtaukset, joissa saarnaajat puhuvat lihan pahuudesta. "Se vastasi minun mielenmaisemaani; että oma ruumiini on jotenkin paha. Ja sitä kautta kaikki halu ja himo on pahasta. Olen kokenut sen niin, ja se tuli tuossa elokuvassakin esille."
"Minun päässäni on ollut seksuaalisuuteen liittyvänä tällainen opetus: olet jollain tavalla epäseksuaalinen olento, se pitää pitää piilossa, ja vasta sitten kun olet avioliitossa, voit olla seksuaalinen. Tätä kuvasti elokuvassa hienosti kohtaus Tonin ja Raakelin fyysisestä lähestymisestä. Miten kipeä se oli. Ja miten Raakel sanoi, että älä koske minuun. Siinä Rakel tutustui oman ruumiinsa kieleen."
Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Henrik Pitkälä antaa jonkinlaisen tunnustuksen sille, että lestadiolaiskodista voi saada matkaevääkseen hyviä moraalisia suuntaviivoja. Lestadiolaisuudesta irtaantumisen päätarkoitus ei ole huvittelu. Sen varjolla lähteminen ei edes kannata. "Pelkkää tyhmyyttään örveltämään lähtevät ovat niitä, jotka palaavat kotiin häntä koipien välissä, kuten elokuvan Maria."
Jos liikkeen sääntöjä rikkoo, vanhemmat kantavat huolta ja surua, Riikka Säärelä sanoo. Monille vanhemmista nämä ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä - ikuisuuskysymyksiä.
"Onko siinä vain kyse siitä, että pelätään omaa itseä?" kysyy Henrik Pitkälä. "Jos tilannetta alkaisi käsitellä syvällisemmin, voisi paljastua oman elämän ahtaus. Joutuisi pian ajattelemaan jotain, joka sitten alkaisi ahdistaa. Niin sanottu rakkaus voi lähteä ahdistuksestakin", hän päättelee.
"Itsellenikin monet asiat ovat olleet elämän ja kuoleman kysymyksiä. Jos tuota teen, olenko silloin kadotuksessa", Paula Tervo pohtii.
Kadotuksella tarkoitetaan yhtä kuin helvetti. Kaikkea mahdollista pahaa. Ajatus on, että kuoleman jälkeen on tarjolla joko kaikkea mahdollista hyvää tai kaikkea mahdollista pahaa.
Lestadiolaisuus mielletään erilaisten kieltojen kautta: ei seksiä ennen avioliittoa, ei ehkäisyä, ei televisiota, ei elokuvia ja niin edelleen. Miten ne mielletään? Puhutaanko niistä vai tehdäänkö muualla tavoin ymmärretyksi, mitä saa tehdä ja mitä ei?
"Vaikka sanotaan, että kieltoja ei ole, niitä esitetään silti epäsuorasti", Henrik Pitkälä korostaa. Sallittu ja ei-sallittu tulevat selväksi ajan mittaan, pikku hiljaa. Kielletyistä asioista sanotaan, että ne ovat syntiä ja että uskovainen ihminen ei halua tehdä niin.
Paula Tervo ei koe "kieltoja" kieltoina. "Olen itsellinen ihminen ja mietin, mitä itse ajattelen asioista ja mitä ne minulle merkitsevät."
Mikä saa ihmiset toimimaan tiukasti ulkoisten merkkien mukaan ja ryhmänä?
"Omien ajatusten kieltäminen", Paula Tervo vastaa. "Omat ajatukset saattavat aiheuttaa syyllisyyttä ja häpeää. Vaatii uskallusta ajatella. Helpointa olisi ottaa vastaan valmis paketti ja valmiit vastaukset mielessä oleviin kysymyksiin, mutta silloin en eläisi omaa elämääni."
www.kaleva.fi/plus/Maailman_puraisu_782382 0
Vastaukset 4
Vanhimmat
DVD:nä ?
Vaikka itselläni ei olekkaan suoraa kontaktia liikeeseen, elokuva oli parempi kun odotin.
Kotimainen elokuva ja nuoren polven ohjaajat, kiitos teille. Käykää ihmeessä katsomassa. Hienoa työtä nuorilta näyttelijöiltä ja vaikka elokuva osittain jäi aika pinnalliseksi, siitä jokainen (erityisesti naiset ja tytöt) tuntee paljon elämän kipeitä kohtia.
Pitääkö olla kuten *muut*, saako itse päättää. Onko äärilaidasta toiseen meno ainoa vaihtoehto. Eikö voisi rakentaa hyvän elämän jossain näiden välissä.
Elokuva oli kuin käsikirjoitus omasta elämästäni. Olen kaikkea mitä nämä kolme päähenkilöä olivat ja mitä ovat kokeneet. Kyllä saman ikäisenä kuin he aloin miettiä näitä asioita ja tehdä niitä kokeiluja. Olen se isosisko joka asuu kaupungissa, bilettää, on itsenäinen ja jonka lestadiolaiset ovat hylänneet sen lisäksio olen ollut kuin nämä kaksi nuorta seikkailevaa päähenkilöä. Elokuvan loppu oli koskettavin. Toivoinkin että hän lähtisi kaupunkiin ja elämään.
Itkin elokuvan aikana todella paljon. Kummassakin ryhmässä on asioita joita ei voi hyväksyä, mutta kummassakin on niitä asioita joita pitää hyvänä. Maailma on paha paikka, mutta lestadiolaisuudessa taas tuntuu että tukahtuu eikä se ole elämää. Olisin halunnut itse syntyä ns. normaaliin perheeseen jolloin ei olisi ollut niin kovaa totutella siihen mitä oikea elämä on (viina, väkivalta, pettäminen jne)
Elämä on just sitä mitä itse tahtoo!