Perheen äiti otti minuun yhteyttä löydettyään netistä asunnonvaihto-ilmoitukseni.
Hänellä oli vaatimuksena kahden alle 1-v ikäisen äitinä talo, jossa on hissi.
Mahdotonta oli hissittömässä talossa liikkua, tulla kauppareissuilta rattaiden kanssa.
Ymmärrän tilanteen hyvin, asuntomme olivat samansuuruiset, mutta meillä oli remppa tulossa.
Kävimme puolin ja toisin tutustumassa toistemme asuntoihin ja siinä se kulttuurishokki iski!
Siis näiden vauvaikäisten lisäksi heillä oli yksi taaperoikäinen.
Astuin siis sisään alle 20:sen somaliäidin asuntoon, joka oli kaupungin vuokra-asunto itä-Helsingissä.
Mieletön keittiö, jossa 10-hengen jalopuinen pöytäryhmä.
Olohuoneessa massiiviset nahkakalusteet ja pöydät ja hyllyt samaa mahonkia kuin keittiössäkin.
Matot olivat sellaisia, ettei niitä tavallinen räsymatontallaaja edes käsitä.
Isot oli kotiteatterit ja kolmen minun telkkarini kokoinen laajakuva-taulu.
Kateellinen, sanot kenties?
Ehkä.....Asunto oli kuitenkin sellainen, että olisin mielelläni vaihtanut.
Hän saapui siis vuorostaan tutustumaan minun asuntooni.
Yh-äidin kotona näkyy koko elämä.
Minulla on isoäitini pitsit pyyheliinoissa,
minulla on räsymatot, ystäväni äidin rakkaudella kutomat, kuin myös poppanat, muistot isovanhemmista, kermakot, sokerikot, alpakkalusikat isäni ja äitini häälahjat, päivämäärin ja nimikirjaimin,
setävainajani maalaama taulu - vaikkei se niin kummoinen ole.
Entisen mieheni, kuollut 1995, kaikki pienet koriste-esineet muistoksi lapsilleni.
Ikkunoistakin vetää, joten en ihmettele, ettei tyttö huolinut asuntoani.
Hänen kotinsa olisi voinut rahalla rakentaa päivässä, eikä kukaan huomaisi eroa.
Minun kodissani asuu perheeni ja eletty elämäni.
Kumpikohan meistä oli kateellisempi?
Mieti hetki, ennenkuin vastaat.
Hänellä oli vaatimuksena kahden alle 1-v ikäisen äitinä talo, jossa on hissi.
Mahdotonta oli hissittömässä talossa liikkua, tulla kauppareissuilta rattaiden kanssa.
Ymmärrän tilanteen hyvin, asuntomme olivat samansuuruiset, mutta meillä oli remppa tulossa.
Kävimme puolin ja toisin tutustumassa toistemme asuntoihin ja siinä se kulttuurishokki iski!
Siis näiden vauvaikäisten lisäksi heillä oli yksi taaperoikäinen.
Astuin siis sisään alle 20:sen somaliäidin asuntoon, joka oli kaupungin vuokra-asunto itä-Helsingissä.
Mieletön keittiö, jossa 10-hengen jalopuinen pöytäryhmä.
Olohuoneessa massiiviset nahkakalusteet ja pöydät ja hyllyt samaa mahonkia kuin keittiössäkin.
Matot olivat sellaisia, ettei niitä tavallinen räsymatontallaaja edes käsitä.
Isot oli kotiteatterit ja kolmen minun telkkarini kokoinen laajakuva-taulu.
Kateellinen, sanot kenties?
Ehkä.....Asunto oli kuitenkin sellainen, että olisin mielelläni vaihtanut.
Hän saapui siis vuorostaan tutustumaan minun asuntooni.
Yh-äidin kotona näkyy koko elämä.
Minulla on isoäitini pitsit pyyheliinoissa,
minulla on räsymatot, ystäväni äidin rakkaudella kutomat, kuin myös poppanat, muistot isovanhemmista, kermakot, sokerikot, alpakkalusikat isäni ja äitini häälahjat, päivämäärin ja nimikirjaimin,
setävainajani maalaama taulu - vaikkei se niin kummoinen ole.
Entisen mieheni, kuollut 1995, kaikki pienet koriste-esineet muistoksi lapsilleni.
Ikkunoistakin vetää, joten en ihmettele, ettei tyttö huolinut asuntoani.
Hänen kotinsa olisi voinut rahalla rakentaa päivässä, eikä kukaan huomaisi eroa.
Minun kodissani asuu perheeni ja eletty elämäni.
Kumpikohan meistä oli kateellisempi?
Mieti hetki, ennenkuin vastaat.
Vastaukset 6
Vanhimmat
laskuun ostellaan.
nehän tulee tyhjin taskuin.
Silti en ymmärrä, kuka ne kalusteet maksaa?
Jos ei makseta omille, niin ei sitten muillekaan.
ne on nykyajan evakkoja!
pystyisi saamaan sossusta tuollaisia rahoja?
Menneisyyttä ja historiaansa ei voi ostaa,
mutta miksi se tehdään maahanmuuttajille niin paljon helpommaksi kuin paikallisväestölle?????
eino leinon sanoin:
ken yhtä ihmistä rakastaa
hän kaikkia rakastaapi
ken kerran itsensä unhoittaa
hän unten onnen saapi
ken kerran itse on onnellinen
hän tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa riemustaan
kansalainen omassa maassaan