Vanha testamentti on saanut keskeisiltä osiltaan kirjallisen asunsa vuosina 550-150 eKr., jolloin monoteistinen Jahve-uskonto oli jo vallalla monijumalaisuudesta ja usko historian Suureen Käänteeseen viriämässä. VT:n antama kuva kansan varhaisemmista vaiheista ja uskonnosta on tämän takia yksipuolinen; ns. ”voittajien kirjoittamaa”, jossa historiaa on kirjoitettu ja tulkittu uudelleen tulkiten ja muokaten uusien totalitaaristen aatteiden valossa.
Todellisuudessa matka nykyiseen kristinuskoon on kuitenkin ollut paljon monivaiheisempi kehityssarja, johon vaikuttaneet monet kansalliset ja yhteiskunnalliset käänteet ja muutosprosessit.
Esimerkiksi kertomukselle Egyptistä paolle ja luvatun maan valloituksesta, joka oli yksi kulmakivi valitun kansan identiteetin ja ainutlaatuisuuden korostamiselle, ei ole löytynyt historiallista tukea VT:n ulkopuolelta kirjallisista lähteistä tai arkeologisista löydöistä.
Historiantutkimuksessa onkin tapana pitää Moosesta, Abrahamia ynnä muita monumentaalisia hahmoja kansantarujen luomuksina.
Todennäköisimmin Israelin kansa muotoutui alueella alkuperäisten kanaanilaisheimojen vetäytyessä Välimeren rannikolta n. 1200 eKr. vuorten turvaan esimerkiksi filistealaisten maahantunkeutumiselta.
Muiden kanaanilaisten tapaan nämä parisataa vuotta myöhemmin Israelin valtioksi ryhmittyneet pakolaiset palvoivat yhtä aikaa monia jumalia, kuten Eliä, Baalia ja Aseraa.
Jahva on löydöistä päätellen kulkeutunut seudulle etelästä Siinain niemimaalta erinäisten paimentolaisheimojen mukana. Ensimmäiset vuosisadat Jahve palvonnan kohteena ”eli” sovussa muiden jumalten rinnalla.
Jahven kotiutuessa uuteen ympäristöönsä tämä sai muutamaksi vuosisadaksi puolisokseen naispuolisen Aseran. Myös Baal saavutti suosionsa varsin kauan. Jahve- uskonnon esitaistelijalla, Daavidilla oli ensimmäisen vuosituhannen eKr. alussa poikia nimeltään esimerkiksi Iisbaal (Baalin mies) ja Meribaal (Baalin soturi). Daavidin poika Salomo puolestaan pystytti myös uhrikukkuloita muillekin jumalille, kuin Jahvelle.
El alkoi tarkoittaa juutalaisessa kielenkäytössä jumalan tai jumaluuden yleisnimeä ja se esiintyy Raamatun luomiskertomuksessa monikossa Elohim.
Vähitellen Israelissa alkoi naapurikansojen tapaan levitä valita yksi jumala kansalliseksi pääjumalaksi. Daavid alkoi suosia Jahvea, mutta kysymys ei ollut vielä monoteismistä, vaan monolatriasta. Monolatria viittaa uskontoon, jossa tunnustetaan useiden jumalien olemassaolo, mutta palvotaan vain yhtä jumalaa. (Monolatria eroaa henoteismistä siinä, että monolatriassa muiden jumalien ei katsota olevan palvonnan arvoisia, vaikkakaan niiden olemassaoloa ei kielletä, kun taas henoteismissä keskitytään yhden jumalaan palvontaan, vaikkakin myönnetään, että myös muut jumalat saattavat olla palvonnan arvoisia.)
Palvonnan keskittyminen ei tässä vaiheessa muuttanut ikiaikaisia palvontamenetelmiä, kuten temppeliprostituutio ja ihmisuhrit. Maailman tuleva kohtalo ei vielä tässä vaiheessa kiinnostanut palvojia, ei edes tuonpuoleinen elämä. Uhraaminen ja riitit ilmensivät osallisuutta tästä todellisuudesta, ja ykseyttä luonnon ja kosmoksen kanssa. Kuolema ymmärrettiin hieman myöhempään kreikkalaiseen tyyliin siirtymiseksi jonkinlaiseen haadekseen, varjovaltakuntaan, josta ei ollut paluuta ja jossa ei ollut sen enempää hyvää kuin pahaakaan. Taivas tunnettiin, mutta jumalten asuinsijana orientaaliseen tapaan (vain harvojen uskottiin päässeen jumalten asuinsijoille, esimerkiksi Henok ja Elia).
Maassa vallitsi eräänlainen ”tämänpuolinen” menestysteologia; Jahve siunaa palvelijoitaan tässä elämässä jakaen aineellista hyvää, menestystä, valtaa ja kunniaa.
Maanpäällinen menestysteologia ei tosin silloinkaan oikein ”toiminut”.
Ensimmäisen kerran monoteismiä edusti johdonmukaisesti 500- luvulla eKr. ”profeetta” Jesaja:
juutalaisten ei tullut vain palvella ainoastaan Jahvea, vaan muita jumalia ei edes ollut olemassa.
Monoteismin idean arvioidaan kulkeutuneen Palestiinan kautta idästä Kaksoisvirtain alueelta, missä se kukoisti persialaisten uskonnossa zarahustralaisuudessa. Monoteismin nopean läpimurron arvellaan osiltaan kytkeytyneen kansalliseen traumaan; monoteismi palveli lyötyä mutta vahvaa ja suuruutta halajavaa kansallistunnetta ja – identiteettiä.
Siirryttäessä monolatriasta monoteismiin katsottiin ”palattavan alkuperäiseen” eikä ”opetettavan uutta”, kuten aina uskonnoissa irtauduttaessa valtavirrasta, koettiin saarnattavan ”uskoa ikiaikaiseen yhteen ja ainoaan jumalaan”. Kuin luonnostaan kansan menneisyyttä ja pyhiä kertomuksia alettiin ”tulkita” uudesta ymmärryshorisontista käsin. Alettiin odottaa myös Daavidin jälkeläistä, dynastian jatkajaa, ”messiasta”, joka tulee kuninkaan erityisasemaa korostaneesta nimikkeestä ’mashiah’ (”voideltu”. ). Vanhoja kirjoituksia ei vain tulkittu edelleen, vaan myös kirjoitettiin uudelleen. Sivuutettiin esimerkiksi sellaisia epäsuotuisia kertomuksia, kuten kuinka Daavid sai lapsen toisen miehen vaimon kanssa ja järjesteli asiat surmauttaen miehen ottaakseen rakastajattarensa vaimokseen.
Tähän aikaanhan ei ollut vielä tarkoin määrättyä Raamattua, vaan erilaisia isiltä perittyjä kertomuksia ja opetuksia. Niiden muokkaus oli aikalaisille ”modernia saarnaa” eikä Jumalan sanan väärennöstä, miksi se nykyään miellettäisiin. Muokkaus ei ollut virallista eikä suunnitelmallista, minkä takia lopputuloskin oli riemunkirjava: esimerkiksi psalmissa 82 Jumala pitää luontevasti puheen jumalten kokouksessa.
Zarahustralaisuus oli Persian valtionuskonto. Uskonnon perustajana pidetään Zarahustraa, jonka elinikä sijoitetaan 1400-800 eKr. välille. Juutalaisten joutuessa Persian vaikutuuspiiriin zarahustralaisuudessa hallitsi maailmaa kaikkivaltias jumala Ahura Mazda, jonka suunnitelmia ”paha henkI” Angra Mainyu pyrki alituiseen turmelemaan. Pahan hengen valta oli kuitenkin rajallinen: suuressa lopunajan turnajaisissa tämä tulisi lopullisesti häviämään.
Zarahustralaisuuden pyhän kirjan, Avestan apokalyptiset visiot muistuttavat suuresti Uuden testamentin vastaavia kuvauksia: käydään huikea kamppailu hyvän ja pahan välillä, tähdet suistuvat taivaalta, maa vajoaa mereen jne. taistelun ratkaisee lopulta Vapahtajan saapuminen, joka murskaa Pahan hengen apureineen. Tätä seuraa yleinen ruumiillinen ylösnousemus ja tuomitseminen. Pahikset heitetään pimeyden asuntoihin ikuiseen piinaan ja hyviksille luodaan katoamaton taivas, jossa kuolemalla ja kärsimyksellä ei ole sijaa. Vanhemmassa Avestan traditiossa tuomio on yksilöllinen ja sen arvioi enkelineuvosto. Väärintekijät päätyvät Pahan hengen valtakuntaan ja oikeamieliset ”Valon ja Laulun taloon”.
Vähitellen juutalaisten ylösnousemuskin persialaistui yhä enemmän ja laajeni koskemaan kaikkia ihmisiä. Tässä muodossaan ylösnousemus ja viimeinen tuomio saivat kosmisia ja metahistoriallisia sävyjään.
- Jatkuu jos jaksan kirjoittaa (referoida) tai jos joku jaksaa lukea =)
Todellisuudessa matka nykyiseen kristinuskoon on kuitenkin ollut paljon monivaiheisempi kehityssarja, johon vaikuttaneet monet kansalliset ja yhteiskunnalliset käänteet ja muutosprosessit.
Esimerkiksi kertomukselle Egyptistä paolle ja luvatun maan valloituksesta, joka oli yksi kulmakivi valitun kansan identiteetin ja ainutlaatuisuuden korostamiselle, ei ole löytynyt historiallista tukea VT:n ulkopuolelta kirjallisista lähteistä tai arkeologisista löydöistä.
Historiantutkimuksessa onkin tapana pitää Moosesta, Abrahamia ynnä muita monumentaalisia hahmoja kansantarujen luomuksina.
Todennäköisimmin Israelin kansa muotoutui alueella alkuperäisten kanaanilaisheimojen vetäytyessä Välimeren rannikolta n. 1200 eKr. vuorten turvaan esimerkiksi filistealaisten maahantunkeutumiselta.
Muiden kanaanilaisten tapaan nämä parisataa vuotta myöhemmin Israelin valtioksi ryhmittyneet pakolaiset palvoivat yhtä aikaa monia jumalia, kuten Eliä, Baalia ja Aseraa.
Jahva on löydöistä päätellen kulkeutunut seudulle etelästä Siinain niemimaalta erinäisten paimentolaisheimojen mukana. Ensimmäiset vuosisadat Jahve palvonnan kohteena ”eli” sovussa muiden jumalten rinnalla.
Jahven kotiutuessa uuteen ympäristöönsä tämä sai muutamaksi vuosisadaksi puolisokseen naispuolisen Aseran. Myös Baal saavutti suosionsa varsin kauan. Jahve- uskonnon esitaistelijalla, Daavidilla oli ensimmäisen vuosituhannen eKr. alussa poikia nimeltään esimerkiksi Iisbaal (Baalin mies) ja Meribaal (Baalin soturi). Daavidin poika Salomo puolestaan pystytti myös uhrikukkuloita muillekin jumalille, kuin Jahvelle.
El alkoi tarkoittaa juutalaisessa kielenkäytössä jumalan tai jumaluuden yleisnimeä ja se esiintyy Raamatun luomiskertomuksessa monikossa Elohim.
Vähitellen Israelissa alkoi naapurikansojen tapaan levitä valita yksi jumala kansalliseksi pääjumalaksi. Daavid alkoi suosia Jahvea, mutta kysymys ei ollut vielä monoteismistä, vaan monolatriasta. Monolatria viittaa uskontoon, jossa tunnustetaan useiden jumalien olemassaolo, mutta palvotaan vain yhtä jumalaa. (Monolatria eroaa henoteismistä siinä, että monolatriassa muiden jumalien ei katsota olevan palvonnan arvoisia, vaikkakaan niiden olemassaoloa ei kielletä, kun taas henoteismissä keskitytään yhden jumalaan palvontaan, vaikkakin myönnetään, että myös muut jumalat saattavat olla palvonnan arvoisia.)
Palvonnan keskittyminen ei tässä vaiheessa muuttanut ikiaikaisia palvontamenetelmiä, kuten temppeliprostituutio ja ihmisuhrit. Maailman tuleva kohtalo ei vielä tässä vaiheessa kiinnostanut palvojia, ei edes tuonpuoleinen elämä. Uhraaminen ja riitit ilmensivät osallisuutta tästä todellisuudesta, ja ykseyttä luonnon ja kosmoksen kanssa. Kuolema ymmärrettiin hieman myöhempään kreikkalaiseen tyyliin siirtymiseksi jonkinlaiseen haadekseen, varjovaltakuntaan, josta ei ollut paluuta ja jossa ei ollut sen enempää hyvää kuin pahaakaan. Taivas tunnettiin, mutta jumalten asuinsijana orientaaliseen tapaan (vain harvojen uskottiin päässeen jumalten asuinsijoille, esimerkiksi Henok ja Elia).
Maassa vallitsi eräänlainen ”tämänpuolinen” menestysteologia; Jahve siunaa palvelijoitaan tässä elämässä jakaen aineellista hyvää, menestystä, valtaa ja kunniaa.
Maanpäällinen menestysteologia ei tosin silloinkaan oikein ”toiminut”.
Ensimmäisen kerran monoteismiä edusti johdonmukaisesti 500- luvulla eKr. ”profeetta” Jesaja:
juutalaisten ei tullut vain palvella ainoastaan Jahvea, vaan muita jumalia ei edes ollut olemassa.
Monoteismin idean arvioidaan kulkeutuneen Palestiinan kautta idästä Kaksoisvirtain alueelta, missä se kukoisti persialaisten uskonnossa zarahustralaisuudessa. Monoteismin nopean läpimurron arvellaan osiltaan kytkeytyneen kansalliseen traumaan; monoteismi palveli lyötyä mutta vahvaa ja suuruutta halajavaa kansallistunnetta ja – identiteettiä.
Siirryttäessä monolatriasta monoteismiin katsottiin ”palattavan alkuperäiseen” eikä ”opetettavan uutta”, kuten aina uskonnoissa irtauduttaessa valtavirrasta, koettiin saarnattavan ”uskoa ikiaikaiseen yhteen ja ainoaan jumalaan”. Kuin luonnostaan kansan menneisyyttä ja pyhiä kertomuksia alettiin ”tulkita” uudesta ymmärryshorisontista käsin. Alettiin odottaa myös Daavidin jälkeläistä, dynastian jatkajaa, ”messiasta”, joka tulee kuninkaan erityisasemaa korostaneesta nimikkeestä ’mashiah’ (”voideltu”. ). Vanhoja kirjoituksia ei vain tulkittu edelleen, vaan myös kirjoitettiin uudelleen. Sivuutettiin esimerkiksi sellaisia epäsuotuisia kertomuksia, kuten kuinka Daavid sai lapsen toisen miehen vaimon kanssa ja järjesteli asiat surmauttaen miehen ottaakseen rakastajattarensa vaimokseen.
Tähän aikaanhan ei ollut vielä tarkoin määrättyä Raamattua, vaan erilaisia isiltä perittyjä kertomuksia ja opetuksia. Niiden muokkaus oli aikalaisille ”modernia saarnaa” eikä Jumalan sanan väärennöstä, miksi se nykyään miellettäisiin. Muokkaus ei ollut virallista eikä suunnitelmallista, minkä takia lopputuloskin oli riemunkirjava: esimerkiksi psalmissa 82 Jumala pitää luontevasti puheen jumalten kokouksessa.
Zarahustralaisuus oli Persian valtionuskonto. Uskonnon perustajana pidetään Zarahustraa, jonka elinikä sijoitetaan 1400-800 eKr. välille. Juutalaisten joutuessa Persian vaikutuuspiiriin zarahustralaisuudessa hallitsi maailmaa kaikkivaltias jumala Ahura Mazda, jonka suunnitelmia ”paha henkI” Angra Mainyu pyrki alituiseen turmelemaan. Pahan hengen valta oli kuitenkin rajallinen: suuressa lopunajan turnajaisissa tämä tulisi lopullisesti häviämään.
Zarahustralaisuuden pyhän kirjan, Avestan apokalyptiset visiot muistuttavat suuresti Uuden testamentin vastaavia kuvauksia: käydään huikea kamppailu hyvän ja pahan välillä, tähdet suistuvat taivaalta, maa vajoaa mereen jne. taistelun ratkaisee lopulta Vapahtajan saapuminen, joka murskaa Pahan hengen apureineen. Tätä seuraa yleinen ruumiillinen ylösnousemus ja tuomitseminen. Pahikset heitetään pimeyden asuntoihin ikuiseen piinaan ja hyviksille luodaan katoamaton taivas, jossa kuolemalla ja kärsimyksellä ei ole sijaa. Vanhemmassa Avestan traditiossa tuomio on yksilöllinen ja sen arvioi enkelineuvosto. Väärintekijät päätyvät Pahan hengen valtakuntaan ja oikeamieliset ”Valon ja Laulun taloon”.
Vähitellen juutalaisten ylösnousemuskin persialaistui yhä enemmän ja laajeni koskemaan kaikkia ihmisiä. Tässä muodossaan ylösnousemus ja viimeinen tuomio saivat kosmisia ja metahistoriallisia sävyjään.
- Jatkuu jos jaksan kirjoittaa (referoida) tai jos joku jaksaa lukea =)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Koskien zarahustralaisuudesta omaksuttua Saatanaa: Saatana auttoi selittämään myös sitä, miksei Jahve näyttänyt pitävän omistaan huolta: vastustajat ja vainoajat olivat Saatanan vallassa. On eri asia tulkita menneisuuttä ja tulevaisuutta vain yhden hyvän voiman, kuin kahden vastakkaisen voiman toimintakenttänä.
...niin näkee että se on aivan selvästi muinaisen
sieni-fallos-polyteisti-sekopäälahkon satuja.
Jos uskovaiset lukisivat kaikki apokryfiset
kirjoitukset, eikä pelkästään kirkolliskokousten
arvonnasta valittuja, voisi ääni kellossa
muuttua.
Oli muuten hyvä kirjoitus, kiitos!
"Oli muuten hyvä kirjoitus, kiitos!"
Eipä kestä ja mukavaa, että joku viitsi lukea. Jottei krediitti menisi väärään paikkaan, niin minä lähinnä referoin sen eräästä hyvästä kirjasta. Kyseisessä opuksessa on paljonkin enemmän itse messianismin, eskatologian ja lineaarisen historiakäsityksen synnystä mitkä ovat ihan kiinnostavia aiheita ja saatan referoida tänne jotakin niistäkin, jos on luppoaikaa =)
Tuossa puhuttiin Daavidista kuin historiallisesta henkilöstä ikään. Nykyisin käsitys on, että kuningas Daavid oli suunnilleen yhtä historiallinen henkilö kuin kuningas Arthur.
"Tuossa puhuttiin Daavidista kuin historiallisesta henkilöstä ikään. Nykyisin käsitys on, että kuningas Daavid oli suunnilleen yhtä historiallinen henkilö kuin kuningas Arthur."
Näissä tulkinnoissa on näitä minimalisteja ja maksimalisteja ja keskitien kulkijoita; eri tulkinnan tekoon voi olla vastakkaisiakin intressejä. Mahdollista, että suurin osa vakavasti otettavista tutkijoista pitää mainitsemaasi käsitystä oikeana - missä tapauksessa hyväksyn kyllä sen - minun käsilläni oleva aineisto on kymmenisen vuotta vanhaa.
Viite kiitos.
" Nykyisin käsitys on, että kuningas Daavid oli suunnilleen yhtä historiallinen henkilö kuin kuningas Arthur."
Eli jatkuvan kiistelyn kohteena.
Ambrosius Aurelianusta, roomalaista katafratia jonka väitetään taistelleen anglosakseja vastaan taannoin britanniassa pidetään melko usein kohtuullisin perustein Arthurina - myöhemmin poikineet legendat tietysti ovat asia erikseen.
Nenniuksen historiankirjassa 833 jKr. on melkoisesti viitteitä Arthuriin, josta näissä puhutaan dux bellorumina (sotapäällikkönä), eikä kuninkaana. Mahdollisesti Nennius tosin otti Arthurin nimen vanhasta walesilaisesti (kymrin welsh) runosta.
Tulkinnat voivat vaihdella, eikä yhtä ja ainoaa välttämättä aina löydy.
sosiologia sentäs. Helpottiko?
Ei niiden tänne kirjoittamiseen liittynyt erityistä helpotusta, joka seuraa yleensä pitkällistä pinnistelyä tai odotusta. Ajattelinpahan jakaa mielestäni muutaman kiintoisan historiallisena pidetyn seikan.