Olen miettinyt elämääni ja siinä sattuneita tiettyjä onnellisia sattumia vai mitä ne nyt sitten on...
Äitini loppuraskaudessa ilmeni suuria ongelmia, kun hän odotti minua, silloin ei ultraa ollut,joten kaikkea ei nähty. Raskausmyrkytys, ja olin päässyt liian yliaikaiseksi, äitini omiin visioihin ei lääkärit silloin luottaneet vaikka hän kuinka epäili jonkin olevan minulla kohdussa huonosti. Viimein äiti meni suoraan synnytyslaitokselle ja sanoi, ettei lähde enää kotiin ennenkuin lapsi syntyy ja että täytyy käynnistää. No synnytys viimein käynnistettiin, synnyin henkihieverissä, sinisenä, vaikeasta happivajeesta kärsineenä, hirmuisen isona, minulla oli tulehdus, koska olin juonut lapsivettä. Mutta jäin henkiin, lääkärit olivat epäilleet olevan minun jopa kuukauden yliaikainen.
Synnyin tietyltä osin fyysisesti sairaana, synnynnäinen rakennevika virtsateissä, varhaislapsuus meni sairaalassa maaten, niin että kävelemäänkin opin vasta pari vuotiaana, juuri siitä syystä että olin liian sairas olemaan pystyasennossa. Lääkärit koettivat kaikkia konsteja vaivaani, mutta aina se vaan vaivasi. Sitten 9 vuotiaana se vaan katosi, lopullisesti ja sen jälkeen elin terveen lapsen elämää. Lääkäritkin pitivät ihmeenä, koska niin mahdottoman pieni todennäköisyys parantumiseen oli.
Lapsuuteni oli tosi vaikea, lähinnä äitini ja isäni onnettoman liiton vuoksi, johon liittyi alkoholiongelmaa, väkivaltaa ja uusperhekuviota, monia ongelmia joka tapauksessa. Näin kyllä kaikenlaista ja koin myös! Me lapset jouduttiin niistä osalliseksi ja monesti tunsimme olevamme syyllisiäkin. Ihmiset olivat huolissaan meistä lapsista, että mitä meistä mahtaa tulla, mutta olin sisäisesti tosi vahva ja itsetuntoani ei mikään pystynyt nakertamaan. Menestyin urheilussa niin, että olin huipulla nuorten sarjoissa koko suomessa sekä hiihdossa että pidemmillä juoksumatkoilla. Lisäksi menestyin koulussa kiitettävästi aina.
Rakkautta janosin valtavasti, kokeilin murrosiässä ihan kapinoidakseni vanhemmilleni monenlaista. Osa jutuista naurattaa, osa melkein itkettää. Olisin voinut antaa pikkusormen jälkeen tuolle elämälle koko kädenkin, mutta siihen olin liian vahva. Tiesin että minun elämälläni on aivan varmasti täällä jokin suurempi tarkoitus, kuin mennä elämän laitapuolta pitkin.
Koulujen jälkeen tunnuin saavani aina sen työpaikan mitä halusin, itsetuntoni oli niin vahva, et oikein hirvittää näin jälkeenpäin. Kun menin työhaastatteluun, tiesin jo mennessäni että saan kyllä paikan. Ei haitannut vaikka näin haastateltavia olevan paikalla useita muitakin. Halusin niin kovasti sitä työtä, ja sain sen.
Vain rakkaus puuttui. En ole koskaan ollut sellainen uskova, joka rukoilee alati ja julistaa julki uskoaan. En ole oikeastaan uskova sanan varsinaisessa merkityksessä ollenkaan. Jumalaan olen uskonut aina, sillä joku johdatushan tässä minun elämässäni selkeästi aina on ollut.
No nyt kuitenkin rakkauden nälkäni oli suurempi kuin mikään muu tarve tässä elämässä ja niin sit pyysin Jumalaltani apua, niin paljon olen elämältäni saanut, mutta oikeasti vain rakkaus merkitsee elämässä. Seuraavana päivänä elämääni astui se kaiken mullistava rakkaus, joka pisti kyllä elämänarvot ihan uusiks. En nähnyt en kuullut oikein mitään muuta pitkiin aikoihin kuin tämän ihmisen sydämessäni.
Heitin suuret urahaaveet (kaupan alalla) romukoppaan, koska tiesin että nyt voin edetä kohti elämäntehtävääni, sisäinen ääni ohjasi minua nyt entistä enemmän. Nyt kun sain rakkautta, huomasin kuinka vähäinen merkitys sen rinnalla kaikella ulkoisella menestyksellä oikeasti on. Saimme perheen, ihania terveitä lapsia ja orientoiduin lastensuojelutyöhön. Ihminen jonka löysin oli rakkauden kerjäläinen myös, vanhempansa menettänyt tapaturmaisesti jo lapsena, eikä kukaan sen jälkeen todellista rakkautta ollut hänelle antanut. Joten sattumaan en tässä kohdalla usko ollenkaan.
Voin sanoa, että olen saanut elämässäni kaiken, en halua olla ilkeä ja itsekäs sanoissani, vaan haluan kertoa tämän ilosanoman muillekin. Se on joko ihmeellistä sattumaa tai näin on aina tarkoitettukin. Ihminen saa kun vilpittömästi haluaa ja kuuntelee sisältään kuuluvaa Jumalan ääntä.
Ja tämä viimeinen "sattuma" on ihan huippu, useiden perättäisten raskauksien jälkeen, jalkateriäni vaivasi jatkuva kipu ja jäykkyys, tukipohjallisia ehdottelivat tai alkavaa nivelrikkoa, mutta vaivaa ei tutkittu sen enempää vielä. Suvussamme on vahvasti nivelreumaa ja verestäni löydettiinkin jo reumatekijä myös. Ehkä alkavaa nivelreumaa. Kolme vuotta kärsin vaivasta ja se tuntui pahenevan koko ajan. Aloin jo todella pelätä sitä reumaa, kun olin äidillänikin nähnyt kuinka invalidisoiva sairaus se voi olla.
Kun sitten yks ilta taas oikein ajatuksella ja tunteella kutsuin tuota sisäistä Jumalan ääntä ja kerroin mielessäni huoleni sille, enhän tiedä voisinko jatkaa tätä rakkaaksi käynyttä työtä apua tarvitsevien lasten kanssa jos sairastun. Nyt pari viikkoa sitten vaan yks kaks tajusin sen, en ole enää johonkin aikaan tuntenut mitään kipua tai jäykkyyttä jaloissani! Se vaiva on hävinnyt. Nyt aloitin innolla rakkaan juoksuharrastuksenikin taas.
Elämä on ihmeitä täynnä, uskokaa vaan! Mutta pöljäksi älkää väittäkö. Tää on mun uskomaton tarina, joka jaksaa ihmetyttää.
Äitini loppuraskaudessa ilmeni suuria ongelmia, kun hän odotti minua, silloin ei ultraa ollut,joten kaikkea ei nähty. Raskausmyrkytys, ja olin päässyt liian yliaikaiseksi, äitini omiin visioihin ei lääkärit silloin luottaneet vaikka hän kuinka epäili jonkin olevan minulla kohdussa huonosti. Viimein äiti meni suoraan synnytyslaitokselle ja sanoi, ettei lähde enää kotiin ennenkuin lapsi syntyy ja että täytyy käynnistää. No synnytys viimein käynnistettiin, synnyin henkihieverissä, sinisenä, vaikeasta happivajeesta kärsineenä, hirmuisen isona, minulla oli tulehdus, koska olin juonut lapsivettä. Mutta jäin henkiin, lääkärit olivat epäilleet olevan minun jopa kuukauden yliaikainen.
Synnyin tietyltä osin fyysisesti sairaana, synnynnäinen rakennevika virtsateissä, varhaislapsuus meni sairaalassa maaten, niin että kävelemäänkin opin vasta pari vuotiaana, juuri siitä syystä että olin liian sairas olemaan pystyasennossa. Lääkärit koettivat kaikkia konsteja vaivaani, mutta aina se vaan vaivasi. Sitten 9 vuotiaana se vaan katosi, lopullisesti ja sen jälkeen elin terveen lapsen elämää. Lääkäritkin pitivät ihmeenä, koska niin mahdottoman pieni todennäköisyys parantumiseen oli.
Lapsuuteni oli tosi vaikea, lähinnä äitini ja isäni onnettoman liiton vuoksi, johon liittyi alkoholiongelmaa, väkivaltaa ja uusperhekuviota, monia ongelmia joka tapauksessa. Näin kyllä kaikenlaista ja koin myös! Me lapset jouduttiin niistä osalliseksi ja monesti tunsimme olevamme syyllisiäkin. Ihmiset olivat huolissaan meistä lapsista, että mitä meistä mahtaa tulla, mutta olin sisäisesti tosi vahva ja itsetuntoani ei mikään pystynyt nakertamaan. Menestyin urheilussa niin, että olin huipulla nuorten sarjoissa koko suomessa sekä hiihdossa että pidemmillä juoksumatkoilla. Lisäksi menestyin koulussa kiitettävästi aina.
Rakkautta janosin valtavasti, kokeilin murrosiässä ihan kapinoidakseni vanhemmilleni monenlaista. Osa jutuista naurattaa, osa melkein itkettää. Olisin voinut antaa pikkusormen jälkeen tuolle elämälle koko kädenkin, mutta siihen olin liian vahva. Tiesin että minun elämälläni on aivan varmasti täällä jokin suurempi tarkoitus, kuin mennä elämän laitapuolta pitkin.
Koulujen jälkeen tunnuin saavani aina sen työpaikan mitä halusin, itsetuntoni oli niin vahva, et oikein hirvittää näin jälkeenpäin. Kun menin työhaastatteluun, tiesin jo mennessäni että saan kyllä paikan. Ei haitannut vaikka näin haastateltavia olevan paikalla useita muitakin. Halusin niin kovasti sitä työtä, ja sain sen.
Vain rakkaus puuttui. En ole koskaan ollut sellainen uskova, joka rukoilee alati ja julistaa julki uskoaan. En ole oikeastaan uskova sanan varsinaisessa merkityksessä ollenkaan. Jumalaan olen uskonut aina, sillä joku johdatushan tässä minun elämässäni selkeästi aina on ollut.
No nyt kuitenkin rakkauden nälkäni oli suurempi kuin mikään muu tarve tässä elämässä ja niin sit pyysin Jumalaltani apua, niin paljon olen elämältäni saanut, mutta oikeasti vain rakkaus merkitsee elämässä. Seuraavana päivänä elämääni astui se kaiken mullistava rakkaus, joka pisti kyllä elämänarvot ihan uusiks. En nähnyt en kuullut oikein mitään muuta pitkiin aikoihin kuin tämän ihmisen sydämessäni.
Heitin suuret urahaaveet (kaupan alalla) romukoppaan, koska tiesin että nyt voin edetä kohti elämäntehtävääni, sisäinen ääni ohjasi minua nyt entistä enemmän. Nyt kun sain rakkautta, huomasin kuinka vähäinen merkitys sen rinnalla kaikella ulkoisella menestyksellä oikeasti on. Saimme perheen, ihania terveitä lapsia ja orientoiduin lastensuojelutyöhön. Ihminen jonka löysin oli rakkauden kerjäläinen myös, vanhempansa menettänyt tapaturmaisesti jo lapsena, eikä kukaan sen jälkeen todellista rakkautta ollut hänelle antanut. Joten sattumaan en tässä kohdalla usko ollenkaan.
Voin sanoa, että olen saanut elämässäni kaiken, en halua olla ilkeä ja itsekäs sanoissani, vaan haluan kertoa tämän ilosanoman muillekin. Se on joko ihmeellistä sattumaa tai näin on aina tarkoitettukin. Ihminen saa kun vilpittömästi haluaa ja kuuntelee sisältään kuuluvaa Jumalan ääntä.
Ja tämä viimeinen "sattuma" on ihan huippu, useiden perättäisten raskauksien jälkeen, jalkateriäni vaivasi jatkuva kipu ja jäykkyys, tukipohjallisia ehdottelivat tai alkavaa nivelrikkoa, mutta vaivaa ei tutkittu sen enempää vielä. Suvussamme on vahvasti nivelreumaa ja verestäni löydettiinkin jo reumatekijä myös. Ehkä alkavaa nivelreumaa. Kolme vuotta kärsin vaivasta ja se tuntui pahenevan koko ajan. Aloin jo todella pelätä sitä reumaa, kun olin äidillänikin nähnyt kuinka invalidisoiva sairaus se voi olla.
Kun sitten yks ilta taas oikein ajatuksella ja tunteella kutsuin tuota sisäistä Jumalan ääntä ja kerroin mielessäni huoleni sille, enhän tiedä voisinko jatkaa tätä rakkaaksi käynyttä työtä apua tarvitsevien lasten kanssa jos sairastun. Nyt pari viikkoa sitten vaan yks kaks tajusin sen, en ole enää johonkin aikaan tuntenut mitään kipua tai jäykkyyttä jaloissani! Se vaiva on hävinnyt. Nyt aloitin innolla rakkaan juoksuharrastuksenikin taas.
Elämä on ihmeitä täynnä, uskokaa vaan! Mutta pöljäksi älkää väittäkö. Tää on mun uskomaton tarina, joka jaksaa ihmetyttää.
Vastaukset 36
Vanhimmat
Valitsemme itse mitä haluamme kokea elämässämme. Sinä valitsit tuonlaisen elämän että oppisit antamaan arvoa tärkeille asioille. Minkä teitkin. Ja löysit myös Jumalan sieltä mistä hänet löytääkin.
Kiva ettei heti alkajaisiks teilattu tai pidetty naurettavana. Niin elämä on valintoja täynnä ja tosiaan kyl niin paljon voi vaikuttaa näköjään itse.
Kirjoituksesi lämmitti mieltäni ja antoi toivoa pa-
remmasta.Rukouksesi oli kuultu.Kertoisitko vähän
ykstyiskohtaisemmin "sisäisestä "Jumalasta ja miten
vuorovaikutus toimii.Oletko jonkun seurakunnan yh-
teydessä?
Ihmisen onni on pienissä elämän asioissa, elämä on koetellut minuakin aikanaan tosi paljon, ja olen oivaltanut sen seurauksena elämän pienetkin asiat onnea tuottavina. Se että nykyisessä elämässäni minun ei tarvitse pelätä, minulla on alati tukeva perhe ympärillä, ystäviä, ja ennenkaikkea rakkautta, ehdoitta saatavaa, ei voi olla muuta kuin hilpeän onnellinen.
Ja kyllä, minulla on ihan samoja vaikeuksia kuin muillakin, vaikka minusta näyttää tarinaani lukien tulevankin "Hannu Hanhi". Välillä raha-asiat vaivaa, parisuhteessakin heikkoja hetkiä, lasten kanssa sukset ristissä tai huolta heistä, ystäväni jätti juuri, kun ehdotin että unohtaisi ikuisen katkeruuden ja alkaisi elää. En vain kanna niistä taakkaa, tunnen silti olevani äärettömän onnekas, minulla on kaikki mitä ihminen voi toivoa.
Elämän menestyksen virrassa jo melkein unohdin oman henkisyyteni ja sen mistä kaikki tämä uskomaton voimani on lähtöisin. Minulla oikeasti on tunne, että sen avulla nousen mistä vaan. Sitä minulta kukaan ei vie. Mutta se on jotenkin kulkenut ihan syntymästä saakka mukanani, sisään rakennettu, välillä olen melkein unohtanut sen, mutta nyt kun ikää jo yli 30 sen merkitys ja siitä kiitollisuus on taas pinnalla. Saan kiittää tästä satumaisesta onnesta Jumalaani ja samalla itseäni. Ei tätä voimaa kasvateta punttisalilla tai syömällä terveellisesti. Minä rukoilen, mutta en siten että polvistuisin vaikka sängyn viereen ja latelisin esimerkiksi Isä Meidän. Se on ennemminkin vuoropuhelua oman sisimmän kanssa. Pohdiskelet, puntaroit elämääsi hiljaa ääneen vaikka suu ei liikkuisikaan. Ja pian huomaat kuinka sisältäsi tulee tosi viisaita vastauksia, toimit niin kuin "oikea sinä" toimisi. Kun teet sitä paljon, niin elämän ongelmatilanteissa kuin vaikka vaan ollessasi kiitollinen, huomaat kuinka hyvä ja ihana ihminen olet ja kuinka paljon sinussa onkaan voimaa! Alat nähdä metsän puilta. Mikään ei ole enää mahdotonta, toisaalta et enää tavoittelekaan kuuta taivaalta, vaan löydät tyydytyksen lähempää.
En osaa selittää miksi jotkut ihmiset eivät vaan löydä sitä sisäistä jumalallista alkuperää ja voimaa ja tuntevat itsensä heikoiksi elämän myrskyissä. Joillakin se näyttää olevan vaan kovemman työn takana, olen siis tässäkin suhteessa onnekas.
Rakastan myös luonnossa kävelyä ja liikkumista, viemme lapsemmekin niin usein kuin mahdollista luontoon, usein kun olen vaikkapa flunssassa tai on muuten ahdistava olo, menen metsään ja oikein tunnen kuinka on pakko pysähtyä hetkeksi vetämään syvään happea, melkein voin silmin nähdä kuinka puut säteilevät voimaa ja terveyttä minuun. Vihreys on elinvoiman väri! Ja luonto jos mikä rauhoittaa ja tuo sitä lisää.
Hommasin myös äskettäin perheeseemme koiran, joka omalta osaltaan on mitä uskollisin ystävä ja hyvä syy lähteä aamuin illoin tonne metsään. Koiraa muuten suosittelevat monet lääkärit masennuksesta kärsivillekin. Ihan tuntemattomat tulevat juttelemaan, saat lisää sosiaalisia kontakteja, liikut enemmän, joka taas lisää fyysistä ja henkistä hyvinvointia. Allergisille se ei tietty ole mahdollista, valitettavasti. Muut konstit sitten.
Olen ihan tavallinen ev.lut. Mutta minulla on oma sisäinen seurakuntani näköjään. Ei ole ollut tarvetta lähteä merta edemmäs kalaan. Lapset ja minä käydää seurakunnan kerhossa, ja olen kuskannut säkeittäin lasten pieneks jääneitä vaatteita,leluja ja muuta tavaraa seurakuntaan, joka avustaa täälläkin vähäosaisia. Siinä kaikki oma seurakuntatoimintani tai osallistumiseni.
Eli jos me ihmiset valitsemme, mitä haluamme kokea elämässämme, niin valitsemmeko myös ne vaikeudet ja vastoinkäymiset mitä elämässä koemme?
Käsittääkseni uskot jälleensyntymiseen tai sielunvaellukseen, joten kun sielu aloittaa sen "seuraavan reissun" niin onko sitten tavallaan joku "lista", josta ruksataan joitakin asioita/vaikeuksia pois tai niiden painoarvoa vähennetään, koska ne on tavallaan jo koettu ja niistä on jotain opittu?
Koemme ne asiat mitä meidän tarvitsee kokea.
Uskon jälleensyntymiseen mutta en sielunvaellukseen.
Tänne aineellisuuteen tulomme on oma valintamme. Me itse tahdoimme tulla niihin olosuhteisiin joihin tulimme. Kaikki tämä tapahtui sen vuoksi, että sielumme vahvistuisi ja kehittyisi. Sielu olemme me itse.
Ei minulta kukaan kysynyt synnynkö vai en tähän maaimaan!! Se on höpönhöpöä koko uskomus, että synnymme omasta "vapaasta tahdosta". Luuletko sinä "sappua", että sinulla on "oma vapaa tahto"?? Mietipä uudestaan:
On olemassa "Suuri Rakkaus ja Viisaus, joka tietää kaiken ja näkee kaiken". Hän "MÄÄRÄÄ", että sinä tai minä tai joku muu syntyy tiettyyn perheeseen. En minä voi/saa valita. Koska minäkin, muiden tavoin, olen osa tuota "Suurta Rakkautta ja Viisautta", niin tottakai valintani on, että synnyn tänne aineeseen tiettyyn perheeseen tiettyihin olosuhteisiin. Ei siinä ole vapaan tahdon kanssa mitään tekemistä!
Kun minä synnyin tänne, olin pelokas jo äitini kohdussa. Imin hänen pelkojaan yms. Kun synnyin, jäykistyin pelosta. Olin pelokas lapsena, siis "sisäisesti rikkonainen". Minua käskettiin, pidettiin toisten "orjana" sisarusparvessa jne. Olin kauhusta jäykkänä koko ikäni, kunnes 30 ikävuoteni aikoihin aloin pohtimaan oman elämäni kulkua ja käännyin sisäänpäin, josta alkoi kummuta vastauksia.
Niitä vastauksia on tullut siitä lähtien, lähes 10 vuoden ajan ja ... tiedän kuka olen, mistä lähtöisin, mutta... pelkään tiettyjä asioita vieläkin, minua ymmärretään "väärin", vaikka käytän oikeita sanoja (tai kuulija vain yksinkertaisesti haluaa ymmärtää väärin) jne.
Ainoa pelkoni on ollut perheen perustamisen pelko. Enkä tiedä onko se "minun tehtävänikään". Se on ainoa asia, mikä puuttuu ja sen mukana kaikki. ;) No, väänsin vähän totuutta. Mutta... rakkaus puuttui ja sen mukana kaikki.
Rakkauden määrä lienee ollut vakio aina, mutta olen vaan ollut sokea tai pelko on sokaissut minut. Rakkaus ei katoa mihinkään, se vaan piiloutuu. Se on "ujo", ainakin minun tapauksessani.
Jokainen tiesi oman tehtävänsä tänne aineellisuuteen tullessaan, mutta useimmat unohtavat tuon tehtävänsä ja helposti sokeutuvat aineellisuuden arvoihin.
Pelko on pahuuden käyttämä työväline. Totuuteen täysin luottava ei pelkää mitään.
Ihmissielu on aineellisuudessa siksi, että se vahvistuisi hengessä ja kohtaisi pahan pelkäämättä.
Vastaisitko kysymykseeni:
Luuletko, että sinulla on "vapaa tahto"? Mieti, ennenkuin vastaat.
Veikkaan, että olet lukenut jostain kirjasta tuon kommentin
"Jokainen tiesi oman tehtävänsä tänne aineellisuuteen tullessaan, mutta useimmat unohtavat tuon tehtävänsä ja helposti sokeutuvat aineellisuuden arvoihin."
Olet ottanut uskomuksen omaksesi, koska katsot sen parhaiten sopivan omiin päämääriisi. Milloin lopetat itsellesi valehtelemisen? Miksi nielet toisten uskomuksia ja otat ne omiksesi? Auttavathan ne tietysti sinua elämään itsepetoksessasi, joten omapa on valintasi. Käytä aivojasi hyvä lapsi!! Veikkaan, ettet tiedä totuudesta yhtään mitään, koska toistat muiden kirjoituksia. Milloin kerrot omakohtaisia löydöksiäsi ja uskallat olla oma itsesi, ilman toisten ihmisten uskomuksia?
jos syntyy helppoon elämään?
Opitko tuntemaan itsesi, jos synnyt rikkaaseen perheeseen ja saat kaiken haluamasi ja kukaan ei laita sinulle hanttiin ja sinun ei tarvi kuin pyytää. Olet aina terve, rakastettu, ja sinulla ei koskaan ole nälkä, vilu, kipuja, sydänsuruja ym.
Kukaan ei kuole, jätä sinua, loukkaa tunteitasi, tee sinua mustasukkaiseksi, kateelliseksi, katkeraksi, vihaiseksi.
Elät kuin pilvilinnassa, jossa on iso turvaverkko ja ihan sama mitä teet, teoissasi ei ole mitään riskiä, eikä elämässäsi stressiä.
Mitä opit maailmasta, ihmisistä, tunteista ym.
Mitä opit itsestäsi?
Oletko hyvä tyyppi, vaiko itsekäs paskiainen? Osaatko rakastaa?
Vapaa tahto on syntyä perheeseen/yhteiskuntaan mistä ammentaa oman "sielun kehityksen/vahvuuden" verran ongelmia ja onnea ja kehittyä sielullisesti lisää.
Helppo elämä ei opeta mitään. (ei helppo koulukaan)
Mutta mitä enemmän on positiivistä asennetta, sen paremmin voittaa ongelmat ja ammentaa omaan elämään onnellisuutta.(
Kysyin kysymykseni "sappua"-nimimerkiltä, en sinulta.
Vaikutat vihaiselta. Vaihda "sinä"-sanan tilalle "minä"-sana, niin opit tuntemaan itsesi:
Opinko tuntemaan itseäni, jos synnyn rikkaaseen perheeseen ja saan kaiken haluamani ja kukaan ei laita minulle hanttiin ja minun ei tarvi kuin pyytää. Olen aina terve, rakastettu, ja minulla ei koskaan ole nälkä, vilu, kipuja, sydänsuruja ym.
Kukaan ei kuole, jätä minua, loukkaa tunteitani, tee minua mustasukkaiseksi, kateelliseksi, katkeraksi, vihaiseksi. Elän kuin pilvilinnassa, jossa on iso turvaverkko ja ihan sama mitä teen, teoissani ei ole mitään riskiä, eikä elämässäni stressiä.
Mitä opin maailmasta, ihmisistä, tunteista ym.
Mitä opin itsestäni?
Olenko hyvä tyyppi, vaiko itsekäs paskiainen? Osaanko rakastaa?
Kysypä itseltäsi nuo kysymykset ennenkuin esität ne tuntemattomalle. Ehkä sinä opitkin tuntemaan itseäsi NYT paremmin. Älä yritä oppia tuntemaan toisia paremmin, vaan itseäsi, niin maailma on parempi paikka.
Löydätkö itsestäsi jotain hyvää? Luultavasti et, sillä sieltä löytyvät viha, kateus, kauna jne. Samaa löytyy minusta, enkä yritä näytellä muuta kin olen... Vai vapaa tahto! No, usko sinä satuihin, minä en!!
Ja toisekseen: mitäpä, jos lakkaisit valehtelemasta itsellesi???
Itseasiassa en ole pätkääkään vihainen. Olen mainiolla tuulella. :-)
Luulin että voin kommentoida, koska tämä on yleinen keskustelu. Anteeksi pyydän, jos vaivasin.
Kysymykseni oli yleisluonteinen, ei mitenkään henkilökohtainen. Mutta jokaisen olisi syytä asiaa miettiä, kun elämä ravistelee. Miksi? Miksi minulle? Onko tällä tarkoitustus, opinko tästä jotain?
Oikeesti, en ole täydellinen, enkä niin väitäkkään, mutta olen heränyt ymmärtämään, miksi tietyt ongelmat kerääntyy minulle ja muunlaiset toiselle. Ei se ole huonoa tuuria, vaan se oma karma, mikä on opittava.
Mutta ei ole itselleen valehtelemista, jos pyrkii ajattelemaan kaikesta hyvää, jopa suruista on löydettävä jotain, mikä auttaa yksilöä jaksamaan omaa elämää ja löytämään taas ilon ja onnen.
Miksi muuten itse hermostuit, kun vastasin sinulle?
Ehkä sinun pitää pyytää Sappu nimimerkkiä soittamaan sinulle, ettei muut kuule keskusteluanne.
Anteeksi nyt kuitenkin, että nostin verenpainettasi.
Omat luulosi terveydentilastani saat pitää ominasi, jos sopii.
Se, että olet ymmärtänyt jotain omasta elämästäsi, ei tarkoita sitä, että ymmärtäisit toisten elämästä jotain. Omasta elämästäsi voit kertoa ja tuumailla ummet ja lammet, mutta toisten ajatuksia ei kannata lähteä arvuuttelemaan, sillä siinä yleensä epäonnistuu. Olen nimittäin kokeillut sitäkin joskus nuorena ja hupsuna, kun luulin, että tiesin kaikesta kaiken, mutta tiesin vain vähän ja senkin vain omista kokemuksistani, en toisten.
Lopetin "miksi?" -kysymysten esittämisen, koska vastauksille ei tullut loppua ja eläminen jäi. Harmittaa, että hukkasin elämästäni 10 vuotta pelkkien "miksi?"-kysymyksien tuomien vastausten ruotimiseen. Lieneekö ollut paholaisen tapa saada minut syrjään elämästä, sitä en tiedä, mutta elämättä jäi... Mutta korjaan virheeni, kun on vielä aikaa.
Itsepetoksessa eläminen tarkoittaa sitä, että valehtelee itselleen esim. Jumala rakastaa minua, ryhdyn uskovaiseksi ja käyn seurakunnassa, jossa on muita uskovia. Siis omin sanoin sanottuna: rakkauden kerjääjä kerjää rakastetuksi tulemista toisilta kerjäläisiltä. Ja sehän on itsensä huijausta, koska ei toinen ihminen voi rakastaa ehdoitta toista ihmistä, aina on jotain välissä.
Niin... suru ja ilo... itselleen valehtelemista ei ole se, että käy surun läpi. Mutta itselleen valehtelemista on se, että kieltää surun olemassaolon jostain syystä. Ihminen on hyvä keksimään itsensä huijausmuotoja. Ja suruhan on käsiteltävä eli mentävä sen läpi.
Tässä näitä minun ajatuksiani elämäni varrelta.
Missä arvioisin terveydentilaasi? -siis nimenomaan juuri sinun?
Suru toki pitää hyväksyä ja surra pois, mutta nekatiivisuuteen ei pidä jäädä kiinni.
itse oivalsin, että me todellakin saamme sitä elämältä, mitä oikeesti toivomme. Kun jo kuvittelee itsensä esim. (jos on tiukkaa rahasta) uudessa kodissa tai mitä vaan, mitä todella tarvii/haluaa, on jo päässyt toiveensa portille. Mutta jos usko horjuu ja kokoajan hokee mielessään; ei tästä mitään tuu, niin ei siitä sitten tuukkaan.
Eikä minullakaan elämä koskaan mitä ruusuilla tanssimista ole ollut. Olen pian 38v. ja tyhjästä olen joutunut monta asiaa nyhjäistä, mutta uskon, että asioilla on tapana järjestyä... ja se kantaa minua läpi harmaidenkin aikojen.
Ja itsehän minä päiväni väritän, eikä kukaan muu.
kommentini verenpaineen nousustasi oli niinkuin sykkeen kiihtymistä, hermostumista tai jotain??? viittaavaa. Ei siis mikään tulkinta oikeasta terveydestäsi.
sanasta sanaan itsellesi, jos raamattuun uskot. Uskot sinäkin samoin johonkin toiseen käsitykseen, raamatun sanaan tai johonkin muuhun.
Itse olen kahminut henkisen kehityksen kirjallisuutta kirjastonkin kohta läpi ja sieltä eräästä kirjasta löysin tuon sinunkin juuri esittämäsi asian, eli kun tavoittelee elämässä jotain, kannattaa aloittaa tavoittelu visioimalla lopputulos ja pitämällä se myös mielessä koko ajan.
Ei siinä mitään uutta, sillä silloin tajusin syyn miksi itse olen saavuttanut näinkin paljon, kun ihan tyhjästä olen lähtenyt, taloudellisestikin miinuksen puolelta. Kun näkee selkeästi mielessään lopputuloksen, niin tekee asioita automaattisesti ja koko sydämellä että haluttu lopputulos saavutettaisiin. On muuten tosi tehokasta vaikkapa vain esimerkiksi laihdutuksessa!
Enpä uskokaan Raamattuun. Ehkä olet saanut sen kuvan minusta, mutta enpä uskokaan. Olen kyllä lukenut ko. kirjaa, mutta se ei edusta minulle ehdotonta ja viimeistä totuutta, sillä sitähän se ei ole.
Sanonpahan suoraan, että olen ryhtynyt käyttämään aivojani ja määrittelen asioita ihan itse. Toki tiedän, ettei ne ole mitään uutta, sillä joku on jo keksinyt samat asiat, vaikken ole lukenutkaan siitä. Tässä maailmassa ei katsos ole mitään uutta! Kaikki pyörii samoina eri aikoina eri ihmisissä; niin ajatukset kuin teotkin.
Siteeraan Raamattua: "Ei ole mitään uutta tämän auringon alla." Kysynpähän huvikseni: vai onko sittenkin?
että et kenties raamattuun niin uskokaan, mutta sitä omien aivojen käyttöähän täs itsekin juuri aina pitänyt tärkeänä. En minäkään usko sokeasti mihinkään ulkopuoliseen, kaikki löytyy oman mielen ja sielun sisältä. En kyllä kohdenna sitä kokonaan aivoista lähtöisin olevaksi asiaksi silti. Mutta kyllä, kaikki vastaukset löytyvät ihan itsestä.
Kiitos kun jaoit elämääsi.
Ihmeellistä oli.
Vedät puoleesi sitä mitä ajattelet.
jos olet positiivinen ja elämäniloinen ihminen, kohtaamasi ongelmat ratkeavat iisisti ja elämä on "hyvää tuuria" koko ajan.
Jos alat epäilemään, suremaan ja voivottelemaan kohtaloasi, niin heti tulee mutkia matkaan.
Pitää vaan luottaa, että asioilla on tapana järjestyä; niin asioilla on todellakin tapana järjestyä.
Oispas se vaan niin helppoa ja yksinkertaista. Negatiivisuuden voittaminenhan on suuri haaste. Täytyy olla aika etuoikeutettu ihminen jos kokoajan pystyy ajattelemaan kaikesta ja kaikista kauniita.
Mun mielestäni se ei ole edes itsetarkoitus. Kukaan ei jaksa näitä "naminamipellejä" paitsi muutama lapsellinen naisihminen! ;)
Siperia se kyllä opettaa...oottakaas kun sinne joudutte...
toki jokaisella on hyvät ja huonot päivät, eikä kokoajan hymyileminen ole kuin tekopirteyttä, mutta jos sillee prostuaalisesti on enemmän kuin - , niin varmaan elämä on enemmän auringonpaistetta kuin harmaita päiviä.
-Kaikki kun on sieltä mielestä kiinni, miten vastoinkäymisiin suhtautuu: Kaataako ne nurin koko maailman, vai osaako niihin suhtautua opettavaisena ja pikku esteenä tyyliin.
Joillakin ihmisillä on katsos tapana jäädä surkuttelemaan kaikkea, ja toisilla on tapana yrittää rohkeesti uudelleen iloisin mielin ja täynnä luottamusta. Kummallahan elämä on iloisempaa?
Siispä, se mitä vedämme puoleemme, sitä saamme.
En mäkään menis silti sanomaan jollekin katkeralle elämän pahoin kohtelemalle ihmiselle, että alkais vaan ajatella positiivisia.
Negatiivisuus voi olla myös pirullinen noidankehä joka ruokkii itse itseään. Silloin voi olla jo lähes mahdotonta ajatella positiivisia asioita.
Näkisin, että lapsuuden onnellisuus on tärkeässä asemassa siinä miten myöhemmin elämässämme onnistumme. Onnellinen lapsuus näyttäisi kannattelevan ihmistä hyvinkin vaikeiden aikojen ylitse.
Ja itse olen todellakin sitä mieltä, että negatiisuus on suuri haaste ja jos sitä ei koskaan (siis yhden ja saman elämän aikana) kunnolla joudu kokemaan niin tuloksena voi olla varsinainen tyhjästä valittaja. Yksi kärsimyksen tehtävähän on kasvattaa kärsivällisyyttä.
automaatti tuo vetovoima. Elämässä voi tulla positiivisimmallekin ihmiselle niin suurta kärsimystä, että sitä ei positiivisuudella ratkaista eikä yli päästä. Siihen tarvitaan yliluonnollista Jumalan voimaa. Kertoo nimimerkki kokemusta on.
mutta minullakaann tämän jutun aloittajalla ei ole ollut todellakaan onnellinen lapsuus, vaan nimenomaan sitä toista. Taistelua. Se kuvaa parhaiten. Voi se toki edesauttaa elämässä ja monesti niin tekeekin, jos on hyvä pohja mistä ponnistaa, sitähän sitä kaikille maailman lapsille toivoisi. Seuraan päivittäin työssäni mitä kaltoinkohtelu ja turvattomuus pahimmassa tapauksessa aiheuttaa. Haavat on syvät ja aikaa kuluu korjaamiseen, eikä lopputulos ole varma siltikään.
Mielenkiintoista on, että sain käteeni kirjastosta juurikin kirjan ihmisen Henkisestä kehityksestä, jossa kirjoittaja toteaa heti alkuunsa: "tiedän, että teillä hyvin monilla tätä kirjaa lukevilla on takana vaikea lapsuus". Eli voihan se olla tosiaan niinkin, että vaikean lapsuuden kokeneet ja siitä selvinneet, ovat enemmänkin kiinnostuneita henkisestä kehityksestään, koska tuntuu jo itsestäkin ihan ihmeeltä, että minustakin kaiken sen jälkeen tuli vielä normaali ihminen. Kyllä se alkaa kiinnostamaan, että miksi moni ihminen nujertuu ja osa vaan jaksaa porskuttaa ihmeellisesti eteenpäin. Vaikea lapsuus omalla kohdallani on selkeästi minulle ollut se suuri vahvistava tekijä. Tunne on tosiaan, että varmastikin ihan tarkoituksella valitsin itselleni nämä vanhemmat, moni pitää hölynpölynä, mutta vain siksi olen tässä, niiden kokemuksien jälkeen.
Eihän se vielä koko loppuelämää ratkaise jos oli vaikea lapsuus. Haastehan sekin on.
Oma lapsuuteni oli ihan mukavaa aikaa 9-vuotiaaksi saakka. Ja teini-ikäkin menetteli vaikka jouduinkin jonkin verran kiusatuksi. Pari kymppisenä sitten "kilahdin", mutta olen oppinut elämään sen kanssa.
Ja kun vertaan itseäni muihin niihin "kilahtaneisiin" niin ensiksi tulee mieleen se, että lapsuuteni oli heihin verrattuna parempi. Perheeni oli aika tavallinen suomalainen perhe silloin joskus 1970-luvulla. Vanhemmat melko nuoria ja ihan kunnollisia.
Ja useinhan siinä käy niin, että kovan kohtalon kokeneet ihmiset lähtevät helpommin etsimään henkisiä arvoja kuin ne joilla on elämä aina ollut helpompaa muihin ihmisiin verrattuna. Itsellenikin on käynyt niin. Tosin olen jo 7-vuotiaasta saakka ollut hyvin kiinnostunut kaikesta "syvällisestä".
Ja ehkä sitä jonain päivänä saavuttaa "rauhan" tähän elämäänsä kun oikein jaksaa taistella kohtaloaan vastaan. Nyt keski-iässä alkaa tuntua siltä, että ehkä minäkin sen "rauhan" tulen vielä saamaan tähän elämääni. Tulen ehkä uskoon tai jotain. ;)
Olen kanssasi samaa mieltä, ettei positiivisuudella eikä millään sielunsuunnitelman toteuttamisella tai oppiläksyjen oppimisella mitään tyhjästä nyhjäistä. Aloittajalla nyt oma kehu haisee ja pahalle :( Odotetaan vähän aikaa vieläkö kehuu, kun alkaa vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään, kuten Jobille kävi. Job kyllä kiitti Herraa, mutta tämän keskustelun aloittaja tuskin tietää kuka Herra on.
Minulta meni kaikki: työpaikka, suhde, terveys (sekä fyysinen että mielen) ja mitähän kaikkea muuta... ja ei auta positiiviset ajattelut tässä vaiheessa.
Joku varmaan kohta väittää, että läksyt on oppimatta. Ja minä kysyn: mikä läksy? Rakasta lähimmäistä niinkuin itseäsi -läksykö?
Jos joku näistä älynikkareista osaa vastata kysymykseeni, niin hän vasta viisas onkin... ;D
Rhonda Byrne kirjoittaa kirjassaan "Salaisuus" vetovoiman laista.
Yölintu-yhtye laulaa "Sitä saa mitä tilaa"
Mutta miten selität tämän:
on nähnyt mielikuvan häistä, koska se on unelma. Se mielikuva kantaa... kantaa... 4 vuotta ja romuttuu siihen, kun kriisejä "sattui" olemaan 3 peräkkäin ja saikin huomata, että se oli mielen luoma harharakennelma. Ihmiset elävät siis mielensä harhakuvitelmien varassa ja elävät siis harhojaan tosiksi. Mikä on totuus ja pysyvää? Ei ainakaan mielen harhakuvitelmat, jotka sortuvat kriiseissä.
Minäkin luulin aikanani tulevani uskoon, kun nämä henkiset asiat olivat niin pinnalla ja halusin nähdä pintaa syvemmälle kans jo alle kouluikäisestä.
Mä muistan kuinka pienenä, en ollut vielä siis koulussa jouduin/sain sosiaalistamaan itse itseni. Asuimme maatilalla, niin korvessa, ettei minulla ollut yhtään kaveria sillä seudulla. Koskaan en ollut silti yksinäinen tai kaivannut edes kavereita, no ehkä joskus harvoin, mutta mulla oli niin paljon joka leikkiin mielikuvitusystäviä, et käytiin tosi vilkasta keskusteluakin ihan ääneen. Muistan kuinka pidin vattupuskassa koulua vanhoine kirjoineni ja ne muut koululaiset oli tosi aidon ja elävän tuntuisia. Laitoin leikkiruokaa kurasta, hiekasta ja kasveista ja olin muutenkin esimerkillinen äiti ja vaimo isolle lapsikatraalle ja mukavalle miehelle. Ajoin pitkiä autoajeluja pihassa seisovalla autonraadolla, ystävieni kanssa tietysti jne. Joten luova olen ollut kyllä jo pienestä. Ja joskus olen miettinyt, että mahdoinko vallan nähdä "sieluni silmin" nuo salaiset ystäväni. Tai ei ne edes olleet salaisia, kyllä vanhempanikin muistelevat usein kuinka kävin vilkasta vuoropuhelua heidän kanssaan. Luulen että tämä puoli auttoi minua selviämään vaikeista kotioloista muuten. Selviytymisstrategia.
Henkisyyttäni ja mielenkiintoa lisäsi täälläkin joskus kertomani 7-vuotiaana nähty ja toteutunut uni. Näin siis painajaisen, voi sen niin sanoa, että naapurin talo paloi keskellä pakkastalvea ja niinhän se paloi vielä samana päivänä. Se ei ikinä varmaan unohdu, aina kun ajan mökillemme nykyään siitä ohi ja vanhaan kotiini, muistan tuon unen tosi elävästi.
En kuitenkaan siis tullut uskoon, vaikka sitä raamattua tankkasinkin, ihan silkasta mielenkiinnosta. Löysin ja tunnustin oman elämäni arvokkuuden muita teitä, tutkiskelemalla itseäni ja kuuntelemalla sisäistä mielestäni Jumalan ohjausta ja ääntä.
Samalla pystyin antamaan kotiväelleni anteeksi kaikki ne vääryydet joita lapsena olin kokenut, niilläkin kun oli syynsä, heidän omassa rankassa lapsuudessaan. Kyllä he tavallaan kovasti yrittivät, joskus hyvinkin laihoin tuloksin. Rakastan heitä nykyään silti ja tietoisuus että pian on luopumisen aika heidän vanhuuden ja sairauksien takia ei ole mikään mukava juttu. He ovat kuitenkin ne vanhemmat, jotka itse valitsin tänne syntyessäni, jos olisin syntynyt johonkin muuhun perheeseen, elämänikin olisi ollut erilainen. En vaihtaisi!
Joten uskoontulo ei ole ainoa pelastusmahdollisuus tässä elämässä, ihminen on pohjiltaan vahva, sisäinen voima vain täytyy itse kunkin löytää. Mutta siinä avainasemassa oman kokemukseni mukaan on aito ja vahva toiselta ihmiseltä saatu rakkaus, ja se että itse sitä myös pystyy antamaan.
Kyllä niitä vastoinkäymisiä on itselläni ollut varsinkin lapsena ihan omiksi tarpeiksi, myöhemminkin. Ne vaan on täytynyt kääntää voitoksi. Ja valitan, en tule tänne niistä kertomaan jos niitä ilmaantuu paljonkin lisää, keskityn niistä nousuun, sillä laskun jälkeen seuraa aina nousu, olen varma.Ehkä entistäkin ehompana.
Terveys voi aina mennä, mutta sen kanssa on sitten elettävä, otettava osaksi elämää. Minulta on se mennytkin joskus tai sitähän minulla ei ollut ensimmäiseen 9 vuoteen elämässäni, vain pelkkää sairautta. Se olisi voinut olla loppuelämän juttu, mutta onneksi kävi toisin.
Rakkaani tuskin minua jättää, olen voinut antaa hänelle ihan yhtä paljon kuin hän minulle. Hän kun on nähnyt lapsena juuri sen mitä itsekin, elänyt rakkaudettomuudessa. Tunnemme vahvasti, että meidät on tarkoitettu yhteen, se ei ollut sattumaa että tapasimme. En usko eroomme hetkeäkään. Ja tässä ei ole omaa kehua. Oikeesti mä en usko edes siihen, että kuolema meidät lopullisesti erottaa.
Olen lasten myötä jäänyt useastakin työstä pois, joko omasta tahdosta tai sit se on vaan loppunut. Mutta olen ollut ihan tyytyväinen, että olen saanut hoitaa lapseni kotona. Töitä olen silti koko ajan tässä ohella tehnyt, vaihtoehtoja on.
En sanoisi että sinulla on läksy oppimatta. Itse voin sanoa ja julistaa vain rakkauden etsintää ja löytämistä, sen antamista. Se ylittää kaiken ja tekee mahdolliseksi mitä vain.
Tunnen kyllä Jumalani, Hänhän on meissä kaikissa, myös sinussa.
sortumaan kaikki. Siksihän ne kriisejä onkin. Mutta kriisitkin täytyy osata nähdä oikein ja kasvun paikkoina. Eihän sinun hääunelmasi ole vielä menneet, koskapa elät! Tietysti, enhän minä voi tietää, onko elämääsi suunniteltu avioliittoa ja oliko tosiaan unelmasi pelkkiä harhakuvitelmiasi. Mutta siitähän voisi saada selvyyden rukoilemalla onko avioliitto tarkoitettu sinulle. Sen jälkeen voisit suuntautua elämään täysillä sitä elämää, jonka Jumala on suunnitellut sinua varten.
Maanjäristyksienkin jälkeen ensi shokista selviydyttyään ihmiset alkavat rakennustyöt ja elämä jatkuu.
Ehkä meitä ravistellaan kriiseillä, jota osaisimme nähdä olennaisen ja kasvaisimme hengellisesti. Meidän uskoa koetellaan vaikeuksien kautta; luovummeko vaikeuksien tullessa riippuvuudestamme Jumalaan vai luovummeko Hänestä. Elämä uskovanakaan ei ole pelkkää hyvää oloa vaan pikemminkin päinvastoin, jos haluamme seurata Jeesusta kokosydämisesti maksoi mitä maksoi -asenteella.
vetovoiman laki toimii niin, että kuvitellaan itsensä jo siinä tilanteessa, missä haluaa olla.
Mutta juu, ei se olekkaan ihan niin helppoa.
Kun alamme vastustamaan jotain, kielteisyydestä tuleekin tuo vetovoima. Se on juuri sitä, mikä on suurin energia ajatuksissamme, niin sitä imuroimme itseemme.
Jos ajattelen jatkuvasti, että mä en halua tulla kipeäksi, niin sitten sitä tullaankin kipeeksi, mutta jos ajattelen koko ajan, että mulla on tosi hyvä ja terve olo, niin vaikka joku virus tarttuisikin, se menee nopeasti ohi.
Ongelmia ei voi välttää, mutta hallitseva mielemme toimii aseena ongelmille ja jos se on Ihaa-aasin (nalle Puh) tapainen, sen käsittelyyn menee aikaa.
Kengu suhtautuu ongelmiin mielestäni järkevimmin. Ne kohdataan ja käsitellään ja sitten elämä jatkuu taas aurinkoisena.
Suru on asia, mikä pitää surra, mutta ei pidä tehdä sille kotia ja luulla, että kukaan muu ei ole näin surkea kuin itse.
Suruja tulee. Harvoin elämässä vain kerran. Mutta niin tulee ilojakin ja ihminen on itse vastuussa siitä, miten paljon hän voi iloita.
Ei ole niin surkeaa ihmistä, ettei ilo kuuluisi hänenkin elämään.
On kyllä ihmisiä, jotka eivät ole tarpeeksi kohdanneet ikäviä asioita, niin eivät osaa iloitakkaan.
Siksi meidän pitää kohdata ongelmia, että osaisimme nauttia onnesta!
Mutta ihminen itse päättää, kumpaa enemmän elämäänsä haluaa.- myönteisyyttä vai kielteisyyttä.
- Mikä meitä viime kädessä todella ravitsee.
(tunnen kaksi naista, sisarusta. Vanhempi on super kunnianhimoinen, työteliäs ja raha-ahne ja kokee ihmiset aina uhkana. Nuorempi on luova, sosiaalinen ja antelias.
Vanhemmalla menee kaikki suhteet aina pieleen ja hänellä on paljon vihamiehiä, mutta rahaa ja omaisuutta on. Nuoremmalla on paljon ystäviä. ex- miehetkin pyörii nyky vaimoineen heidän kanssa. On iloisuutta ja onnea, mutta rahasta aina pula)
Se on vetovoiman laki. (omin sanoin)
Ihminen on muuttunut, kun pääsee kriisistä läpi, sanoi kriisityöntekijä. Ja se varmasti pitää paikkaansa.
Erästä lausettasi jäin ihmettelemään. Nimittäin tuota "voisi saada selvyyden rukoilemalla onko avioliitto tarkoitettu sinulle". Jaksan aina vaan ihmetellä tuota neuvoa!! Että pitää ihmisten olla tyhmiä!! Vai että ihan rukoilu auttaa saamaan selville onko avioliitto minun heiniäni vai ei. Millähän tavalla se Jumala siihen sit vastaisi?? Eihän Hän vastannut aiemminkaan, vaan sain mieleeni nuo hääjutut, jotka osoittautuivat harhakuvitelmiksi.. jotka sortuivat. Sinne meni hääunelmat!! Ja vielä pitäisi rukoilla Jumalalta vastausta, taas.. ja vastaukseksi saan (ehkä) taas niitä mielen rakennelmia. Älä viitsi olla tyhmä!!
En viitsi enää ryhtyä rakentamaan mielen, so. järjen, rakennelmia. Nehän entiset kaatuivat jo!!! En kai minä nyt niin tyhmä ole, että rakentaisin taas jotain mieleni huteria rakennelmia.
Voi tuota järjen käyttöä!!!
Sain kriisien kautta sen kokemuksen, että Jumala on paljon suurempi kuin yksikään ihminen ja Hän on paljon enemmän kuin Raamattu Hänestä osaa kertoa. Revi siitä!!
Eipä ole ihmisillä mitään hajua millainen Jumala oikeasti on. Sain tuta sen itse!! Ihmisten mielikuvat ja hoilotukset Hänestä ovat vain itikan ininää.. Kyllä jos ihmiset tietäisivät millainen Jumala oikeasti on, niin johan menit kurat housuun. Mulle oli käydä niin, kun harhaiset käsitykseni Jumalasta romahtivat.
Nyt on kuules niin tyhjä olo, ettei mitään määrää. Ja tästä tyhjyydestä pitäisi sit rakentaa jotain. Ja mitähän rakentaisin? En varmaan mitään entisenlaista, koska ne romahtivat. Mitäpä, jos antaisinkin Jumalan rakentaa tällä kertaa, enkä itse rakentaisikaan mitään??
Kirjoittajan elämä on hieno esimerkki siitä miten sielunohjelma ja vapaa tahto saadaan hyvin toimimaan elämän aikana. Elämän tarkoituksena on käydä läpi tiettyjä oppitunteja ja oppia niistä. Kirjoittaja on valinnut itselleen suhteellisen vaikeat oppitunnit mutta pystynyt selvittämään ne hyvin. Hän on ymmärtänyt että elämää pystyy auttamaan ja hallitsemaan pyytämällä apua henkioppailtaan (Kristinuskon vaikutuspiirissä heitä usein kutsutaan apuun rukoilemalla Jeesusta ja jumalaa).
Jos elämä tuntuu luistavan helposti niin se tarkoittaa että olet seurannut sielunohjelmaasi. Usein elämän vaikeuksissa ihminen sortuu alkoholismiin ja masennukseen ja kehon energian taajuudet laskevat. Tällöin sielunohjelma ei toteudu ja oppimiset jäävät oppimatta. Kehon energian taajuuksia voi helposti nostaa ja päästä takaisin oikealle ladulle. Ei tarvitse olla millään tavalla uskovainen sillä meditaatio ja yooga harjoitusten avulla pystyy ottamaan yhteyden energian alkulähteille ja pyytämään korkeampia energian taajuuksia kehoonsa.