Minut kastettiin ev.lut. kirkkoon. Koulussa uskonnontunneilla opin Jeesuksesta ja Jumalasta ja uskosta, mutta suhteeni "uskontooni" oli vain teoreettinen - Uskonto oli vain oppiaine. Kävin satunnaisesti kuitenkin seurakunnan tapahtumissa ja kokoontumisissa, mm. pyhäkoulussa ja nuortenilloissa ja hartauksissa. Nuorten iltoihin menin, koska monet kaverit kävivät niissä, eikä oma äitini muuten ilta-aikaan päästänyt minua "kylille". Ruokoilin ja lausuin uskontunnustuksen niin kuin muutkin, mutta pidin itseäni irrallaan uskonnosta. Tiedostamatta.
Kävin rippikoulun ja rippileirin. Rippileirillä oli mukavaa ohjelmaa ja kaikki luokkakavereitani. Odotin konfirmaatiopäivää innolla, koska sain laittaa kauniin punaisesta juhlapuvun päälle ja panostaa hiuksiin. Oikein kampaaja laittoi ne, ensimmäistä kertaa elämässäni. En ymmärtänyt ollenkaan, mitä rippikoulu ja konfirmaatio symbolisoivat.
Rippikoulun jälkeenkin kävin vielä usein nuortenilloissa. Tuttu seurakunnan nuorisotyöntekijä inspiroi minut itsekin kouluttautumaan nuorisotyöntekijäksi, tosin valitsin kunnallisen puolen ja lähdin opiskelemaan poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumattomassa opistossa. Tämä valinta siksi että kyseinen oppilaitos oli lähinpänä. Nuortenillat jatkuivat opiskeluiden alkaessa, mutta harventuivat. Lisäksi minua rupesi ahdistamaan sitoutuminen kirkollisiin tilaisuuksiin, jotka eivät edes kiinnostaneet minua, ja joihin minulla ei ollut motivaatiota, kuten paikallisten seurakuntanuorten kuoron säestäminen kirkossa tai iltahartausten sisällön suunnitteleminen. Näihin minua painostettiin. Pikkuhiljaa lakkasin käymästä ollenkaan.
Olin jo jonkin aikaa sitten aloittanut pohtia, miksi kävin seurakunnan tilaisuuksissa, kun en mielestäni selvästikään ollut mikään "uskonnollinen ihminen". Yhdistin mielessäni seurakunnan tilaisuudet ystäviin ja omaan aikaan perheeni ulkopuolella, jota olin selvästi pitkään tavoitellut ja kaivannut vaikean tytär-äiti suhteen alla.
Jossain välissä sain päähäni, että jos en kerta usko Jumalaan, miksi pysyisin kirkossa. Vaadin äitiäni allekirjoittamaan suostumuksensa jotta voisin erota (alaikäisenä) kirkosta. Hän ei suostunut. Otin sen ihmisoikeusloukkauksena ja vaadin äidiltäni perusteita. Niitä en saanut, hän totesi vain, että kun olen täysi-ikäinen, voin tehdä mitä haluan. Kaksi viikkoa 18-vuotis syntymäpäiväni jälkeen erosin kirkosta nettilomakkeella.
Vasta sen jälkeen aloin todella pohtimaan uskoa, uskontoja, omaa elämääni ja kaikkia elämää ja kuolemaa koskevaa. Aloin tutkimaan eri uskontoja, mm. Buddhalaisuutta, Islamia ja Hindulaisuutta. Pala sieltä, pala täältä. Islamiin jouduin tutustumaan käytännöllisemmin, sillä astuessani työelämään jouduin muslimien ympäröimäksi. Islam herätti kysymyksiä joihin kaipasin pikaisia vastauksia.
Vasta "Islamintutkimuksen" jälkeen pallo palasi takaisin kristinuskoon. Aina siihen saakka olin ottanut syntymäuskontoni aina jotenkin itsestäänselvyytenä mutta minusta irrallisena osana elämääni. "Rakasta vihollistasi" alkoi koraanin lukemisen jälkeen kuulostamaan hemmetin kauniilta ja romanttiselta idealta ja ihmettelin miksen ollut ennen nähnyt uskontoni kauneutta. Pohdin, voisinko (uskaltaisinko) löytää Jumalan ja alkaa uskomaan.
Oli hetkiä, jolloin "päätin", että minusta tulee jälleen kristitty. Kuitenkin nuo ajatukset pyyhkiytyivät pian pois. Yksinkertaisesti en vain pystynyt USKOMAAN, että jossain missä lienee oikeasti olisi jokin Jumala. Halusin lisäksi pitää kiinni "puolueettomasta" elämäntyylistäni, jossa olin avoin kuuntelemaan ja pohtimaan erilaisia mielipiteitä ja näkökulmia ja kyseenalaistamaan yksinkertaiseltakin tuntuvia asioita. En ollut valmis heittämään asennettani hukkaan ja uskomaan sokeasti mihinkään yhtenä ja ainoana totuutena.
Löydän kaikista "tutkimistani" uskonnoista hienoja periaatteita ja sääntöjä, joita itsekin vaalin ihan jo maalaisjärjen pohjilta, mutta mikä estää minua omaksumasta omaksi uskonnokseni niistä yhtäkään, on se, että löydän niistä asioita ja osioita joita en pystyisi hyväksymään arvoikseni ja elämäntavoikseni. Vaikka raamatusta ja koraanista löytyy aivan järkeenkäypää tekstiä ja hienoja ohjesääntöjä elämään, irvistän aina siinä kohtaa, kun kehoitetaan antamaan kunniaa Jumalalle. En vain pysty, en vain usko.
En voi sille mitään, että en usko. Olen yrittänyt uskoa. Olen avoimesti lähtenyt pohtimaan, lukemaan ja kyseenalaistamaan. En kuitenkaan ole löytänyt itsestäni merkkiäkään siitä että uskoisin. Päin vastoin - mitä enemmän olen lukenut ja tutkinut, sitä syvemmälle olen pureutunut uskonnolliseen keskusteluun ja ällistynyt sen poliittisuudesta. Se kuvottaa minua. Viimeisimpänä olen tullut vastaan ateisteja vastaan käytävää uutta nuosua. En tiedä olenko ateisti vai mikä - sehän kaiken järjen mukaan olen, mutta en halua lokeroida itseäni miksikään. Ihan jo siksikin, että en minä ole valinnut mitään elämäntyyliä tai "yhtä totuutta". Minä olen vain utelias nuori parikymppinen nainen, ja avoin kaikille mielipiteille, näkökulmille ja uskomuksille. Omat mielipiteeni eivät ole kovin vahvat, sillä uskon että kaikista "suunnista" löytyy jotain järkeä ja pohjaa.
En tiedä mitä teen väärin, kun en usko. Voitte tuomita minut mutta itse en siihen kykene, kun en vääryyttä näe. En mahda tässä asiassa itselleni mitään.
Kävin rippikoulun ja rippileirin. Rippileirillä oli mukavaa ohjelmaa ja kaikki luokkakavereitani. Odotin konfirmaatiopäivää innolla, koska sain laittaa kauniin punaisesta juhlapuvun päälle ja panostaa hiuksiin. Oikein kampaaja laittoi ne, ensimmäistä kertaa elämässäni. En ymmärtänyt ollenkaan, mitä rippikoulu ja konfirmaatio symbolisoivat.
Rippikoulun jälkeenkin kävin vielä usein nuortenilloissa. Tuttu seurakunnan nuorisotyöntekijä inspiroi minut itsekin kouluttautumaan nuorisotyöntekijäksi, tosin valitsin kunnallisen puolen ja lähdin opiskelemaan poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumattomassa opistossa. Tämä valinta siksi että kyseinen oppilaitos oli lähinpänä. Nuortenillat jatkuivat opiskeluiden alkaessa, mutta harventuivat. Lisäksi minua rupesi ahdistamaan sitoutuminen kirkollisiin tilaisuuksiin, jotka eivät edes kiinnostaneet minua, ja joihin minulla ei ollut motivaatiota, kuten paikallisten seurakuntanuorten kuoron säestäminen kirkossa tai iltahartausten sisällön suunnitteleminen. Näihin minua painostettiin. Pikkuhiljaa lakkasin käymästä ollenkaan.
Olin jo jonkin aikaa sitten aloittanut pohtia, miksi kävin seurakunnan tilaisuuksissa, kun en mielestäni selvästikään ollut mikään "uskonnollinen ihminen". Yhdistin mielessäni seurakunnan tilaisuudet ystäviin ja omaan aikaan perheeni ulkopuolella, jota olin selvästi pitkään tavoitellut ja kaivannut vaikean tytär-äiti suhteen alla.
Jossain välissä sain päähäni, että jos en kerta usko Jumalaan, miksi pysyisin kirkossa. Vaadin äitiäni allekirjoittamaan suostumuksensa jotta voisin erota (alaikäisenä) kirkosta. Hän ei suostunut. Otin sen ihmisoikeusloukkauksena ja vaadin äidiltäni perusteita. Niitä en saanut, hän totesi vain, että kun olen täysi-ikäinen, voin tehdä mitä haluan. Kaksi viikkoa 18-vuotis syntymäpäiväni jälkeen erosin kirkosta nettilomakkeella.
Vasta sen jälkeen aloin todella pohtimaan uskoa, uskontoja, omaa elämääni ja kaikkia elämää ja kuolemaa koskevaa. Aloin tutkimaan eri uskontoja, mm. Buddhalaisuutta, Islamia ja Hindulaisuutta. Pala sieltä, pala täältä. Islamiin jouduin tutustumaan käytännöllisemmin, sillä astuessani työelämään jouduin muslimien ympäröimäksi. Islam herätti kysymyksiä joihin kaipasin pikaisia vastauksia.
Vasta "Islamintutkimuksen" jälkeen pallo palasi takaisin kristinuskoon. Aina siihen saakka olin ottanut syntymäuskontoni aina jotenkin itsestäänselvyytenä mutta minusta irrallisena osana elämääni. "Rakasta vihollistasi" alkoi koraanin lukemisen jälkeen kuulostamaan hemmetin kauniilta ja romanttiselta idealta ja ihmettelin miksen ollut ennen nähnyt uskontoni kauneutta. Pohdin, voisinko (uskaltaisinko) löytää Jumalan ja alkaa uskomaan.
Oli hetkiä, jolloin "päätin", että minusta tulee jälleen kristitty. Kuitenkin nuo ajatukset pyyhkiytyivät pian pois. Yksinkertaisesti en vain pystynyt USKOMAAN, että jossain missä lienee oikeasti olisi jokin Jumala. Halusin lisäksi pitää kiinni "puolueettomasta" elämäntyylistäni, jossa olin avoin kuuntelemaan ja pohtimaan erilaisia mielipiteitä ja näkökulmia ja kyseenalaistamaan yksinkertaiseltakin tuntuvia asioita. En ollut valmis heittämään asennettani hukkaan ja uskomaan sokeasti mihinkään yhtenä ja ainoana totuutena.
Löydän kaikista "tutkimistani" uskonnoista hienoja periaatteita ja sääntöjä, joita itsekin vaalin ihan jo maalaisjärjen pohjilta, mutta mikä estää minua omaksumasta omaksi uskonnokseni niistä yhtäkään, on se, että löydän niistä asioita ja osioita joita en pystyisi hyväksymään arvoikseni ja elämäntavoikseni. Vaikka raamatusta ja koraanista löytyy aivan järkeenkäypää tekstiä ja hienoja ohjesääntöjä elämään, irvistän aina siinä kohtaa, kun kehoitetaan antamaan kunniaa Jumalalle. En vain pysty, en vain usko.
En voi sille mitään, että en usko. Olen yrittänyt uskoa. Olen avoimesti lähtenyt pohtimaan, lukemaan ja kyseenalaistamaan. En kuitenkaan ole löytänyt itsestäni merkkiäkään siitä että uskoisin. Päin vastoin - mitä enemmän olen lukenut ja tutkinut, sitä syvemmälle olen pureutunut uskonnolliseen keskusteluun ja ällistynyt sen poliittisuudesta. Se kuvottaa minua. Viimeisimpänä olen tullut vastaan ateisteja vastaan käytävää uutta nuosua. En tiedä olenko ateisti vai mikä - sehän kaiken järjen mukaan olen, mutta en halua lokeroida itseäni miksikään. Ihan jo siksikin, että en minä ole valinnut mitään elämäntyyliä tai "yhtä totuutta". Minä olen vain utelias nuori parikymppinen nainen, ja avoin kaikille mielipiteille, näkökulmille ja uskomuksille. Omat mielipiteeni eivät ole kovin vahvat, sillä uskon että kaikista "suunnista" löytyy jotain järkeä ja pohjaa.
En tiedä mitä teen väärin, kun en usko. Voitte tuomita minut mutta itse en siihen kykene, kun en vääryyttä näe. En mahda tässä asiassa itselleni mitään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tuleva maailmansota käydään uskontojen välillä, niille tiedoksi jotka tätä eivät vielä ole ymmärtäneet. Ainut pelastus maailman ihmisille on kääntyä, ainakin näennäisesti, muslimiksi ja paeta muslimimaahan. Tai sitten kristinuskon on radikalisoiduttava ja otettava käyttöön ydinaseet, ennen kuin islamistit poksauttavat amerikan paikoiltaan ja laittavat koko loppumaailman anelemaan armoa.
Albert Einsteinilä oli hyvä mielipide
"I know not with what weapons World War III will be fought, but World War IV will be fought with sticks and stones." ”
Kannataa varmaan lukea Richard Dawkinsin "Jumalharha".
Ja kun on lukenut tuon aiemmin mainitun, kannattaa jatkaa vaikka näillä:
Christopher Hitchens, Jumala ei ole suuri
tai vähän eri näkökulmaa
Ilkka Hanski, kaikki evoluutiosta.
tai
Valtaoja, Esko: Kotona maailmankaikkeudessa.
Erityisesti Hitchensin kirja sopii hyvin sinulle nuorinainenvain.