Tässä pieni tarina demonstroimaan:
Tänään totesin ystävälleni Gabrielille: "Kuulehan Gabriel, uskotko, että Jumala on olemassa?"
Gabriel, joka on kristitystä perheestä, vastasi: "No, kukapa tuosta nyt täysin varma voisi olla - mutta kyllä minä vakaasti siihen uskon. Tuntuisi jotenkin hölmöltä, ettei uskoisi yhtään mihinkään."
Kysyinkin Gabrielilta jatkokysymyksen: "No, Gabriel, uskotko siis ihmeisiin?"
"Mitä tarkoitat?", Gabriel kysyi.
"Uskotko sinä ihmeisiin", minä toistin. "Uskotko esimerkiksi siihen, että ihmiset silloin tällöin kokevat ihmeparantumisia Jumalan toimesta?"
Gabriel pohti hetken, pienen hetken. "Kyllä uskon. Olen kuullut monestakin tapauksesta, jossa parantumattomasti sairas ihminen onkin parantunut ja elänyt tervettä elämää vielä pitkän aikaa. Uskon, että heidän kohdallaan on sattunut ihme."
Katsoin Gabrielia viskilasini takaa. Hölmön näköinen runkkari, jos suoraan sanotaan. Imin piipustani pitkän henkosen, ja kysyin: "Jos lääketieteellisiä ihmeitä tapahtuu jo pelkästään sinun lähipiirissäsi, niin maailmanlaajuisestihan niitä täytyy tapahtua vähintäänkin päivittäin, eikö niin?"
Gabriel katsoi minua epäluuloisesti, ja vastasi värisevällä äänellään: "Niinpä kai. Näin minä uskoisin."
"Eli joka päivä ainakin muutama syöpäpotilas saa elämänsä takaisin vain Jumalan armosta, eikö vain?", minä tiedustelin. Gabriel oli hieman ihmeissään kysymyksestä ja näytti hieman homoseksuaalilta violetissa hupparissaan. Hän vastasi:
"Niin, eikä kyse ole pelkästään syöpäpotilaista. Kaikenlaiset sairaudet tulevat parannetuiksi keinoilla, jotka ovat ihmiselle käsittämättömiä. Tällaisista kohtaloista kuulee joka päivä. Jumalan armo koskee kaikkia sairaita."
"Miksi sitten", minä aloitin ja otin uuden henkosen piipusta, "en ole koskaan kuullut, että yksikään amputoitu ihminen olisi parantunut?"
Gabriel katsoi minua lähes shokissa. "Mitä..?", hän kysyi.
"Anteeksi, Gabriel, luulin kysymykseni olleen melko selkeä. Voin toki toistaa sen. Miksi, jos kerran syöpäpotilaat paranevat harva se päivä, yksikään amputoitu ihminen ei ole koko lääketieteen historian aikana saanut raajojaan takaisin Jumalan armosta? Mitäköhän v**un järkeä siinä on, Gabriel, jos saan kysyä?"
Gabriel tuijotti minua pitkään. Hänen lasittuneet silmänsä kertoivat karua kieltä hänen sisällään vellovasta tunteiden myrskystä. Kun hän lopulta sai kakistettua jotain selkeää huuliensa välistä, kuulin sanat:
"Saisinko yhden tupakan?"
Hymyilin ja katsoin poikaani. "Tupakan?", minä kysyin huvittuneena.
"Niin, isä", Gabriel vastasi, "nyt minä kaipaisin kovasti yhtä savuketta."
Nousin tuoliltani ja totesin mietteliäänä: "Vai kaipaa poika yhtä tupakkia." Kiersin Gabrielin taakse. "Vai haluaa poju muutaman henkosen."
"Niin", tämä minun siittiöstäni aiheutunut ihmishylkiö totesi, "jos se vain ei ole liikaa pyydetty."
Avasin solkeni ja vedin hitaasti nahkaisen vyön irti mustista Marlboro Classicin farkuista, jotka olin saanut omalta isältäni vuosikymmeniä sitten. "Vai haluat sinä poju turvautua sätkän tuprutteluun, kun järkiperäiset argumentit loppuvat?"
Gabriel käänsi nopeasti päänsä ja katsoi minua silmiin. "Ei, isä", hän sanoi, "minä vain ajattelin, että -"
Vyöni kuristui hänen kaulansa ympärille voimalla, joka pysäytti lauseen siihen paikkaan. Gabriel rimpuili, kakoi, yski. Puristin kovempaa.
"Vai että oikein ajattelit", puhisin. Jälkeläiseni epätoivoiseen irvistykseen vääntyneet kasvot alkoivat muuttua siniseksi. Kuulin kurkunpään rusahtavan kasaan, ja Gabrielin viimeisen voihkaisun:
"..Isä..."
Pikkuvanhan poikani leuan painuessa viimeisen kerran hänen mitätöntä rintakehäänsä vasten totesin hiljaa, kuin suoraan Jumalalle kuiskaten:
"Haista sinä poju pitkä v***u."
Tapoin lapsen. Mitä seuraavaksi? Äkkiseltään en keksinyt mitä tehdä, mutta sitten vastaus välähti tajuntaani kuin pienimuotoinen hyrrä.
"Reetta!", huusin nukkuvalle vaimolleni. En olisi iljennyt herättää häntä, mutta ajattelin, että tämä on kuitenkin loppujen lopuksi melko poikkeuksellinen tilanne.
"Mauri, mitä nyt", Reetta mumisi kömpiessään esiin makuuhuoneestamme. Hän oli uskomattoman kaunis, vaikka oli vasta herännyt. Jos minulta kysytään, meikki vain rumentaa naista. Hiukset luonnollisen valloillaan, silmät hieman sirrissä ja iho sanalla sanoen oksettavassa kunnossa - siinä nainen minun makuuni.
"Poikamme Gabriel on tullut tiensä päähän", ilmoitin vaimolleni asettaessani vyötä takaisin paikoilleen.
"Anteeksi?", Reetta ihmetteli hieman hämillään.
"Ei se mitään", totesin rauhallisena. "Mutta katsohan tätä!"
Tämän sanottuani otin rauhallisin, hitain liikkein hammasharjan olkalaukustani ja nostin sen ilmaan. "Tiedätkö sinä, rakas Reetta, mikä tämä on nimeltään?"
Reetta katsoi minua kuin vuohta ja totesi hitaasti: "Hammasharja."
Olin tyrmistynyt. Mistä vitusta Reetta voi tuon tietää?
Tänään totesin ystävälleni Gabrielille: "Kuulehan Gabriel, uskotko, että Jumala on olemassa?"
Gabriel, joka on kristitystä perheestä, vastasi: "No, kukapa tuosta nyt täysin varma voisi olla - mutta kyllä minä vakaasti siihen uskon. Tuntuisi jotenkin hölmöltä, ettei uskoisi yhtään mihinkään."
Kysyinkin Gabrielilta jatkokysymyksen: "No, Gabriel, uskotko siis ihmeisiin?"
"Mitä tarkoitat?", Gabriel kysyi.
"Uskotko sinä ihmeisiin", minä toistin. "Uskotko esimerkiksi siihen, että ihmiset silloin tällöin kokevat ihmeparantumisia Jumalan toimesta?"
Gabriel pohti hetken, pienen hetken. "Kyllä uskon. Olen kuullut monestakin tapauksesta, jossa parantumattomasti sairas ihminen onkin parantunut ja elänyt tervettä elämää vielä pitkän aikaa. Uskon, että heidän kohdallaan on sattunut ihme."
Katsoin Gabrielia viskilasini takaa. Hölmön näköinen runkkari, jos suoraan sanotaan. Imin piipustani pitkän henkosen, ja kysyin: "Jos lääketieteellisiä ihmeitä tapahtuu jo pelkästään sinun lähipiirissäsi, niin maailmanlaajuisestihan niitä täytyy tapahtua vähintäänkin päivittäin, eikö niin?"
Gabriel katsoi minua epäluuloisesti, ja vastasi värisevällä äänellään: "Niinpä kai. Näin minä uskoisin."
"Eli joka päivä ainakin muutama syöpäpotilas saa elämänsä takaisin vain Jumalan armosta, eikö vain?", minä tiedustelin. Gabriel oli hieman ihmeissään kysymyksestä ja näytti hieman homoseksuaalilta violetissa hupparissaan. Hän vastasi:
"Niin, eikä kyse ole pelkästään syöpäpotilaista. Kaikenlaiset sairaudet tulevat parannetuiksi keinoilla, jotka ovat ihmiselle käsittämättömiä. Tällaisista kohtaloista kuulee joka päivä. Jumalan armo koskee kaikkia sairaita."
"Miksi sitten", minä aloitin ja otin uuden henkosen piipusta, "en ole koskaan kuullut, että yksikään amputoitu ihminen olisi parantunut?"
Gabriel katsoi minua lähes shokissa. "Mitä..?", hän kysyi.
"Anteeksi, Gabriel, luulin kysymykseni olleen melko selkeä. Voin toki toistaa sen. Miksi, jos kerran syöpäpotilaat paranevat harva se päivä, yksikään amputoitu ihminen ei ole koko lääketieteen historian aikana saanut raajojaan takaisin Jumalan armosta? Mitäköhän v**un järkeä siinä on, Gabriel, jos saan kysyä?"
Gabriel tuijotti minua pitkään. Hänen lasittuneet silmänsä kertoivat karua kieltä hänen sisällään vellovasta tunteiden myrskystä. Kun hän lopulta sai kakistettua jotain selkeää huuliensa välistä, kuulin sanat:
"Saisinko yhden tupakan?"
Hymyilin ja katsoin poikaani. "Tupakan?", minä kysyin huvittuneena.
"Niin, isä", Gabriel vastasi, "nyt minä kaipaisin kovasti yhtä savuketta."
Nousin tuoliltani ja totesin mietteliäänä: "Vai kaipaa poika yhtä tupakkia." Kiersin Gabrielin taakse. "Vai haluaa poju muutaman henkosen."
"Niin", tämä minun siittiöstäni aiheutunut ihmishylkiö totesi, "jos se vain ei ole liikaa pyydetty."
Avasin solkeni ja vedin hitaasti nahkaisen vyön irti mustista Marlboro Classicin farkuista, jotka olin saanut omalta isältäni vuosikymmeniä sitten. "Vai haluat sinä poju turvautua sätkän tuprutteluun, kun järkiperäiset argumentit loppuvat?"
Gabriel käänsi nopeasti päänsä ja katsoi minua silmiin. "Ei, isä", hän sanoi, "minä vain ajattelin, että -"
Vyöni kuristui hänen kaulansa ympärille voimalla, joka pysäytti lauseen siihen paikkaan. Gabriel rimpuili, kakoi, yski. Puristin kovempaa.
"Vai että oikein ajattelit", puhisin. Jälkeläiseni epätoivoiseen irvistykseen vääntyneet kasvot alkoivat muuttua siniseksi. Kuulin kurkunpään rusahtavan kasaan, ja Gabrielin viimeisen voihkaisun:
"..Isä..."
Pikkuvanhan poikani leuan painuessa viimeisen kerran hänen mitätöntä rintakehäänsä vasten totesin hiljaa, kuin suoraan Jumalalle kuiskaten:
"Haista sinä poju pitkä v***u."
Tapoin lapsen. Mitä seuraavaksi? Äkkiseltään en keksinyt mitä tehdä, mutta sitten vastaus välähti tajuntaani kuin pienimuotoinen hyrrä.
"Reetta!", huusin nukkuvalle vaimolleni. En olisi iljennyt herättää häntä, mutta ajattelin, että tämä on kuitenkin loppujen lopuksi melko poikkeuksellinen tilanne.
"Mauri, mitä nyt", Reetta mumisi kömpiessään esiin makuuhuoneestamme. Hän oli uskomattoman kaunis, vaikka oli vasta herännyt. Jos minulta kysytään, meikki vain rumentaa naista. Hiukset luonnollisen valloillaan, silmät hieman sirrissä ja iho sanalla sanoen oksettavassa kunnossa - siinä nainen minun makuuni.
"Poikamme Gabriel on tullut tiensä päähän", ilmoitin vaimolleni asettaessani vyötä takaisin paikoilleen.
"Anteeksi?", Reetta ihmetteli hieman hämillään.
"Ei se mitään", totesin rauhallisena. "Mutta katsohan tätä!"
Tämän sanottuani otin rauhallisin, hitain liikkein hammasharjan olkalaukustani ja nostin sen ilmaan. "Tiedätkö sinä, rakas Reetta, mikä tämä on nimeltään?"
Reetta katsoi minua kuin vuohta ja totesi hitaasti: "Hammasharja."
Olin tyrmistynyt. Mistä vitusta Reetta voi tuon tietää?
Vastaukset 1
Vanhimmat
ei kiinnosta ketää,työnnä c hammasharja vaikka percc