Onko kellään epileikkauksessa oleella sellasia kokemuksia että vaikka terveys paranee niin elämä muuten muuttuu hankalammaksi? itellä on ollu aikamoisia vaikeuksia ihmissuhteissa, työssä ja itseni kanssa vaikka epilepsia jäi KYS:iin. Jotenki sitä kai odottaa että on uusi ihminen tai jotain ku terveys parani tosi paljon. Joku iso osa minuuttani on kadonnut epin myötä, mitä minä nyt olen? Kuka minä nyt olen? Olenko minä terve vai mitä? Kun ei minulla ole oireita niin kai minä olen vaikka lääkkeitä edelleen syön. Tulee riitaa läheisten ihmisten kanssa ja työpaikalla, omat tarpeet ovat ristiriitaisia enkä oikein edes tunnista niitä.
Elämän muu raskaus leikkauksen jälkeen
lissu-70
8706
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
kuvitella että kaikki tuo johtuu leikkauksesta. Aivoleikkaus kun ei ole ihan pikku juttu. Tietyllä tavalla minä olen jäävi kommentoimaan kun minulle taas kävi niin että sain epin 1,5 vuotta aivoverenvuodon ja leikkauksen jälkeen. Kuitenkin aivot ovat tietyllä tavalla osa "minuutta" ja kun niihin kosketaan niin voi tulla jonkinlaista henkistä pahoinvointia. En osaa sanoa. Luultavasti ajan myötä olosi parantuu ja voit laskea itsesi hyvillä mielin "terveeksi" vaikka lääkitystä jatkettaisiinkin. Onhan elämä kuitenkin kohtauksetonta ja siihenhän epin hoidossa pyritään. Terveisin MLL
Henkiset vaikeudet lisääntyivät, kun onnistuneen kirurgian jälkeen sain itsenäistyä. Tosin en tunne vieläkään itsenäistyneeni, sillä äiti utelee lainsäädännön vastaisesti edelleen kaikki ajatukseni muilta, mm. mieheltäni.
Ennen kirurgiaa töitä löytyi paremmin kuin kirurgian jälkeen. Nyt on ollut pelkkää opiskelua.
Omatunto, itsetunto ja minäkäsitys olivat pohjassa jo ennen kirurgiaa. Siitä kotikasvatus (ei empatiaa eikä tunneälyä) piti huolen ja vanhemmat pitävät edelleen samaa linjaa. Toinen vaihtoehto on Satakunnan vaikutus, täällä kun ei saa osata mitään.
Omat tarpeet jäävät erittäin vähälle, uusia opintoja lukuunottamatta.
Itsenäistyminen vanhemmista, johon tässä nelikymppisenä sit alkaa olla valmis(!) mut äiti ei vaan päästäis millään irti. Mut tarve olis itellä kova lopulta kokeilla omia jalkojaan kantaako ne vaikka kukaan muu ei uskois et ne kantaa ku mä. Eikä koskaan oo kannustettu et kyl ne kantaa vaikka oot vähän sairas, päinvastoin! Samanlaisessa tunneköyhässä ja arjen rutiineihin keskittyvässä lapsuuden ilmastossa oon kasvanu, ja vieläki äiti huolehtii et onko pipo päässä ku on pakkasta.. voi v.
Mut tuntuu ainaki mulla et leikkauksen jälkee skannaan omaan elämääni läpi ja kelaan asioita lapsuudesta nykyhetkeen ihan eri silmin. Että mitä olen ja miksi, eikä oikein löyä vastauksia.
Työelämässä olen vaihtanu työpaikkaa yhtenään. haen itseäni vissiin silläkin saralla. Mun alalta, sosiaalialalta, on töitä löytyny mut olen itekki alkanu miettimään opiskelua.
> voiko leikkauksen jälkeen elää ihan "normaalia" elämää..juhlia alkomahoolin vaikutuksena , valvoa aamuyöhön ,kärsiä krapulasta jne. ?
itelläni on vain muisto näistä illoista, nyt ei voi juoda kuin korkeintaa yhden siiderin,mennä ajoissa nukkumaan . kumpa edes yhden illan vielä saisin elämäni aikana rällästää oikeen kunnolla ilman kohtausta/sairaalareissua :/
hei! Kirjoituksesi oli aivan niinkuin omasta kynästäni. Itselläni tulee leikkauksesta tänään kuluneeksi tasan vuosi. Koska sinut on leikattu? En olisi uskonut että elämä muuttuu niin erilaiseksi kun isoja kohtauksia ei enää ole, ns.elementaarisia kohtausoireita kyllä esiintyy joskus vieläkin. Minäkin mietin usein olenko terve vai en. Tilanteeni on niin erilainen kuin vuosi sitten. Minulle on sanottu että tämä on leikkauksen jälkeinen varsin tyypillinen mieliala häiriö. Sen pitäisi kyllä mennä suhteellisen nopeasti ohi. Silti minusta tuntuu että se vain jatkuu ja jatkuu, ennenkuin joku antaa kysymyksiini oikeat vastaukset.
mulla tuli tammikuussa neljä vuotta siitäku mut leikattiin. aluksi ei uskaltanu uskoa paranemiseen ja tuli kaks vuotta leikkauksesta sellasia auratuntemuksia mitkä on hävinny nekin. mutta sitku uskoi siihen et hei, mä paranin, kaikki oireet pysyy OIKEESTI POIS niin sitte alko kelaamaan näitä omaan elämään liittyviä asioita syvemmin. puhuin näistä asioista vasta nytte neurologin kanssa ja mulle sanottii et menee aikansa ennenku uudestaa pystyy hahmottamaan kuka on.. joo mut kuinka kauan!?!? ja et tää on tyypillistä isojen leikkauksien jälkee ja et odottaa itseltään asioita joihin ei sit välttämättä pystykään ihan täysillä ja ehkä muutkin odottaa erilaisia asioita ku ennen leikkausta. koska ite ainaki huomas et ajatteli et vitsi, ihanku olis saanu uuden elämän ku oireet hävis ja pysty suunnittelemaan omaa elämäänsä ihan eri tavalla. tietty se et on näin hyvässä fyys.kunnossa on hieno juttu mut sit suututtaa et ei vaan voi ikäänku jättää epileptistä minäänsä johonki ja olla terve, vaan asiaa pitää miettiä ja miettiä!! et mikä on ja kuka on.
Mut leikattiin v.91, olin silloin 13-vuotias. Epilepsian sain uudestaan pari vuotta sitten. Tuohon aikaan ei kauheasti kyselty, onko kaikki ok ja saattoi hyvinkin olla, että moni nuoruusvuosien ongelmista tulikin leikkauksen seurauksista (tai sitten ei). 14-vuotiaana päädyin ensimmäistä kertaa psykologille mutta ei silloinkaan leikkauksesta mitään puhuttu. Koko lukioajan ramppasin terapiassa, silloin saattoi osa tulla puheeksi. En ollut kuitenkaan sairastanut kuukauttakaan ennen leikkausta, joten minuuden muutoksesta tuskin oli kysymys. Joku tuolla aiemmin sanoi mielestäni hyvin, että aivojen harmonia on saattanut järkkyä.
Oli aika mielenkiintoista lukea äiti-kokemuksistasi. En ole koskaan ajatellut, että äitini ylihuolehtiva käyttäytyminen voisikin johtua lapsuuden sairastamisesta. Olen kolmekymppinen ja saan noita samoja "laita lämpimästi päälle" -puheluja jatkuvasti ja kuten sanoit, voi vee...
Kuitenkin, itse käyn vasta nyt läpi 18 vuoden takaisia tapahtumia (leikkaus ja siihen liittyvät asiat). On uskomatonta, kuinka paljon voi muistaa (kasvoja, olotilaa, pelkoja, mitä söi jne.) ja myös uskomatonta kuinka raskasta muistelu on. Joten voin vain kuvitella että sinun neljän vuoden takaiset tapahtumat ovat kuin eilistä? En tiedä, miltä sinusta tuntuu, mutta kyllä näitä asioita pitäisi voida käydä läpi jonkun ammattilaisen kanssa. Tiedän, että hoitohenkilökunnalle aivoleikkaus on arkipäiväistä mutta potilaalle se tuskin sitä on. Itse muistan kuinka kauhuissani olin siitä, että puolet huonekavereistani ei juurikaan pystynyt kommunikoimaan (kasvaimet tehneet pahaa jälkeä) ja itse olin menossa samantapaiseen operaatioon. Aika urheaa siinä sai esittää, kun naapurin mamman kanssa fysioterapeutti heitteli palloa pari kertaa päivässä ja toinen huusi yöt sanoja muodostamatta hoitajien arvaillessa hädän syytä. Itselläni kaikki meni kuitenkin hyvin.
Kaikkea hyvää!
Juu ja on ollut suuria vaikeuksia ihmissuhteissa. Sekä ystävien kanssa mutta suurempia vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ystävien kanssa tilanne on stabiloitunut mutta esim. pisin miessuhde on vuoden mittainen ja edellisestä yrityksestä useampi vuosi aikaa. Nämä nyt eivät välttämättä sairaushistoriaan liity mutta mistä sitä tietää:) Luin joskus jostain, että oikean otsalohkon "vauriot" (sieltä puuttuu pala) vaikeuttavat mm. tunne-elämää ja kolmiulotteista hahmottamista. Sopisi mulle kuin nyrkki silmään...