Marraskuun musta perjantai
Itsenäisen Suomen eduskunta teki vuoden 1994 marraskuun 18. päivästä maan historian musimman perjantain. Se päätti äänin 152-45 hyväksyä hallituksen edellisenä juhannuksena presidentti Martti Ahtisaaren tukemana Korfulla allekirjoittaman Euroopan unioniin liittymissopimuksen.
77 vuotta ja kolme vuorokautta aikaisemmin autonomisen Suomen eduskunta oli tehnyt päätöksen, joka tosiasiallisesti merkitsi siihen asti sisäisen itsehallinnon Venäjän yhteydessä omanneen Suomen julistautumista itsenäiseksi, täysivaltaiseksi valtioksi. Täysivaltaisuus, itenäisyys eli suvereenisuus tarkoittaa sitä, että valtio ei ole minkään ulkopuolisen vallan alainen, jolloin rajojen ulkopuolelta tulevat direktiivit eivät päde.
Professori Esko Hakkila toteaa v. 1939 ilmestyneessä teoksessaan "Suomen tasavallan perustuslait" hallitusmuodossa 1. §:ssä määritetyn itsenäisyyden perusedellytykset seuraavasti: "Suvereenina valtiona Suomen yläpuolella ei siis ole mitään muuta korkeampaa valtaa, jonka tahtoa Suomen olisi toteltava. Sen yläpuolella ovat vain kansainvälisen oikeuden normit, jotka velvoittavat kaikkia itsenäisiä valtioita."
Marraskuun 1994 mustan perjantain päätös oli tavoitteiltaan päinvastainen kuin 15.11.1917 tehty itsenäistymispäätös. Suomen kansan oikeuksia ja perustuslakeja puolustamaan valittu eduskunta esitti siinä kansan ja valtion suvereniteettia tärkeämmäksi liittymisen uuteen suurvaltaan kaikkine tästä aiheutuvine seurauksineen.
Koko itsenäisen Suomen historian ajan valtiollisen toiminnan ensisijaisena aj tärkeimpänä tavoitteena on pidetty maan itsenäisyyden säilytttämistä ja turvaamista. Suomalaisia koskevia lakeja eivät itsenäisyyden aikana ole säätäneet ketkään muut kuin Suomen kansan valitsemat edustajat eikä suvereenin Suomen valtion ja kansan yläpuolella ole ollut - kaikkia maailman kansoja velvoittavia kansainvälisen oikeuden normeja lukuun ottamatta - mitään korkeampaa valtaa, jota sen olisi tullut totella.
Suurimmassa vaarassa Suomen itsenäisyys oli heti tuoreeltaan v. 1918 ja toistamiseen toisen maailmansodan vuosina.
Vuonna 1918 Suomen kansa oli jakautunut traagisella tavalla kahtia. Sosialistiseen kumoushankkeeseen ja kapinaan maan laillista hallitusta vastaan pitkällisen vitkastelun jälkeen Venäjän bolsevikkien yllyttämänä ja tukemana ryhtynyt, vasemmistoradikaalien silloin johtama Suomen sosiaalidemokraattinen puolue katsoi työväenluokan, proletariaatin, itsenäisyyden ja päääomanomistajien vallasta-vapautumisen voivan toteutua vain bolsevistisen Venäjän johdolla luotavassa, sosialistisessa liittovaltiossa.
Punaisten tappio Suomessa talvella käydyssä sisällissodassa esti maan palauttamisen Venäjän yhteyteen, mihin se oli kuulunut tilapäisesti vuosina 1809-1917, mutta ei - ja tämä ero täytyy huomata - kuten jo lähes sata vuotta aikaisemmin Venäjään yhdistetyt Baltian maat maakuntana vaan sisäisissä asioissaan itsenäisenä suuriruhtinaskuntana.
Saksan keisarikunnan luhistuminen ensimmäisessä maailmansodassa syksyllä 1918 pelasti Suomen nuoren itsenäisyyden ja esti maan vajoamisen pysyvästi Saksan vasallivaltioksi, mihin asemaan Svinhufvudin johdolla hallinnut monarkistinen oikeisto oli Berliinissä solmituilla sopimuksilla sen jo tosiasiallisesti saattanut.
Toisen maailmansodan kurimuksesta Suomi selviytyi alueellisesti typistettynä mutta itsenäisyytensä säilyttäen. Tämä oli mahdollista kansan yhtenäisyyden ja vapaudentahdon avulla huolimatta siitä, että maan poliittinen johto teki keväällä 1941 saman virhelaskelman kuin 23 vuotta aikaisemmin luopuessaan puolueettomuudesta ja ajaessaan valtakunnan tulevaisuuden jälleen Saksan - tällä kertaa kansallissosialistisen suurvallan - sotilaallisen menestymisen varaan. Se luotti jo ennakolta, vastoin kaikkia historian ja kansainvälisen politiikan opetuksia, tämän tukeen ja hyväntahtoisuuteen Suomen rajoista ja valtiollisesta asemasta myöhemmin päätettäessä. Sodasta irtaantumisen ja itsenäisyyden säilyttämisen teki vaihdolliseksi vain Saksan heikentyminen sekä se tosiasia, että Venäjän-Neuvostoliiton intressit Suomen suunnalla olivat toiset kuin Baltiassa ja Saksan itäpuoleisilla alueilla. Neuvostoliiton kesäkuussa 1944 Suomelle esittämä antautumisvaatimus torjuttiin vastaamalla, että rauha ja ystävälliset suhteet sen kanssa olivat mahdolliset vain siinä tapauksessa, että Suomen itsenäisyys sekä kansanvaltainen valtio- ja yhteiskuntajärjestelmä voivaan säilyttää.
Useimpien suomalaisten teollisuus-, puolue- ja ay-johtajien, Esko Ahon hallituksen sekä presidentti Martti Ahtisaaren v. 1994 suosittelema ratkaisu, jonka Suomen eduskunta hyväksyi marraskuun mustana perjantaina, oli vastoin kaikkia niitä periaatteita, joita itsenäisessa Suomessa oli vuosikummenien kuluessa vakiintuneeksi otaksutun kansanvaltaisen käytännön ja itsenäisyystahdon sekä maan perustuslakien mukaisesti noudatettu.
Mikäli Suomen eduskunnan syksyllä 1944 hyväksymät välirauhan ehdot olisivat olleet vastaavat kuin sen marraskuun mustana perjantaina 50 vuotta myöhemmin hyväksymät Euroopan unioniin liittymisehdot, olisi v. 1944 suostuttu mm. siihen, että lukuisat suomalaisia koskevat lait olisi vastedes säädetty Neuvostoliiton korkeimmassa neuvostossa. Lisäksi Suomen olisi tullut sitoutua määräaikaisten sotakorvausten sijasta maksamaan pysyvästi Moskovaan tietty osa bruttokansantuotteestaan ja perimästään liikevaihtoverosta samoin kuin kaikki Neuvostoliiton ulkopuolisten maiden kanssa käydystä kaupasta kannettavat tullit, jotka Neuvostoliitto olisi määrännyt.
Tällainen sopimus olisi syksyllä 1944 merkinnyt Suomen ja sen itsenäisyyden loppua ja alistamista Moskovan orjuuteen. Näin olisi kin ilmeisesti todellisuudessa tapahtunut, mikäli Suomi olisi sortuntut talvisodassa 1939-40 ja maata olisi päässyt hallitsemaan J.V. Stalinin suojeluksessa Terijoelle perustettu O.V. Kuusisen johtama kommunistinen hallitus. Silloin olisivat Kuusinen ja muut kommunistiministerit kertoneet kansalle, kuinka Suomen itsenäisyys maan liittyessä Neuvostoliittoon entisestään lisääntyi ja kuinka suomalaiset saivat lähettään edustajansa Neuvostoliiton korkeimpaan neuvostoon ja pääsivät näin parhaimmalla ja tehokkaimmalla tavalla vaikuttamaan Suomea koskeviin päätöksiin siellä, missä ne joka tapauksessa tultaisiin tekemään.
Neuvostoliitto ei vaatinut syksyllä 1944 Suomelta samaa, eli käytännössä ehdoitta antautumista, mikä Suomen eduskunta hyäksyi marraskuun mustana perjantaina 1944. Neuvostoliitolla ei tosin ollut mitään sitä vastaan, että suomalaiset itse päättäisivät kommunistisen puolueen johdolla liittyä Neuvostoliittoon. Eikä kommunistijohtajien päähän liene 1940-luvun "vaaran vuosina" pälkähtänyt, että Suomi olisi voitu liittää Neuvostoliittoon eduskunnassa kahden kolmasosan enemmistöllä aikaansaadulla päätöksellä ja järjestämällä sitä ennen asiasta neuvoa-antava kansanäänestys, jonka tulos olisi manipuloitu pelottelulla ja valtion kustantamalla valhepropagandalla. Ja kunhan vain tässä äänestyksessä olisi saatu enemmistö liittymisen puolelle, olkoonkin, että se olisi ollut vähemmistö kansasta, kansanedustajien moraaliseksi velvollisuudeksi olisi julistettu noudattaa tämän, vaikka kuinkakin niukan enemmistön kansaa perustuslain hengestä ja sisällöstä välittämättä.
Sille röyhkeyden asteelle, jolle Moskovassa koulutetut suomalaiset kommunistit eivät toisen maailmansodan jälkeen yltäneet, päätyivät sen sijaan ikään kuin itsestään selvyytenä useimmat suomalaiset puoluejohtajat ja kansanedustajat 18.11.1994. Tässä joukossa oli vain 12 vanhan, konkurssin tehneen kommunistisen puolueen raunioille syntyneen Vasemmistoliiton kansanedustajaa.
Itsenäisen Suomen eduskunta teki vuoden 1994 marraskuun 18. päivästä maan historian musimman perjantain. Se päätti äänin 152-45 hyväksyä hallituksen edellisenä juhannuksena presidentti Martti Ahtisaaren tukemana Korfulla allekirjoittaman Euroopan unioniin liittymissopimuksen.
77 vuotta ja kolme vuorokautta aikaisemmin autonomisen Suomen eduskunta oli tehnyt päätöksen, joka tosiasiallisesti merkitsi siihen asti sisäisen itsehallinnon Venäjän yhteydessä omanneen Suomen julistautumista itsenäiseksi, täysivaltaiseksi valtioksi. Täysivaltaisuus, itenäisyys eli suvereenisuus tarkoittaa sitä, että valtio ei ole minkään ulkopuolisen vallan alainen, jolloin rajojen ulkopuolelta tulevat direktiivit eivät päde.
Professori Esko Hakkila toteaa v. 1939 ilmestyneessä teoksessaan "Suomen tasavallan perustuslait" hallitusmuodossa 1. §:ssä määritetyn itsenäisyyden perusedellytykset seuraavasti: "Suvereenina valtiona Suomen yläpuolella ei siis ole mitään muuta korkeampaa valtaa, jonka tahtoa Suomen olisi toteltava. Sen yläpuolella ovat vain kansainvälisen oikeuden normit, jotka velvoittavat kaikkia itsenäisiä valtioita."
Marraskuun 1994 mustan perjantain päätös oli tavoitteiltaan päinvastainen kuin 15.11.1917 tehty itsenäistymispäätös. Suomen kansan oikeuksia ja perustuslakeja puolustamaan valittu eduskunta esitti siinä kansan ja valtion suvereniteettia tärkeämmäksi liittymisen uuteen suurvaltaan kaikkine tästä aiheutuvine seurauksineen.
Koko itsenäisen Suomen historian ajan valtiollisen toiminnan ensisijaisena aj tärkeimpänä tavoitteena on pidetty maan itsenäisyyden säilytttämistä ja turvaamista. Suomalaisia koskevia lakeja eivät itsenäisyyden aikana ole säätäneet ketkään muut kuin Suomen kansan valitsemat edustajat eikä suvereenin Suomen valtion ja kansan yläpuolella ole ollut - kaikkia maailman kansoja velvoittavia kansainvälisen oikeuden normeja lukuun ottamatta - mitään korkeampaa valtaa, jota sen olisi tullut totella.
Suurimmassa vaarassa Suomen itsenäisyys oli heti tuoreeltaan v. 1918 ja toistamiseen toisen maailmansodan vuosina.
Vuonna 1918 Suomen kansa oli jakautunut traagisella tavalla kahtia. Sosialistiseen kumoushankkeeseen ja kapinaan maan laillista hallitusta vastaan pitkällisen vitkastelun jälkeen Venäjän bolsevikkien yllyttämänä ja tukemana ryhtynyt, vasemmistoradikaalien silloin johtama Suomen sosiaalidemokraattinen puolue katsoi työväenluokan, proletariaatin, itsenäisyyden ja päääomanomistajien vallasta-vapautumisen voivan toteutua vain bolsevistisen Venäjän johdolla luotavassa, sosialistisessa liittovaltiossa.
Punaisten tappio Suomessa talvella käydyssä sisällissodassa esti maan palauttamisen Venäjän yhteyteen, mihin se oli kuulunut tilapäisesti vuosina 1809-1917, mutta ei - ja tämä ero täytyy huomata - kuten jo lähes sata vuotta aikaisemmin Venäjään yhdistetyt Baltian maat maakuntana vaan sisäisissä asioissaan itsenäisenä suuriruhtinaskuntana.
Saksan keisarikunnan luhistuminen ensimmäisessä maailmansodassa syksyllä 1918 pelasti Suomen nuoren itsenäisyyden ja esti maan vajoamisen pysyvästi Saksan vasallivaltioksi, mihin asemaan Svinhufvudin johdolla hallinnut monarkistinen oikeisto oli Berliinissä solmituilla sopimuksilla sen jo tosiasiallisesti saattanut.
Toisen maailmansodan kurimuksesta Suomi selviytyi alueellisesti typistettynä mutta itsenäisyytensä säilyttäen. Tämä oli mahdollista kansan yhtenäisyyden ja vapaudentahdon avulla huolimatta siitä, että maan poliittinen johto teki keväällä 1941 saman virhelaskelman kuin 23 vuotta aikaisemmin luopuessaan puolueettomuudesta ja ajaessaan valtakunnan tulevaisuuden jälleen Saksan - tällä kertaa kansallissosialistisen suurvallan - sotilaallisen menestymisen varaan. Se luotti jo ennakolta, vastoin kaikkia historian ja kansainvälisen politiikan opetuksia, tämän tukeen ja hyväntahtoisuuteen Suomen rajoista ja valtiollisesta asemasta myöhemmin päätettäessä. Sodasta irtaantumisen ja itsenäisyyden säilyttämisen teki vaihdolliseksi vain Saksan heikentyminen sekä se tosiasia, että Venäjän-Neuvostoliiton intressit Suomen suunnalla olivat toiset kuin Baltiassa ja Saksan itäpuoleisilla alueilla. Neuvostoliiton kesäkuussa 1944 Suomelle esittämä antautumisvaatimus torjuttiin vastaamalla, että rauha ja ystävälliset suhteet sen kanssa olivat mahdolliset vain siinä tapauksessa, että Suomen itsenäisyys sekä kansanvaltainen valtio- ja yhteiskuntajärjestelmä voivaan säilyttää.
Useimpien suomalaisten teollisuus-, puolue- ja ay-johtajien, Esko Ahon hallituksen sekä presidentti Martti Ahtisaaren v. 1994 suosittelema ratkaisu, jonka Suomen eduskunta hyväksyi marraskuun mustana perjantaina, oli vastoin kaikkia niitä periaatteita, joita itsenäisessa Suomessa oli vuosikummenien kuluessa vakiintuneeksi otaksutun kansanvaltaisen käytännön ja itsenäisyystahdon sekä maan perustuslakien mukaisesti noudatettu.
Mikäli Suomen eduskunnan syksyllä 1944 hyväksymät välirauhan ehdot olisivat olleet vastaavat kuin sen marraskuun mustana perjantaina 50 vuotta myöhemmin hyväksymät Euroopan unioniin liittymisehdot, olisi v. 1944 suostuttu mm. siihen, että lukuisat suomalaisia koskevat lait olisi vastedes säädetty Neuvostoliiton korkeimmassa neuvostossa. Lisäksi Suomen olisi tullut sitoutua määräaikaisten sotakorvausten sijasta maksamaan pysyvästi Moskovaan tietty osa bruttokansantuotteestaan ja perimästään liikevaihtoverosta samoin kuin kaikki Neuvostoliiton ulkopuolisten maiden kanssa käydystä kaupasta kannettavat tullit, jotka Neuvostoliitto olisi määrännyt.
Tällainen sopimus olisi syksyllä 1944 merkinnyt Suomen ja sen itsenäisyyden loppua ja alistamista Moskovan orjuuteen. Näin olisi kin ilmeisesti todellisuudessa tapahtunut, mikäli Suomi olisi sortuntut talvisodassa 1939-40 ja maata olisi päässyt hallitsemaan J.V. Stalinin suojeluksessa Terijoelle perustettu O.V. Kuusisen johtama kommunistinen hallitus. Silloin olisivat Kuusinen ja muut kommunistiministerit kertoneet kansalle, kuinka Suomen itsenäisyys maan liittyessä Neuvostoliittoon entisestään lisääntyi ja kuinka suomalaiset saivat lähettään edustajansa Neuvostoliiton korkeimpaan neuvostoon ja pääsivät näin parhaimmalla ja tehokkaimmalla tavalla vaikuttamaan Suomea koskeviin päätöksiin siellä, missä ne joka tapauksessa tultaisiin tekemään.
Neuvostoliitto ei vaatinut syksyllä 1944 Suomelta samaa, eli käytännössä ehdoitta antautumista, mikä Suomen eduskunta hyäksyi marraskuun mustana perjantaina 1944. Neuvostoliitolla ei tosin ollut mitään sitä vastaan, että suomalaiset itse päättäisivät kommunistisen puolueen johdolla liittyä Neuvostoliittoon. Eikä kommunistijohtajien päähän liene 1940-luvun "vaaran vuosina" pälkähtänyt, että Suomi olisi voitu liittää Neuvostoliittoon eduskunnassa kahden kolmasosan enemmistöllä aikaansaadulla päätöksellä ja järjestämällä sitä ennen asiasta neuvoa-antava kansanäänestys, jonka tulos olisi manipuloitu pelottelulla ja valtion kustantamalla valhepropagandalla. Ja kunhan vain tässä äänestyksessä olisi saatu enemmistö liittymisen puolelle, olkoonkin, että se olisi ollut vähemmistö kansasta, kansanedustajien moraaliseksi velvollisuudeksi olisi julistettu noudattaa tämän, vaikka kuinkakin niukan enemmistön kansaa perustuslain hengestä ja sisällöstä välittämättä.
Sille röyhkeyden asteelle, jolle Moskovassa koulutetut suomalaiset kommunistit eivät toisen maailmansodan jälkeen yltäneet, päätyivät sen sijaan ikään kuin itsestään selvyytenä useimmat suomalaiset puoluejohtajat ja kansanedustajat 18.11.1994. Tässä joukossa oli vain 12 vanhan, konkurssin tehneen kommunistisen puolueen raunioille syntyneen Vasemmistoliiton kansanedustajaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Suomi: Ei-EU paahtaa rankkoja totuuksia. Totuus ei vahingoita ketään, kuka on tosiasioista kiinnostunut.
On EU-kaappaus tuhoisa ja laiton: omat johtajat pettivät kansan.
Suomen EU jäsenyydestä ei ole ollut mitään hyötyä. Maatiloja on lopetettu ja tilakokoja suurennettu. Pitäisi mennä historiassa vain vähän aikaa taaksepäin. Vuosina 1939-44 sodasta selvittiin vain sen takia, että maaseudulla oli lähes joka talossa karjaa ja miesten ollessa rintamalla naisväki ja vanhukset tekivät työt. Jos tällä kehityksellä jatketaan, niin seuraavassa sodassa Suomen kansa kuolee nälkään.