Suruaika

Käsittääkseni ei ole säädetty mitään suruaikaa.
Jokainen suree aikansa. Katolilaiset rukoilevat poisnukkuneen puolesta. On tapana, että kuoleman vuosipäivänä voi viettää sielunmessu kuolleen puolesta. Tämän järjestäminen on surijan omasta aktiivisuudesta kiinni. Tavat vaihtelevat maittain. Kaikkia poisnukkuneita muistetaan vainajien päivänä marraskuun alussa.

Toivoisin, että tällaisiin kysymyksiin eivät rientäisi vastaamaan tuoreet katolilaiset (kuten edellinen ajattelija x), jotka eivät itsekään osaa katolista tapakulttuuria.

Perinteisesti katolisessa kirkossa on tapana saattaa ihminen kuolemaan. Kuoleva saa papilta viimeiset sakramentit (parannuksen sakramentin eli ripin ja sairaiden voitelun, jos hän ei ole vielä sitä saanut. Lisäksi lähellä kuolemaa hän saa viimeistä kertaa kommuunion, eli ehtoollisen eli viaticum:in "matkaevääksi".) Läheiset ja muut seurakuntalaiset rukoilevat kuolevaatekevän luona ja hänen kanssaan. Samalla hänelle pyydetään kaikkien pyhien, erityisesti Neitsyt Marian, esirukouksia.

Kuoleman jälkeen rukous hänen sielunsa puolesta jatkuu. Vainaja pestään ja puetaan kauniisiin vaatteisiin (yleensä juhla-asuun, siis miehet pukuun) arkkua varten. Papiston jäsenet puetaan violettiin liturgiseen asuun eli sellaiseen, joka heillä on messussa. Vainajaa ei suljeta heti arkkuun, vaan hänen äärellään on ollut tapana valvoa ja rukoilla, minkä vuoksi ns. katolisissa maissa vainajien balsamointi on yleistä.

Hautajaiset pyritään pitämään mahdollisimman pian. Sitä edeltävänä iltana pidetään vainajan kotona, missä ruumis edelleen on, pitempi rukous papin johdolla. Sieltä siirrytään kulkueena joko kirkkoon sielunmessua varten tai (joissakin maissa) suoraan hautausmaalle. Jos vainaja haudataankin heti, sen jälkeen siirrytään kirkkoon viettämään sielunmessua. Sielunmessussa rukoillaan vainajan puolesta ja pyydetään Jumalaa ottamaan hänet taivaan iloon. Sielunmessussa on aina eukaristian vietto eli ehtoollinen. Se päättyy "In paradisum" -hymniin. Joka tapauksessa hautaus tapahtuu ennen tai jälkeen sielunmessun. Pappi siunaa haudan, pirskottaa sen vihkivedellä ja suitsuttaa sen.

Sielunmessussa ja muissa rukoustapahtumissa ei ole tapana puhua vainajan "saavutuksista" eikä hänen elämästään, vaan etsiä lohtua ja turvaa Jumalan sanasta ja lupauksista. Katoliset hautajaiset ovat erittäin kauniit ja niissä korostetaan kasteen merkitystä. Ulkomailla voi olla yleistä kutsua kaikki muistotilaisuuteen tai yhteiselle lounaalle tai illalliselle, varsinkin maaseudulla.

Yleensä 30 tai 40 päivän kuluttua kuolemasta on tapana pitää toinen sielunmessu. Se päättää ns. suruajan. Lisäksi on tapana viettää sielunmessu vuoden kuluttua kuolemasta tai vaikkapa joka vuosi kuoleman vuosipäivänä. Vainajienpäivänä kirkko rukoilee kaikkien poisnukkuneiden puolesta ja monet luostarit tekevät niin joka päivä. Myös jokaisessa messussa rukoillaan kuolleiden puolesta.

Kaikki tämä on Suomessa kovin tynkää eikä usein toteudu ollenkaan. Syynä on se, että monet katolilaiset ovat yksineläjiä, käännynnäisiä ja useimmiten perheensä ainoita katolilaisia.