Ahtisaaren puhe 1998

SUOMENNOS



TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAARI 6.11.1998
RUOTSALAISUUDEN PÄIVÄN 90-VUOTISJUHLATILAISUUDESSA




Kaksikielisyys – koko kansan etu



On sangen mielenkiintoista todeta, että Ruotsalaisuuden päivää alettiin viettää suurin piirtein samoihin aikoihin kuin suomenkieliselle kansan enemmistölle annettiin valtiopäivälaitoksen uudistuksella sen lukumääräistä suuruutta paremmin vastaava asema. Suomenruotsalaisten verkostojen luomisessa oli monessa suhteessa kysymys puolustustaistelusta, johon läheskään kaikki ruotsinkieliset eivät kuitenkaan ottaneet osaa. Fennomaanisen liikkeen, jossa ruotsinkielisten osuus oli vahva, tarkoitus oli antaa suomen kielelle sen laillinen asema yhteiskunnassa.

Voi tuntua paradoksaaliselta, että juuri tämä päivä, marraskuun 6., valittiin juhlapäiväksi, kun ajatellaan sen historiallisia konnotaatioita. Lützenin taistelu ja Kustaa II Aadolfin kuolema vuonna 1632 eivät ratkaisseet Ruotsin suurvalta-asemaa Euroopassa, mutta olivat askel sille tielle, joka Kaarle XII:n sotaseikkailujen ja 1808–1809 käydyn sodan kautta vähitellen loi perustan Suomen erilliselle identiteetille ja siten suomenkielisen enemmistön hegemonialle.

Menneiden 90 vuoden aikana on tapahtunut paljon. Ruotsin kielen asema toisena kansalliskielenä on lakipohjainen, ja erästä tutkijaa lainaten voidaan sanoa, että sekä maan suomenkieliset että ruotsinkieliset ovat samannäköisiä, heillä on sama uskonto sekä samalla tavalla sosiaalisesti vaihteleva elämäntapa. Solidaarisuus olemassa olevaa Suomea kohtaan tuli ilmi sotiemme aikana, mutta aiheutti jälkeenpäin joitakin ristiriitatilanteita, kun väitettiin, että ainoastaan ruotsinkielisten olisi viljeltävä "ruotsalaista maata".

Se, että ruotsin kielen asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa ei uhkaa mikään, voi joskus antaa suomenkieliselle aihetta ihmetellä, miksi puolustustaistelu yhä jatkuu ruotsinkielisen väestönosan laajasta autonomiasta huolimatta, dramaattisesta sosiaalisesta muutoksesta huolimatta - viimeksi mainittua mm. kuvastaa se seikka, että ruotsalais-suomalaisten avioliittojen määrä on suurempi kuin ruotsalais-ruotsalaisten avioliittojen määrä — ja huolimatta siitä, että mielenkiinto ruotsin kielen opetusta kohtaan on kasvanut huomattavasti ainakin päiväkodeissa ja ala-asteilla syntyneistä ongelmista päätellen.

Poliittisesti suomenruotsalainen vähemmistö on ollut edustettuna useimmissa sodan jälkeisen ajan hallituksissa. Sillä on siten ollut vaikutusvaltaa ja se on ollut mukana kantamassa yhteistä vastuuta. Olisi outoa, ellei tämän osallistumisen kautta olisi valvottu ruotsinkielisiä etuja. Toisaalta on täysin ymmärrettävää, että tämä lopputulos voi ärsyttää monia vähemmän menestyksellisiä kanssakilpailijoita.

Täysin marginaalinen suomalaisuuden liike, joka välillä saa suhteettoman suurta julkisuutta, jää kokonaan sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten tosiasioiden sekä Suomen päättäjien kesken vallitsevan konsensuksen varjoon. Yhteisymmärrys vallitsee siitä, että huolimatta osallistumisestamme Eurooppaan jaamme myös toisen geopoliittisen ulottuvuuden, johon kuuluvat paitsi Ruotsi ja muut pohjoismaat luonnollisesti myös Baltia ja itäiset naapuruussuhteemme.

Ruotsinkielisellä taholla on joskus oltu huolissaan siitä, että kaksikielisyys voi johtaa "puolikielisyyteen", mutta on suomenruotsalaisten perheiden, joko "seka-avioliitossa" olevien tai täysin ruotsinkielisten, asia kannustaa nuoria lukemaan kirjoja, sen sijaan että ainoastaan lukevat sarjakuvalehtiä tai katselevat videoita ja televisiota. Kielellisen köyhyyden poistaminen, olipa sitten kyse ruotsista tai suomesta, ei voi olla vain koulun asia.

Yksikielisesti ruotsinkielisiä ratkaisuja voidaan perustella joillakin aloilla, mutta kun on kysymys korkeatasoisemmasta tutkimustoiminnasta tai kieleen sitoutumattomasta taiteen harjoittamisesta, tänä päivänä rakennetaan laajempia verkostoja, jotka usein edellyttävät muiden eurooppalaisten kielten taitoa ja tekevät yksikielisyyden mahdottomaksi, olipa sitten kyse ruotsista tai suomesta.

Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta on kuitenkin puolusteltavissa, että valtiovalta huolehtii siitä, että hoitosektorilla ja erityisesti vanhustenhuollossa, on ruotsinkielistä henkilökuntaa. Mutta yksikieliset ratkaisut eivät aina johda toivottuun tulokseen yhteiskunnassa, jossa tietoisuus julkisten voimavarojen rajallisuudesta on voimistunut.

Ruotsinkieliseen vähemmistöön lukeutuu merkittäviä tieteen ja kulttuurin edustajia, mikä on osoitus heikentymättömästä elinvoimasta. Maassa, jossa 94 prosentilla väestöstä on äidinkielenään suomi, on kuitenkin varsin luonnollista, että puhtaasti ruotsinkielisten äänenkannattajien määrä ajan mittaan vähenee, mutta tämä merkitsee vain suurempaa ja hedelmällisempää vuorovaikutusta näiden kahden kielen välillä.

Suomenkielisellä taholla on välillä ollut vallalla harhakuvitelma, joka perustui kuvaan kahdesta ruotsinkielisestä helsinkiläisestä hienostorouvasta, jotka kovalla äänellä keskustelevat raitiovaunussa. Todellisuus on muuttunut, keskusteluja tullaan käymään monellakin kielellä hieman useamman kansallisuuden Suomessa, missä ruotsinkielisillä on oikeuksia, joita he itse voivat vaalia parhaimmalla tavalla yhteiskunnassa, joka jo pitkään on elänyt ja tulee elämään suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden vuorovaikutuksessa.

Tämä ei estä sitä, että suomenkielisten taholta — ja tukea on myös saatu monen suomenruotsalaisen taholta — on pidetty erikoisena sitä, että Ruotsin ruotsinsuomalaisilla on ollut huomattavasti suurempia vaikeuksia saada äänensä kuuluviin yrittäessään saada kielitaustansa hyväksytyksi.

Kun on kysymys suomenruotsalaisista verkostoista, joista Kansankäräjät on yksi, niiden on itse osoitettava elinvoimansa yhteiskunnassa, jonka monenlaiset sosiaaliset ongelmat eivät johdu kieliryhmästä eivätkä ole ratkaistavissa sillä perusteella.

Työssään Kansankäräjät on aktiivisesti pyrkinyt nostamaan kaksikielisyyttä esiin. On hyvä ymmärtää, että kaksikielisyys ei ole ainoastaan suomenruotsalaisten, vaan koko kansan etu. Toivotan Kansankäräjille menestystä sen tärkeässä työssä.