Ulkonäköni vuoksi olen joutunut armeijassakin usein törmäämään ennakkoluuloihin, koska meikää on luultu kaiketi rikolliseksi tummuuteni vuoksi. Kun kävin kertausharjoituksissa, minut tutkittiin erittäin tarkoin ennen kuin annettiin vaihtaa hyntteitä, sillä kaiketi epäiltiin minun tuovan viinaksia alueelle.
Sen jälkeen kielsin eräitä sotilaita, kun havaitsin heidän painavan jalallaan selästä kaveruksia, jotka olivat jääneet vangeiksi leikkisodan tiimellyksessä. Toisen vangin alla oli ohut kanto, joka oli jäänyt siihen, kun pienehkö puu oli kaadettu. Lääkintämiehenä toimin siis ennakoivasti siinä mielessä, ettei kukaan loukkaantunut silloin.
Sitten oman joukkueeni väki yritti saada minut vangiksi, sillä painokseni asetettiin lastoja, joita piti kantamani, kun muilla ei ollut moisia taakkoja. Muutama meistä jäi jälkeen, vaan toki osasimme tulla ehjin nahoin takaisin omiemme joukkoon, joten epäonnistuivat herrakkeet.
Kuulinpa sattumoisin keskustelun, missä hyväkkäät ihmettelivät, kuinka olimme osanneet löytää takaisin omiemme joukkoon. Ihmettelevät kai yhä asiaa, vaan mitäpä siitä.
Nyt sitten kummastellaan, kun väki ei halua kokoutua maakuntajoukoiksi. Minä en ihmettele! Lopettakaa turha vainoaminen ainakin sellaisia kohtaan, jotka edes pyrkivät tekemään oikein, vaikka luonteensa vuoksi voivat joskus hairahtua mihin hyvänsä. Tämä maa ei kestä enää moisia päsmäreitä, joille tärkeintä on toisten alistaminen. Ottakaa järki käteen ja sillä siisti!
Palkka-armeijan lisäksi tarvitaan joukkoja, jotka ovat valmiit puolustamaan isänmaataan silloin, kun toiset pettävät. Eikä ylimielisiä miekkosia kaivata herroittelemaan, vaan sellaista yhteishenkeä, joka ruotsalaisille on ollut itsestäänselvyys jo kauan. Toivottavasti tuon miekkosen kaikki ymmmärtävät oikein, sillä voihan olla, että siinä on yksi kirjain liikaa.
Sen jälkeen kielsin eräitä sotilaita, kun havaitsin heidän painavan jalallaan selästä kaveruksia, jotka olivat jääneet vangeiksi leikkisodan tiimellyksessä. Toisen vangin alla oli ohut kanto, joka oli jäänyt siihen, kun pienehkö puu oli kaadettu. Lääkintämiehenä toimin siis ennakoivasti siinä mielessä, ettei kukaan loukkaantunut silloin.
Sitten oman joukkueeni väki yritti saada minut vangiksi, sillä painokseni asetettiin lastoja, joita piti kantamani, kun muilla ei ollut moisia taakkoja. Muutama meistä jäi jälkeen, vaan toki osasimme tulla ehjin nahoin takaisin omiemme joukkoon, joten epäonnistuivat herrakkeet.
Kuulinpa sattumoisin keskustelun, missä hyväkkäät ihmettelivät, kuinka olimme osanneet löytää takaisin omiemme joukkoon. Ihmettelevät kai yhä asiaa, vaan mitäpä siitä.
Nyt sitten kummastellaan, kun väki ei halua kokoutua maakuntajoukoiksi. Minä en ihmettele! Lopettakaa turha vainoaminen ainakin sellaisia kohtaan, jotka edes pyrkivät tekemään oikein, vaikka luonteensa vuoksi voivat joskus hairahtua mihin hyvänsä. Tämä maa ei kestä enää moisia päsmäreitä, joille tärkeintä on toisten alistaminen. Ottakaa järki käteen ja sillä siisti!
Palkka-armeijan lisäksi tarvitaan joukkoja, jotka ovat valmiit puolustamaan isänmaataan silloin, kun toiset pettävät. Eikä ylimielisiä miekkosia kaivata herroittelemaan, vaan sellaista yhteishenkeä, joka ruotsalaisille on ollut itsestäänselvyys jo kauan. Toivottavasti tuon miekkosen kaikki ymmmärtävät oikein, sillä voihan olla, että siinä on yksi kirjain liikaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Suomi on sotahulluja täynnä, ne vaan tarvitsee roudata Somaliaan tai Afganistaniin.
Sen jälkeen saadaan 10 000 psykiatrin virkaa vuosiksi. Siitä vaan!
Suomessa kaikki vapaaehtoisuus alistetaan aina armeijalle, eikä siinä mitään, kunhan jätetään komentelu vähälle, jos väki tulee harjoituksiin vapaaehtoisesti. Kertausharjoituksissa reservin kapteenikin voi vaatia herroittelua, vaan eipä tuollainen käytös ole omiaan parantamaan suhteita.
Meillä kait pelätään yhä sitä, että äärilaidat ottavat vallan joukoissa, minkä vuoksi halutaan pitää kiinni valtion läsnäolosta kaikissa poppoissa - paitsi eräissä, jotka ovat joko elitistien salaseuroja tai lain rajamailla huseeraavien piilopaikkoja. Lailliset aseet sen sijaan halutaan antaa vain sellaisille, jotka ovat valmiit jyrkähköön komentoon.
Meikäläisen kaltaiset eivät edes halua tarttua aseisiin kuin pakon edessä, joten kynnys lähteä vapaaehtoisiin puolustuksellisiin järjestöihin on korkea. Eivätkä kokemukseni armeijasta nosta intoa, vaan päinvastoin latistavat viime halun toimia yhdessä. Jos Suomessa on paljon tällaisia rajatapauksia, pitää kysyä, onko tavoissa johtaa jotain pielessä. Se tiedetään, että sotilaallinen tyhjiö täyttyy aina, joten sepä siitä.
Onpahan ainoastaan osoitus siitä, että nykykeinoin reservissä vain innokkaimmat tarttuvat aseisiin, sillä he ovat valmiit alistumaan näennäisesti saadakseen olla mukana. Sen sijaan ajattelun moninaisuuteen kykenevät jäävät täysin siviileiksi, eivätkä monetkaan tartu ilma-aseita ihmeellisempiin torrakoihin, koska alitajunnassaan pelkäävät hieman jopa itseään.
Tuntemattomassa on suomalaista sisua osoitettu olevan, eikä se mielestäni ole paha asia. Pitäisi muistaa, etteivät kaikki taivu aina käskyjen alle, mutta ovat silti isänmaallisia - ehkä enemmän kuin alistujat. Tietysti armeijassa on toteltava, mutta purnausta on siedettävä.
Ehkei aina, sillä on tilanteita, joissa on pakko tehdä siten kuin suunniteltu on. Aika jännää on, ettei meillä siedetä edes pohtimista, saati vastahankaa. Meiltä puuttuu tyystin väittelyn jalo taito, mikä on todella harmillista.
Aina arvovaltaisin nostaa rintaa, kun joku kehuu häntä, vaikka olisi juuri ehtinyt sanomasta, ettei auktoriteetteja kannata uskoa liiaksi. Erityisen polleita ollaan, jos kehuja on ulkomaalainen. Voi meitä pikkuisia!