Välirauha - ”Pitkä odotus kuolemansellissä”

Venäjän hyökkäysaikomus Suomen suunnalla perustui yleisesikunnan suunnitelmaan 27.11.1940. Kyseistä suunnitelmaa täydennettiin toukokuussa 1941.

Näiden tahojen mukaisesti toukokuussa 15.5.1941 päivätyn yleissuunnitelman tarkoituksena oli ehkäistä Saksan yllätyshyökkäys ja tuhota Saksan armeija, ettei Saksan ylin johto saa missään olosuhteissa sodan aloitetta käsiinsä. Tuon suunnitelman mukaan ”Vihollisen laajenemismahdollisuudet ehkäistään hyökkäämällä Saksan armeijan kimppuun, kun se on vasta ryhmittymässä, eikä sillä ole vielä ollut mahdollisuutta organisoida rintamalinjojaan ja saada aikaan joukkojensa yhteisvaikutusta.” Puolustukselliseksi sanotun suunnitelman ensimmäinen periaate oli, ettei vihollisen sallita hyökätä alueelle, tapahtukoon se sitten maasta tai ilmasta.

Suunnitelman painopistealue oli ns. Lvovin mutka miehitetyn Puolan alueella, mutta suunnitelma kattoi koko Venäjän länsirintaman. Operatiiviset käskyt suunnitelman toimeenpanemisesta ja joukkojen keskittämisestä Venäjän länsirajalle annettiin Leningradin sotilaspiiriin 14.5.41.

Noiden käskyjen mukaan joukkojen organisointi oli aloitettava 25.-30.5., ja organisoinnille oli varattu aikaa 25-30 päivää. Tämän jälkeen joukkojen tuli olla valmiina siirtymään ratkaisevaan hyökkäykseen, jonka syvyys olisi 250-300 km.[ii] Miettikääpä mitä Suomesta olisi jäänyt jäljelle tämän 300 km syvän ”ehkäisyhyökkäyksen” jäljiltä. Edellisessä ”ehkäisyhyökkäyksessä”, eli Talvisodassa Suomen raja oli jo siirtynyt uhkaavasti länteen. Sitäkin kannattaa miettiä miksi ihmeessä Venäjän joukot olisivat sitten pysähtyneet sen 300 km etenemisen jälkeen sen kummemmin Suomen kuin Saksankaan suunnalla?

Suunnitelmassa hyökkäysaluetta ei myöskään rajattu, joten hyökkäys oli mahdollista käynnistää koko Venäjän länsirajan pituudelta riippumatta siitä missä sotatoimet alkoivat.

Tähän hyökkäykseen myös Suomen oli varauduttava.

”Talvisota 1939-1940 jätti Suomen itsenäiseksi, mutta hoippumaan kuilun partaalle. Sen talouden, jota sota oli järkyttänyt, oli kestettävä 400 000 siirtolaisen paino Neuvostoliitolle luovutetulta alueelta.

Strategisesti [Moskovan - th] rauhansopimus loi edulliset olosuhteet Neuvostoliiton uudelle hyökkäykselle. Etelässä raja työntyi luoteeseen, pois Karjalan kannakselta ja Laatokalta, jossa suomalaisten oli onnistunut tehdä lujinta vastarintaa. Sallan haltuun saaminen ympäristöineen antoi Neuvostoliitolle ponnahduslaudan Suomen ”vyötärön” katkaisuun hyökkäyksellä Pohjanlahden perukkaan; rata, joka Suomen oli pakko rakentaa rauhanehtojen mukaisesti Kemijärveltä Sallaan (Kuolajärvelle) – kun taas Neuvostoliitto täydensi rataa yhdistämällä sen Kantalahteen Muurmannin radan varteen -, tulisi helpottamaan joko Neuvostoliiton sotilaallisia operaatioita tai taloudellista hivuttautumista Pohjois-Suomeen.

Pohjoisessa mahdollistutti Kalastajasaarennon länsiosan haltuun saaminen Petsamon väylän täydellisen valvonnan, samalla kun Hangon luovuttaminen Neuvostoliitolle antoi sille etelässä laivastotukikohdan ja lujan jalansijan mantereella Suomen sydämessä, Helsingin länsipuolella. Saksalaisten suorittama Norjan miehitys täydensi Suomen fyysisen eristämisen ja teki lopun sellaisistakin vaatimattomista länsivaltojen väliintulon mahdollisuuksista, jotka olivat olemassa Talvisodan aikana.”[iii]

Hans Metzger Sallan radasta: "ei ollut epäilystäkään, että uuden radan rakentamisella Neuvostoliitto tavoitteli puhtaasti sotilaallisia päämääriä Suomea, Ruotsia ja Saksaa vastaan."[xxv]

Josif Stalin oli tyytyväinen Talvisodan lopputulokseen koska nyt Venäjä kykeni uhkaamaan Suomen ”elintärkeitä keskuksia”. Suora lainaus: ”Nyt Helsingin uhka toteutuu kahdelta suunnalta, Viipuri ja Hanko.”[iv]

Rauhansopimuksen jälkeen Venäjä esitti Suomelle yhä kasvavia vaatimuksia:

- 2.6.40 vaatimuksen kaikkien Karjalasta ja Hankoniemeltä pois siirrettyjen valtiollisten ja yksityisten laitosten palauttamisesta nyt Venäjän hallussa oleville alueille;

- 23.6.40 Petsamon nikkelikaivoksen toimilupa oli siirrettävä Venäjälle;

- 27.6.40 Ahvenanmaa oli demilitarisoitava tai varustettava yhdessä Venäjän kanssa;

- 8.7.40 Moskovan rauhansopimukseen kuulumaton Venäjän joukkojen kauttakulkuoikeus rajalta Hankoniemelle.

Sen jälkeen kun Venäjä oli miehittänyt Baltian maat, Venäjän joukkojen kuljetukset ja siirrot Suomenlahdella lisääntyivät, ja kun Hangon tukikohtaankin kuljetettiin jatkuvasti lisää joukkoja, Suomen pelättiin olevan seuraavana miehitysvuorossa Baltian maiden jälkeen. Samanaikaisesti todettiin runsaasti Venäjän koneiden suorittamia alueloukkauksia, ja 14.6.1940 Venäjä ampui alas säännöllisellä reittilennolla Tallinnasta Helsinkiin matkalla olleen matkustajakone Kalevan.[v]

”Taloudellinen tilanne oli kriitillinen, ja avoimen selkkauksen vaara oli uhkaamassa. Tammikuun lopussa 1941 saimme venäläisten joukkojen liikehtimisestä rajoillamme niin hälyttäviä varoituksia, että osittaista liikekannallepanoa koskevan käskyn antaminen oli aivan hiuskarvan varassa.

Venäläisten syksyllä 1939 aloittamat rautatierakennustyömaat jatkuivat ripeästi. Tärkeimmät rataosat Petroskoi-Suojärvi, Louhi-Kiestinki ja Rutši-Salla saatiin valmiiksi muutamassa kuukaudessa. Pelkästään viimeksi mainitulle ratatyömaalle oli sijoitettu noin 100 000 pakkotyöläistä. Näitä rautateitä täydensi viisitoista strategista maantietä. Noin kaksisataa kilometriä leveällä rajantakaisella alueella oli tekeillä lentokenttiä, joiden lukumäärä myöhemmin todettiin niin suureksi kuin 90:ksi.”[vi]

Venäjän oikeudettomista vaatimuksista Suomelle artikkeli täällä.

Suomi varautuu puolustautumaan
Suomi oli joutunut kohtaamaan ylivoimaisen vihollisen raskaassa Talvisodassa yksin. Nyt se seisoi sodan heikentämänä yhtä yksin yhä kasvavien Venäjän vaatimusten edessä. Oli selvää, ettei Suomi selviytyisi, jos se joutuisi uudestaan selkkaukseen Venäjän kanssa, ja elokuussa 1940 Suomi kääntyi Saksan puoleen saadakseen aseapua oman puolustuksensa vahvistamiseen.

”Neuvottelujen lopputuloksena Suomi sai luvan ostaa Saksasta sotatarvikkeita, ja 12.9.40 sotilasasiakirjana ja 22.9.40 diplomaattisena asiakirjana solmittujen sopimusten mukaisesti Suomen hallitus salli ”Saksan valtakunnanhallituksen pyynnöstä sotatarvikkeiden ja niitä seuraavan miehistön kauttakuljetuksen Itämeren pohjoisista satamista Rovaniemen kautta Pohjoisen Jäämeren tietä pitkin Kirkkoniemeen Pohjois-Norjassa.” Sopimus noudatteli sanamuodoltaan Neuvostoliiton omille joukoilleen heinäkuussa vaatimaa kauttakulkuoikeussopimusta.

Kun Saksan ja Neuvostoliiton välillä oli jo aiemmin päästy sopimukseen Petsamon nikkelin tuotannon jakamisesta Saksan ja Neuvostoliiton kesken siten, että neuvostohallitus saisi 40% vuoden -40 tuotannosta ja Saksa 60%, tilanne näytti Suomen osalta rauhoittuvan. Syksyllä -40 Neuvostoliitto otti Petsamon nikkelin kuitenkin uudelleen esiin, ja vaati kaivosta kokonaan Neuvostoliiton ja Suomen valvontaan. Saksa ja Englanti olisi Neuvostoliiton mielestä pitänyt syrjäyttää. Kumpikaan syrjäytysuhan alaisiksi joutuneista maista ei halunnut luopua osuudestaan.

Marraskuun 12. päivänä Neuvostoliiton ulkoasiainministeri Molotov matkusti Berliiniin. Hitlerin kanssa käymissään neuvotteluissa hän otti esille Suomen kysymyksen. Molotov totesi Saksan ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen täytetyksi muiden kuin Suomen osalta ja vaati Suomen kysymyksen ratkaisua, joka olisi mahdollista toteuttaa samalla tavalla kuin Baltian maissa.

Selvittäessään omaa näkemystään Suomen kysymyksestä Hitler totesi Neuvostoliiton osaltaan poikenneen Moskovan sopimuksesta valtaamalla esimerkiksi Liettuan ja Bukovinan. Hän selitti, että Saksan maine oli jo Talvisodan aikana kärsinyt maailman ja omankin kansan silmissä, kun se oli kieltänyt tukensa Suomelta. Hitler selitti Suomen edelleen kuuluvan Neuvostoliiton etupiiriin ja vakuutti, ettei Saksalla ollut mitään poliittisia tavoitteita Suomessa, mutta Saksa halusi sodan ajaksi taloudellisten intressiensä tunnustamista. Sota Suomessa olisi ollut Saksalle sangen vahingollinen, koska se olisi vaarantanut nikkelin ja puutavaran saannin.

- -

Ulkoministeri Molotov vaati kuitenkin koko ajan täyttä toimintavapautta Suomessa. Hän ei suoraan ilmaissut, aikoiko Neuvostoliitto ratkaista asian sodan avulla. Hän viittasi vain pyrittävän samantapaiseen ratkaisuun kuin reunavaltioissa ja Bessarabiassa.”[vii]

Suomi oli saarrettu:

Vuosien 1940-1941 vaihteessa Neuvostoliitto sanoi irti kaikki Suomen kauppasopimukset ja keskeytti kaikki tavarantoimitukset väittäen, että Suomi ei ollut täyttänyt kaikkia Neuvostoliiton sille talvisodan jälkeen antamia velvoitteita. Neuvostoliiton tuonnin lopettaminen olisi katkaissut mm. Suomen leipävilja- ja polttoainetoimitukset, joista Suomi oli täysin riippuvainen, ja tässä tilanteessa Suomen oli pakko turvautua Saksan apuun. Tämän jälkeen 90% maan tuonnista tapahtui Saksan eikä Neuvostoliiton kautta. ”Tämä oli tulos Neuvostoliiton kauppapolitiikasta, jota ei juuri voi sanoa muuksi kuin lyhytnäköiseksi, vaikka se olikin täydessä sopusoinnussa venäläisten silloisen Suomeen suhtautumisen kanssa yleensä.”[viii]

Suomen riippuvuudesta Saksasta artikkeli täällä.

Vuoden 1941 alku Suomessa: neuvotteluja nikkelistä ja puolustusvalmiuden tehostamista

Petsamon nikkelikysymys säilyi vielä vuoden 1941 alkupuolellakin Suomen ulkopolitiikan näkyvimpänä ja pahimpana ongelmana ja Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden koetinkivenä. Saksa ei antanut neuvotteluissa Suomelle sen pyytämää virallista diplomaattista tukea. Vasta maaliskuun lopulla Saksa ilmoitti, että Suomi ei olisi vaarassa, vaikka neuvottelut nikkelistä katkeaisivatkin. Huhtikuun alussa suomalaiset saivat kuulla Saksan antaneen neuvostohallituksen ymmärtää, että Petsamon uhkaaminen merkitsi sodan vaaraa.[ix]

Toisen maailmansodan osoittaessa laajenemisen merkkejä, Suomi oli ryhtynyt tehostamaan puolustustaan taloudellisten mahdollisuuksiensa rajoissa. Asevelvollisuus pidennettiin kaksivuotiseksi, kertausharjoituksissa koulutettavien määrää lisättiin ja perustettavien joukkojen määrä kasvoi Talvisodan yhdeksästä divisioonasta kuuteentoista. Uuden rajan turvaamiseksi aloitettiin linnoitustyöt, ja Jatkosodan alkuun mennessä oli valmistunut Suomenlahdesta Saimaaseen ulottuva panssariesteiden, korsujen ja juoksuhautojen muodostama linnoituslinja, joka jatkui keskeneräisenä, mutta tyydyttävään kuntoon saatettuna Kemijärven tasolle saakka kattaen tärkeimmät järvikannakset ja teiden suunnat.

http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/index.htm