Konsensuspolitiikka

Max Arhippainen kirjoittaa Suomen Kuvalehdessä (12/2009) taloudesta. Hän päättää artikkelinsa luonnehdintaan konsensuksesta parhaimmillaan; se on kaikkien kuulemista ilman veto-oikeutta varsinaisen demokraattisen prosessin ulkopuolisille.
Mielestäni suuri syy nykyisiin vaikeuksiin on pitkään jatkunut konsensuspolitiikka. Käytännössä on tehty sopimuksia, joissa esillä olleet ongelmat on jätetty ratkaisematta ja on annettu etusija vaihtoehdoille, joilla on joksikin aikaa päästy eteenpäin ja uskottu samalla, että ratkaisutta jääneet asiat hoituvat jollain tavalla aikanaan itsestään.
Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. On synnytetty tabuja, joihin puuttuminen johtaa järjettömiin vastareaktioihin. Näin kävi eläkeikäjupakan kanssa.

Talousvaikeuksista ei selvitä kestävällä tavalla ennen kuin talouden rakenteisiin kertyneitä jäykkyyksiä on rajusti purettu.
Työnteon ja toimeentulon välinen ehdoton yhteys on palutettava. Terveen työkyisen ihmisen elättäminen yhteisillä varoilla joutilaana vain siksi, että on tänne syntynyt, muuttanut tai tullut hakemaan turvaa itselleen ja perheelleen, on kestämätöntä ja yksilön kannalta tuhoisaa. Mielihyvä omilla ponnistuksilla saadusta toimeentulosta jää kokematta. Tämä turhautuneisuus on usein syynä kaikenlaisiin yksilön ongelmiin. Lapset, vanhukset ja sairaat on tietysti hoidettava mutta yksilöiden ja perheiden toimeentulon on perustuttava omaan yritteliäisyyteen, joko itsenäisenä yrittäjänä tai toisen palveluksessa työntekijänä.

Yrittäjä, joka omalla riskillä luo työpaikkoja ja yrittämisellään hankkii palkka- ja verorahat markkinoilta yritykseensä, on talouden perusturva, jonka varaan hyvinvointi ja muu kehitys perustuu. Tämä tosiasia on otettava yhteiskunnan päätösenteossa huomioon eri tavalla, kuin kopnsensusaikana on tapahtunut