En pelkää

vaan sitä tuskaa minkä se jättäisi jälkeensä omille pienille lapsilleni. Olen monesti miettinyt tätä asiaa ja tosiaan, rukoilen sillain Jumalaltani suojelusta että saisin vielä olla heidän tukenaan aikuiseksi asti, niin että ovat omilla jaloillaan. Olen ehkä yliherkkäkin suojelemaan ja miettimään tätä, koska olen lähipiirissä nähnyt mitä hirveää lapsille on koitunut, kun äiti kuoli nuorena syöpään ja jäi alle kouluikäiset lapset. Kaava meni niin, että isä otti saman tien uuden vaimon, sai lapsia hänen kanssaan ja nämä kaksi äiditöntä jäi täysin ulkopuolisen avun varaan, siis sukulaisten ja muiden, koska eivät enää olleet mitään. Loppujen lopuksi otettiin kasvamaan muualle. Sitä äkkiä loppuneen rakkauden tuskaa nuo lapset kantavat mukanaan vielä aikuisenakin.

Joskus mietin rakastanko lapseni pilalle, mikä kuulostaa erikoiselta, mutta sekin käy mielessä. Kun olen ihminen joka ottaa jokaisen päivän vastaan lahjana, jonka saan heidän kanssaan elää. Eli olen hoitanut lapseni kotona, koska haluan olla läsnä aina tarvittaessa ja muutenkin, teen ja touhuan heidän kanssaan kaikkea mahdollista, ja annan materiaalistakin hyvää niin paljon kuin rahapussi sietää, voin aivan hyvin itse kulkea kymmenen vuotta vanhoissa verkkareissa, pääasia että lapsilla on hyvin. Ja kyllä, rakastan heitä ja miestäni niin paljon kuin ihminen toista ihmistä voi ylipäätään rakastaa, minulta saa viedä vaikka kaiken muun. Nyt kuusi vuotias poikammekin on jo ilmaissut huolensa, että "ethän sinä vaan kuole vielä", kun valitettavasti tietävät tuon ikävän kuolemantapauksen, jossa lapset jäi niin läheltä. Siitä on suvussa paljon puhuttu ja heitäkin se kuitenkin koskettaa.Ja varmaan se ton ikästä muutenkin pohdituttaa. Eihän siihen voi kuin rehellisesti vastata, "en ole nyt kuolemassa vielä, olkaa huoleti, turha murehtia etukäteen sellaista, mutta kyllä nuorikin ihminen voi kuolla, sitä ei voi itse päättää. Onneksi se ei ole kovin yleistä. Ja että kyllä isi teistä sitten huolehtisi ja että joku päivä me saataisiin olla taas yhdessä kuitenkin. Mutta ei mietitä sitä nyt ollenkaan, eletään onnellisina niinkuin ennenkin!"

Huoh, raskaita asioita, mutta alle kouluikäiset lapset alkavat pohtia kuolemankin merkitystä ja mitä se on. Ja silloin pitäs osata vastata rehellisesti ja sillai ettei jäis vaivaamaan.

Tosiaan itse en kuolemaa pelkää, tiedän että oikeasti ihminen ei kuole, vain tämä maallinen ruumis heitetään nurkkaan. Ja uskon että siinä vaiheessa en ehkä/toivottavasti jää suremaa jäljelle jääneitä omaisia, kun olen siirtynyt tuon puoleiseen vaikka täällä maanpäällä kuinka minua surtaisiin...aika traagista, mutta tarpeellista. Elämä kuitenkin jatkuu minunkin jälkeen ja minä jatkan matkaani myös.