Helvetti opista

Itse en usko tuohon oppiin, mutta olen kyllä pohtinut sitä. Jos tuo alla oleva oppi olisi oikea, niin itse ajattelisin että "no ei sillä väliä mitenkä elelen, kun kuitenkin elelen ihan normaalia elämää, jos helvettiin sattuis joutumaan hetkeksi, niin kyllä sen kestää kun porukalla sielä kärsitään ja taivaspaikka kuitenkin odottaa". Jos uskoisin tuohon oppiin, niin kilvoittelu uskon tiellä läsähtäisi ja hyvän ja pahan raja hähärtyisi, kaikki kuitenkin taivaaseen mentäis, ties vaikka hitlerin naapuriksi tai "huonetoveriksi". Mielestäni tuo oppi on paholaisen ansa erityisesti uskoville ja myös kaikille. Synnissä elävät esim. huumeidenkäyttäjät, alkoholistit voivat ajatella että turha yrittää parantaa elämää jos maallinen elämä jo on "helvettiä", kun kuitenkin syntiä tekemälläkin lopuksi autaus olotila ja paratiisi taivaassa odottavat, antaa mennä vaan!!

Sanokaa tekin mielipiteitänne ja perustelkaa raamatun sanalla, ja jos tietoutta vielä alkutekstin puolelta!


Helvetti



Helvetti, kadotus eli tulinen järvi on todellisuutta, mutta helvetti ei ole ikuinen eli se ei kestä loputtomasti.

Pääsyy käsitykseen helvetin ikuisuudesta on kreikankielisen "aionios"-sanan väärä kääntäminen ikuiseksi, vaikka kyseessä on sana, jonka päämerkitys on "tietyn aikakauden kestävä".
Jumalan rakkaus ei voi sietää sitä, että suurin osa hänen luoduistaan olisi ikuisesti hänestä erossa kärsien kadotuksen kauhuja. Jumalan rakkaus voittaa lopulta niin, että kaikki kadotetut haluavat lopulta tulla vapaaehtoisesti takaisin Jumalan luo.

Tällöin toteutuu Raamatun mainitsema kaiken ennalleen asettaminen sekä Jumalan tahto, joka haluaa, että kaikki ihmiset pelastuvat.

Helvetti ei ole pelkkä oikeudenmukaisuuden vaatima rangaistuspaikka, vaan se on ennen kaikkea myös opetus- ja kasvatuslaitos, aivan kuin ihmisten vankilat ovat rikollisille.
Ihmisten ei ole pakko mennä taivaaseen. He voivat kapinoida Jumalaa vastaan, mutta tuon vastustuksen seuraus on tietyn ajan kestävä ero Jumalasta eli toinen kuolema.

Kun ihmisen vapaa tahto ja Jumalan rakkaus ovat ristiriidassa, niin vapaan tahdon periaatteen mukaan ihminen saa ensin valita senkin vaihtoehdon, mikä tulee tuottamaan hänelle suurta tuskaa ja kärsimystä. Lopulta kuitenkin Jumalan rakkaus tulee osoittautumaan voimakkaammaksi kuin ihmisen vapaa tahto ja Jumalan rakkaus vetoaa niin suuresti ihmiseen, että hän haluaa omasta tahdostaan hylätä halunsa olla Jumalasta erossa ja hän tahtookin palata takaisin Jumalan luo alistuen hänen tahtoonsa.
Vain suuri, viisas, voimallinen ja rakastava Jumala voi saada tällaisen mielenmuutoksen aikaan.

Näin ollen käy lopuksi niin, että sekä ihmisen vapaa tahto että Jumalan suvereeni tahto voivat toteutua kumpikin.

Tätä kaikkien pelastumista kutsutaan nimellä universalismi, joka oli itse asiassa alkukristittyjen yleisesti hyväksymä oppi ensimmäisten 400 vuoden aikana. Vasta Augustinuksen, katolisen kirkon muotoutumisen ja latinankielisen raamatunkäännöksen myötä alkuperäinen hyvä evankeliumi rakastavasta ja kaiken kohdalleen asettavasta Jumalasta muuttui ankaraksi, tuomitsevaksi ja armahtamattomaksi sadisti-Jumalaksi, joka tosin sopi hyvin yhä enemmän valtaa itselleen hamuavan katolisen kirkon dominointipyrkimyksiin ja haluun hallita ihmisiä ja heidän ajatteluaan, mutta joka sopii erittäin huonosti siihen kuvaan, minkä Raamattu antaa meille armahtavasta Isästä.