Karjalaisten tuhoaminen

Karjalaisten ja vepsäläisten tuho oli hyvin lähellä. Ryhmä neuvostoarmeijan kenraaleja ja korkeita hallintovirkamiehiä oli päättänyt vauhdittaa urakehitystään hankkimalla itselleen karriäärin, jota stalinistisessa mielipideilmastossa ei tultaisi väheksymään: "Siinä menevät ne miehet, jotka lopullisesti hävittivät vihatut fasistista kieltä puhuvat tsuudit Karjalan ASNT:stä." Toisin kuitenkin kävi.
Kyseiset puoluesuhteillaan virkaurallaan edenneet kommunistibyrokraatit olivat "führerin kelpo apulaisia", sillä karjalais-suomalaisen väestön kansanmurhaan ei kukaan ollut heitä käskenyt. Muita suuren neuvostomaan vähemmistöjä tuhottaessa Suomen itärajan takaista aluetta ei juuri sillähetkellä kukaan ollut muistanut, ja tähän sotilaallis-byrokraattinen kopla perustikin suunnitelmansa: He pääsevät osoittamaan valppauttaan luokkavihollisen vaarallisten hankkeiden (mm. äidinkielen puhuminen,...) edessä, ja näin heidän nimensä jää loistamaan proletariaatin sankarilliseen historiaan kuin punatähti Kremlin tornissa.
Karjalaisen kansan tuhoamisen esti yksi mies, Petroskoin puoluesihteeri Gennadi Kuprianov. Kun etnisesti paikallisväestöön kuuluneet tai Suomesta Neuvostoliittoon siirtyneet puoluevirkailijat ja sivistyneistö oli vangittu ja tuhottu, Petroskoihin tarvittiin luotettava stalinisti puoluejohtajaksi, ja Leningradista löytyikin sopivat mies, 100%:nen venäläinen ja pesunkestävä kommunisti G.Kuprianov.
Ilmeisesti virkaansa astuessaan Kuprianov uskoi tosissaan, että hänen teloitettaviksi lähetetyt edeltäjänsä olivat tuholaisia kuten hänelle oli kerrottu ja koko neuvostolehdistö oli kirjoittanut. Olihan koko maailman edistykselliset, kansainvälinen "solidaarisuusliike", lukuisat vapaamieliset kirjailijat ja kulttuurihenkilöt ja muut perinteisesti "hyvien asioiden" puolella olevat tahot ylistäneet Stalinin toimenpiteitä ensimmäisen sosialistisen maan pelastamiseksi soluttautuneelta viholliselta.
Muuttuivatko Kuprianovin ajatukset hänen hoitaessaan Karjalan ASNT:n korkeinta virkaa, vai nousivatko epäilyt mieleen sodanaikaisen partsaanitoiminnan johtopaikalla istumisesa, sitä emme tiedä. Saadessaan tietää kenraalien suunnitelmasta tuhota Karjalan suomensukuinen väestö, hän kuitenkin teki ratkaisunsa (niebelungentreuheit?).
Saadakseen jakamattoman kunnian "holocaustistaan", kenraalit eivät tukeutuneet heitä ylempään byrokratiaan, vaan käyttivät vain omaa vaikutusvaltaansa. Tähän Kuprianov iski kokeneen hallintomiehen taidolla. Hän käytti mm. seuraavaa konstia: Kun Arkangelin ratapihalle koottiin tavaravaunuja suomalaisten ym. pakkosiirtoa varten, Kuprianov määräsi niitä samantien muihin kuljetuksiin. Näin riittävää kapasiteettia ei koskaan saatu kokoon.
Karjalan ASNT:n suomensukuisen väestön tuhoaminen estettiin siis byrokraattisella jarrutuksella ja yhden syntyperäisen venäläisen kommunistivirkailijan henkilökohtaisella riskillä, ja tämä riski myös toteutui. Kuprianov sai myöhemmin katsellaa maailmaa piikkilankojen väärältä puolelta kuten häntä virassa edeltäneetkin, mutta hän selvisi hengissä.
Monet etnisiin vähemmistöihin itse kuuluneet neuvostovirkailijat tai komsomol-aktivistit eivät tehneet Kuprianovin ratkaisua, vaan ovat saaneet myöhemmin huomata että heidän aatteen sokaisemaa toimintatarmoaan on käytetty heidän oman kansansa uhraamiseen "suuren sosialistisen päämäärän hyväksi". Viimeistään vuonna 1991 heille selvisi, oliko uhraus kannattavaa.
Näitä onnettomia ihmisiä on yhä elossa, ja monet heistä vaihtaisivat mielellään paikkansa köyhänä ja sairaana loppuelämänsä viettäneen Gennadi Kuprianovin kanssa.
Suomensukuisia kansoja on yhä jäljellä entisen Neuvostoliiton alueella. Mordvalaisten olemassaolo näyttää melko turvatulta, heitähän on noin miljoona, mutta hekään eivät voi päättää oman kotialueensa kieli- ja väestöpolitiikasta. Hälyttävin tilanne on obin-ugrilaisilla, muinaisen Jugran perillisillä, ja samojedikansoilla. Yhden kielen puhujia saattaa olla elossa vähemmän kuin esim. ulkomaalaisia Helsingissä. Helsingissä onkin saatavissa peruskouluopetusta useammalla äidinkielellä kuin koko Venäjän federaatiossa.
Suomella on yhä saatavia Venäjältä, ja lähettäähän eräs meidän ministerimme runsaasti rahaa erilaisiin restaurointi- ja avustustarkoituksiin Pietariin ja entiseen Suomen Karjalaan. Väistämättä nousee esille kysymys, miksei siis uhanalaisia sukulaiskansoja pidetä hengissä. Verrattuna erinäisiin toteutuneisiin rahoitus-sekoiluihin, se tulisi hyvin halvaksikin??.
Hallitusten heräämistä tässä asiassa lienee turha odottaa, joten tehkäämme siis omat johtopäätöksemme nykyisten suomalaisten poliitikkojen olemuksesta, ja unohtakaamme heidät omaan mädännäisyyteensä. Avustustoimet öljyteollisuuden ja jälki-kommunistisen mafiahallinnon jalkoihin jääneille sukulaiskansoille täytyy hoitaa muita kanavia käyttäen. Gennadi Kuprianovin yksinäiselle taistelulle on 90-luvun alussa tehnyt kunniaa Petroskoissa ilmestyvä Carelia-lehti, entinen "Neuvosto-Karjala".