vai harvainvalta?
Kansansuvereniteetti tarkoittaa sitä, että päätösvalta kansakunnan asioissa on aina ja pysyvästi vain asianomaisella kansalle itsellään.
Tämä kansansuvereniteetin periaate oli Euroopassa erilaisen yksivallan ja harvainvalla polkema aina ensimmäisen maailmansodan päättymiseen asti. Se oli kokenut ensimmäisen voittonsa ja läpimurtonsa Ranskan vallankumouksessa, mutta joutunut pian sen jälkeen Napoleonin yksinvallan ruhjomaksi. Napoleonin kukistuminen ei vielä merkinnyt harvainvallan luhistumista. Päinvastoin, sillä korsikalaisen valloittaja-keisarin harvainvallan kukisti Euroopan valtioiden yhtynyt harvainvalta Venäjän keisarin Aleksanteri I:n johdolla. Wienin kongressissa vuonna 1815 luotu pyhä allianssi oli tarkoitettu nimenomaan harvainvallan asemien säilyttämiseksi ja vakiinnuttamiseksi Euroopassa.
Eurooppalaisen harvainvallan ja kansansuvereniteeti välinen taistelu synnytti vuosien 1830 ja 1848 vallankumousyritykset sekä monet myöhemmät vallankumousliikkeet ja valtiolliset muutokset, ennen kuin kansansuvereniteetti ja siihen liittyvä kansanvaltainen hallitusjärjestelmä omaksuttiin Euroopassa, tosin tällöinkin vain eräissä Euroopan maissa. Tämä tapahtui varsinaisesti vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Mutta pian harvainvaltaiset, totalitaristiset pyrkimykset lopettivat sekä kansansuvereniteeti että demokratian mm. Italiassa, Saksassa, Baltian maissa, Espanjassa ja Portugalissa.
Historiallisesti tarkasteltuna kansansuvereniteetti ja kansanvalta ovat siis Euroopassa suhteellisen lyhytikäiset. Niiden vahvimmat linnakkeet ovat olleet Englanti, Ranska, Sveitsi ja Pohjoismaat.
Ylikansalliseen hallintoon nojaavan Euroopan yhteisön, sittemmin Maastricht-EU:n ja nyt siis perustuslaillisen Unionin, perustaminen ja kehittäminen on merkinny suoraa hyökkäystä sekä kansansuvereniteettia että kansanvaltaa ja julkisuuteen perustuvaa hallintojärjestelmää vastaan.
EU:n ulkopuolelle jääneet Islanti, Norja ja Sveitsi ylläpitävät Ranskan vallankumouksessa läpimurtonsa suorittaneen kansansuvereniteetin perinnettä.
Edellä todettu ei merkitse suinkaan sitä, että kansansuvereniteetti olisi pelinsä pelannut ja harvainvalta saatettu pysyvästi entiseen johtavaan ja kansa entiseen alistettuun asemaansa. Nykyinen tilanne on seurausta siitä, että EU:n jäsenmaiden kansat eivät ole vielä kuin osittain havainneet, mitä todellisuudessa on tapahtunut. Kun ne tämän eli EU:n harvainvaltaisen hallinnon alaisuuteen joutumisensa tiedostavat, ei ole epäselvyyttä kansanvallan ja harvainvallan välillä syntyvän taistelun lopputuloksesta.
EU:n harvainvallan ainoa mahdollisuus saada voitto kansansuvereniteetista on kansallisuus-käsitteen ja kansallisvaltioiden tuhoaminen. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi on Eurooppaan luotu yhteinen markkina-alue, jonka sisällä tavarat, palvelut, pääoma ja asukkaan saavat liikkua yhtävapaasti kuin aikaisemmin omassa maassaan. Mutta EU:n lopullisena rakenteellisena päämääränä "yhä läheisemmän Euroopan kansojen liiton luomiseksi" - niin kuin asiaa Maastrichtin sopimuksessa korukielellä perustellaan - on itsenäsen liittovaltion aikaansaaminen. Sen edellytyksenä on useita toimenpiteitä, joista sopimuksessa päätettiin jo toteuttaa yhteinen EU-kansalaisuus määräämällä, että "jokainen jonkin jäsenvaltion kansalainen on unionin kansalainen", jolla on kaikki Maastrichtin sopimuksessa säädetyt oikeudet ja velvollisuudet kaikissa EU:n jäsenmaissa.
Unionin syventämistä eli liittovaltioon johtavien rakenteellisten toimien kehittämistä varten on jatkuvasti järjestetty jäsenmaiden konferensseja, kuten vuonna 1996, jolloin Maastrichtin sopimusta tarkistettiin ja täydennettiin. Tätä varten EU:n parlamentin institutionaalisia kysymyksiä käsittelevä komitea oli laatinut jo tuolloin luonnoksen unionin perustuslaiksi.
Aikaisemman, kuten nykyisenkin ehdotuksen (EU:n perustuslaiksi) hyväksyminen "edistäisi selvyyttä ja totuutta lopettamalla jäsenvaltioiden kuvitelman pysyvästä ja koskemattomasta itsenäisyydestä ja lopettamalla epäselvyyden, joka sallii kansallisten hallitusten käyttää hyväkseen yhteisön toimintoja, kun ne ovat suisittuja ja menestyksekkäitä ja syyttää Brysseliä kun ne epäonnistuvat."
Heinäkuun 17. päivänä 1919 hyväksytyn Suomen hallitusmuodon, maan keskeisen perustuslain, ydinsisältö nojasi kansansuvereniteettiperiaatteeseen. Se on ilmaistu hallitusmuodon toisessa pykälässä toteamalla, että korkein valta, valtiovalta, kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.
Se, että eduskunta edustaa kansaa, ei tee eduskunnasta korkeimman vallan haltijaa, vaan ainoastaan sen käyttäjän eduskuntavaalien väliseksi ajaksi. Koekeimman vallan, valtiovallan, omistaja on aina ja pysyvästi kansa. Eduskunnalla valtiovalta on vain "lainassa" ja tämä johtuu käytännön välttämättömyydestä.
Niin kuin professori Esko Hakkila on vuonna 1939 ilmestyneessä teoksessaan "Suomen tasavallan perustuslait" osoittanut, hallitusmuodon toisen pykälän käsite "kansa" ei tarkoita ainoastaan kunakin hetkenä vaan kaikina ajankohtina elävien suomalaisetn, siis sekä jo kuolleiden että vielä syntymättömien, muodostamaa alati kasvavaa kokonaisuutta.
Tämä auttaa ymmärtämään, mistä kansanvuvereniteetissa on kysymys. Kansansuvereniteetti tarkoittaa, että vain ja pelkästään kullakin kansalla on historiansa jokaisena ajankohtana täydellinen, pysyvä ja loukkaamaton valta päättää omista asioistaan. Kansansuvereniteetin valossa ei siis ole mahdollista, että kansan itseään edustamaan valitsema eduskunta päättäisi luovuttaa kansansuvereniteetin mukaan kansalle kuuluvaa korkeinta valtaa ja yksinoikeutta siihen maan rajojen ulkopuolelle.
Kuitenkin juuri näin tapahtui, kun Suomen eduskunta päätti hyävksyä hallituksen sille esittämän Euroopan unioniin liittymissopimuksen. Päätös merkitsi Suomen historiassa ainutlaatuista valtio- ja vallankaappausta.
Yleensä vallankaappauksen suorittaja ottaa oikeudettomasti valtaa itselleen, vaikka kenties hankkii myöhemmin teolleen jonkinlaisen "laillisen" vahvistuksen. Suomen eduskunnan 18.11.1994 suorittama vallankaappaus on ainutlaatuinen paitsi sikäli, että vallankaappaajana ei ole sotilasjuntta, yksi puolue tai yksityinen henkilö ja häntä tukeva ryhmä vaan kansan valitsema ja tälle kuuluvaa korkeita valtaa käyttävä eduskunta, myös sikäli, että eduskunta ei kaapannut kansan omistamaa korkeinta valtaa pysyvästi itselleen, vaan luovutti sen maan rajojen ulkopuolelle Euroopan unionille. Suomen eduskunnan tekemä päätös merkitsi siis sitä, että KORKEIMMAN VALLAN HALTIJAKSI JA YLIMMÄKSI ISÄNNÄKSI MAAHAN TULI SUOMEN KANSAN SIJASTA EUROOPAN UNIONI.
Mitenkä on mahdollista, että eduskunta voi toimia välittämättä perustuslain säädöksistä ja liittää maa Euroopan unioniin kahden kolmasosan enemmistöllä, vaikka tämä merkitsee Suomen kansan isännyyden päättymistä omassa maassaan? Tätä ovat monet kansalaiset hämmästyneinä kyselleet.
Kansansuvereniteetti tarkoittaa sitä, että päätösvalta kansakunnan asioissa on aina ja pysyvästi vain asianomaisella kansalle itsellään.
Tämä kansansuvereniteetin periaate oli Euroopassa erilaisen yksivallan ja harvainvalla polkema aina ensimmäisen maailmansodan päättymiseen asti. Se oli kokenut ensimmäisen voittonsa ja läpimurtonsa Ranskan vallankumouksessa, mutta joutunut pian sen jälkeen Napoleonin yksinvallan ruhjomaksi. Napoleonin kukistuminen ei vielä merkinnyt harvainvallan luhistumista. Päinvastoin, sillä korsikalaisen valloittaja-keisarin harvainvallan kukisti Euroopan valtioiden yhtynyt harvainvalta Venäjän keisarin Aleksanteri I:n johdolla. Wienin kongressissa vuonna 1815 luotu pyhä allianssi oli tarkoitettu nimenomaan harvainvallan asemien säilyttämiseksi ja vakiinnuttamiseksi Euroopassa.
Eurooppalaisen harvainvallan ja kansansuvereniteeti välinen taistelu synnytti vuosien 1830 ja 1848 vallankumousyritykset sekä monet myöhemmät vallankumousliikkeet ja valtiolliset muutokset, ennen kuin kansansuvereniteetti ja siihen liittyvä kansanvaltainen hallitusjärjestelmä omaksuttiin Euroopassa, tosin tällöinkin vain eräissä Euroopan maissa. Tämä tapahtui varsinaisesti vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Mutta pian harvainvaltaiset, totalitaristiset pyrkimykset lopettivat sekä kansansuvereniteeti että demokratian mm. Italiassa, Saksassa, Baltian maissa, Espanjassa ja Portugalissa.
Historiallisesti tarkasteltuna kansansuvereniteetti ja kansanvalta ovat siis Euroopassa suhteellisen lyhytikäiset. Niiden vahvimmat linnakkeet ovat olleet Englanti, Ranska, Sveitsi ja Pohjoismaat.
Ylikansalliseen hallintoon nojaavan Euroopan yhteisön, sittemmin Maastricht-EU:n ja nyt siis perustuslaillisen Unionin, perustaminen ja kehittäminen on merkinny suoraa hyökkäystä sekä kansansuvereniteettia että kansanvaltaa ja julkisuuteen perustuvaa hallintojärjestelmää vastaan.
EU:n ulkopuolelle jääneet Islanti, Norja ja Sveitsi ylläpitävät Ranskan vallankumouksessa läpimurtonsa suorittaneen kansansuvereniteetin perinnettä.
Edellä todettu ei merkitse suinkaan sitä, että kansansuvereniteetti olisi pelinsä pelannut ja harvainvalta saatettu pysyvästi entiseen johtavaan ja kansa entiseen alistettuun asemaansa. Nykyinen tilanne on seurausta siitä, että EU:n jäsenmaiden kansat eivät ole vielä kuin osittain havainneet, mitä todellisuudessa on tapahtunut. Kun ne tämän eli EU:n harvainvaltaisen hallinnon alaisuuteen joutumisensa tiedostavat, ei ole epäselvyyttä kansanvallan ja harvainvallan välillä syntyvän taistelun lopputuloksesta.
EU:n harvainvallan ainoa mahdollisuus saada voitto kansansuvereniteetista on kansallisuus-käsitteen ja kansallisvaltioiden tuhoaminen. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi on Eurooppaan luotu yhteinen markkina-alue, jonka sisällä tavarat, palvelut, pääoma ja asukkaan saavat liikkua yhtävapaasti kuin aikaisemmin omassa maassaan. Mutta EU:n lopullisena rakenteellisena päämääränä "yhä läheisemmän Euroopan kansojen liiton luomiseksi" - niin kuin asiaa Maastrichtin sopimuksessa korukielellä perustellaan - on itsenäsen liittovaltion aikaansaaminen. Sen edellytyksenä on useita toimenpiteitä, joista sopimuksessa päätettiin jo toteuttaa yhteinen EU-kansalaisuus määräämällä, että "jokainen jonkin jäsenvaltion kansalainen on unionin kansalainen", jolla on kaikki Maastrichtin sopimuksessa säädetyt oikeudet ja velvollisuudet kaikissa EU:n jäsenmaissa.
Unionin syventämistä eli liittovaltioon johtavien rakenteellisten toimien kehittämistä varten on jatkuvasti järjestetty jäsenmaiden konferensseja, kuten vuonna 1996, jolloin Maastrichtin sopimusta tarkistettiin ja täydennettiin. Tätä varten EU:n parlamentin institutionaalisia kysymyksiä käsittelevä komitea oli laatinut jo tuolloin luonnoksen unionin perustuslaiksi.
Aikaisemman, kuten nykyisenkin ehdotuksen (EU:n perustuslaiksi) hyväksyminen "edistäisi selvyyttä ja totuutta lopettamalla jäsenvaltioiden kuvitelman pysyvästä ja koskemattomasta itsenäisyydestä ja lopettamalla epäselvyyden, joka sallii kansallisten hallitusten käyttää hyväkseen yhteisön toimintoja, kun ne ovat suisittuja ja menestyksekkäitä ja syyttää Brysseliä kun ne epäonnistuvat."
Heinäkuun 17. päivänä 1919 hyväksytyn Suomen hallitusmuodon, maan keskeisen perustuslain, ydinsisältö nojasi kansansuvereniteettiperiaatteeseen. Se on ilmaistu hallitusmuodon toisessa pykälässä toteamalla, että korkein valta, valtiovalta, kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.
Se, että eduskunta edustaa kansaa, ei tee eduskunnasta korkeimman vallan haltijaa, vaan ainoastaan sen käyttäjän eduskuntavaalien väliseksi ajaksi. Koekeimman vallan, valtiovallan, omistaja on aina ja pysyvästi kansa. Eduskunnalla valtiovalta on vain "lainassa" ja tämä johtuu käytännön välttämättömyydestä.
Niin kuin professori Esko Hakkila on vuonna 1939 ilmestyneessä teoksessaan "Suomen tasavallan perustuslait" osoittanut, hallitusmuodon toisen pykälän käsite "kansa" ei tarkoita ainoastaan kunakin hetkenä vaan kaikina ajankohtina elävien suomalaisetn, siis sekä jo kuolleiden että vielä syntymättömien, muodostamaa alati kasvavaa kokonaisuutta.
Tämä auttaa ymmärtämään, mistä kansanvuvereniteetissa on kysymys. Kansansuvereniteetti tarkoittaa, että vain ja pelkästään kullakin kansalla on historiansa jokaisena ajankohtana täydellinen, pysyvä ja loukkaamaton valta päättää omista asioistaan. Kansansuvereniteetin valossa ei siis ole mahdollista, että kansan itseään edustamaan valitsema eduskunta päättäisi luovuttaa kansansuvereniteetin mukaan kansalle kuuluvaa korkeinta valtaa ja yksinoikeutta siihen maan rajojen ulkopuolelle.
Kuitenkin juuri näin tapahtui, kun Suomen eduskunta päätti hyävksyä hallituksen sille esittämän Euroopan unioniin liittymissopimuksen. Päätös merkitsi Suomen historiassa ainutlaatuista valtio- ja vallankaappausta.
Yleensä vallankaappauksen suorittaja ottaa oikeudettomasti valtaa itselleen, vaikka kenties hankkii myöhemmin teolleen jonkinlaisen "laillisen" vahvistuksen. Suomen eduskunnan 18.11.1994 suorittama vallankaappaus on ainutlaatuinen paitsi sikäli, että vallankaappaajana ei ole sotilasjuntta, yksi puolue tai yksityinen henkilö ja häntä tukeva ryhmä vaan kansan valitsema ja tälle kuuluvaa korkeita valtaa käyttävä eduskunta, myös sikäli, että eduskunta ei kaapannut kansan omistamaa korkeinta valtaa pysyvästi itselleen, vaan luovutti sen maan rajojen ulkopuolelle Euroopan unionille. Suomen eduskunnan tekemä päätös merkitsi siis sitä, että KORKEIMMAN VALLAN HALTIJAKSI JA YLIMMÄKSI ISÄNNÄKSI MAAHAN TULI SUOMEN KANSAN SIJASTA EUROOPAN UNIONI.
Mitenkä on mahdollista, että eduskunta voi toimia välittämättä perustuslain säädöksistä ja liittää maa Euroopan unioniin kahden kolmasosan enemmistöllä, vaikka tämä merkitsee Suomen kansan isännyyden päättymistä omassa maassaan? Tätä ovat monet kansalaiset hämmästyneinä kyselleet.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Pelkkää yksisilmäistä paskaa.