Työttömät sylkykuppeina

Kuinka oikeassa oletkaan. Tuo tuli selväksi, kun työskentelin muutaman vuoden työttömyysturvan parissa.

toisilla niin hirveästi varaa törsätä, ja toisilla taas ei ole mitään.
Vaikka itselläni ei ole lapsia enkä muutenkaan ole ollut nuorten kanssa juurikaan edes puheissa, niin jotain tällaista olen silti aavistanut jo monen nuoren kasvojen ilmeistä silloin kun heitä tavannut olen. On tullut mieleeni että ei ainakaan mitään sanomaan tai selittelemään heille kannattaisi ruveta, kun tulkitsisivat kuitenkin siinä minulla olevan vain jotain sellaisia taka-ajatuksia jotka ovat heidän kannaltaan ilkeitä.
Jotain tällaisesta nämä nykyajan kouluammuskelujututkin varmasti kertovat. Japanissa sanotaan olevan sellainen erikoinen ilmiö jossa nuoret miehet voivat sulkeutua yhteen huoneeseen vuosikausiksi ja kieltäytyä poistumasta sieltä.

Mutta ei se mielestäni mikään niin järin oikeudenmukainen ollut oman nuoruuteni ajan yhteiskuntakaan, vaikka se varmaan kohtalaisen oikeudenmukaiseltakin vaikutti suurimmalle osalle sen ajan nuorista. Pääsihän tuolloin sentään suuurin osa ikäluokasta ihan asiallisiin töihin ja koulutustaankin vastaaviin, ja siitä sitten menestymisen mahdollistavan uransa saivat alkuun. Vielä tuli yhteiskunta vastaan myöntämällä matalakorkoisia asuntolainojakin jotka tuon ajan hurja inflaatio nopeasti sulatteli. Tosin nämä lainat vain pankkien seulomille nuorille. Mutta pankki kyllä tuolloin edulliset lainat myönsi ilman vakuuksiakin jos oli edessä lupaava urakehitys.
Mutta ei tuolloinkaan kaikki saaneet urakehitystään alkuun, vaikka ammattikoulutukseensa olisivat paljonkin satsanneet ja sen hyvin suorittaneet. Tällaisille se sitten oli vaan raskasta tylsää työtä palkalla jolla hädin tuskin pakolliset laskunsa maksettua sai. Tosin överiä tuolloin kyllä usein sai tehdä ja sillä sai paranneltua ansioitaan ajoittain hyvinkin. Mutta ei ollut työpaikan kautta mitään niitä etuja mitä paremmissa hommissa olevilla jo tuolloin oli. Epävarmuus huomisesta oli koko ajan mielessä ja jo alta kolmikymppisenä alkoi pelottaa se, että ei niihin paskahommiinkaan enää sitten kelpuuteta kun vanhenee. Kummasti se sitten muuttuikin sellaiseksi että jo kolmekymppisenä paskatyönantajat alkoivat työnhaussa katsoa vähän kieroon, ja sellainen olo tuli että nuorempi heille olisi pitänyt olla. No siinä ei sitten enää töitä haettu vaan roikuttiin siinä paskatyössä mikä oli ja toivottiin, että se kestäisi mahdollisimman pitkään. Siis tiedosti sen kyllä perkeleen hyvin, että kunnon ura olisi pitänyt olla jotta töitä vielä vanhempanakin olisi voinut hakea. Ja tiedosti myös sen että ulossaneerauksen uhka on koko ajan päällä. Mutta ei siinä sellaisessa tilanteessa ole enää paljon mitään tehtävissä uransa eteen. No saneeraukseen sellainen ura sitten päätyi, ja pahimmassa keski-iässä, jolloin oli aivan liian nuori eläkkeelle mutta toisaalta liian vanha varsinkin näihin paskatöihin.

Minä muistan monia miehiä jotka samoissa paskatöissä kanssani ovat pyörineet ja ainakin perheettömät heistä ovat melkein kaikki jo kuolleet alta 50 ikävuoden. Minäkin olisin varmasti jo kuollut vuosia sitten ellei minua olisi pelastanut varsinaiselta köyhyydeltä se, että olen vähän perinyt omaisuutta. Tosin tämä on puolestaan pitänyt kulutukseni lähes köyhyystasolla, kun aina on pitänyt maksaa perintöveroja ja muita kuluja jotka tällaisesta omaisuutensa säilyttämisestä koituvat.

Työttömän asema oli 1980-luvun jälkipuoliskolla sekä suhteellisesti että absoluuttisesti parempi kuin nykyisin.

Työttömäänkin suhtauduttiin tuolloin kuin ihmiseen.

Työttömyyspäivärahan (työmarkkinatukea ei tuolloin vielä tunnettu) ostovoima oli reippaasti parempi kuin nykyisin. Sillä jopa tuli toimeen. Myös toimeentulotukea myönnettiin helpommin ja kohtelu sosiaalitoimistoissa oli inhimillisempää. Ilmaistyö oli täysin tuntematon käsite. Jos joku olisi unissaankaan ehdottanut palkatonta työtä, hänet olisi lynkattu.

Tuo osoittaa sen, ettei työttömyys ole riippuvainen työttömyystukien suuruudesta, sillä 1980-luvulla työttömyys oli olematonta, lähinnä kitkatyöttömyyttä. Ainut huoli oli se, että pelättiin 1990-luvun työvoimapulaa!!!

Työttömien asemaa alettiin heikentää 1990-luvun puolivälissä, kun säädettiin työmarkkinatukilaki ja tehtiin samalla heikennyksiä myös työttömyysturvalakiin. Tuosta alkaen työttömän tilannetta on heikennetty tasaisin väliajoin ja hyvinkin rajusti eikä loppua taida näkyä. Pohjanoteeraus on vuoden 2006 alusta voimaan tullut orjatyölaki.

Työtöntä pidetään syyllisenä työttömyyteensä eikä sitä, että on pula palkanmaksajista. Eikä myöskään sitä, että yritykset ahneuksissaan potkivat ihmisiä työttömiksi enemmän kuin tarpeen olisi. Käytetään siis olemassaolevaa tilannetta tunnottomasti hyväksi.

Suomalaisiin on siis iskenyt syntipukkiajattelu ja solidaarisuus on kadonnut. Konkreettisena se näkyy monen keskustelupalstaan häiriköistä, kiusaajista ja solvaajista.    

Olen huomannut kanssaihmisten lisääntyneen agressiivisen vihan työttömiä ja/tai köyhiä kohtaan.
Tämä lienee heille ainut purkautumiskeino omien kulissien ylläpitämisen aiheuttaman paineen vähentämiseen?
Nykysuomessa on aivopesty ihmiset uskomaan että ainut tapa elää ja olla onnellinen on omistaa se omakotitalo ja se uudehko auto. Sitten painetaan töitä hermojen rajalla kun sitä velkaa on 200 tonnia tai yli. Ja vihataan ja haukutaan ihmisiä joilla ei tuota kulissienpitämisen tarvetta ole tai sitä edes halua....

Pitkän pätkätyövaiheen ja sitä seuranneen muutaman vuoden työttömyyden aikana en havainnut mitään vastaavaa.

Huvittavinta oli muutamien "ystävieni" vahingonilo joka muuttui ärtymykseksi kietäytyessäni omaksumaan surullisen hahmon ritarin roolia.

Ei valittamista!

Olen huomannut muutoksen nyt, kun olen ollut pätkätyöläisenä reilun vuoden ja joutunut sen takia asioimaan paljon TE-toimistossa. Kohtelu on jotain sanoinkuvaamattoman törkeää. Virkailija ripittää minua kuin pahaista kakaraa aina, kun yritän selvittää jotain rutiiniluontoista asiaa. Hän etsii sanoistani piilomerkityksiä, merkkejä työhaluttomuudesta, vaikka koko ajan selitän, miten yritän löytää ulospääsyä tilanteesta. Työttömät ovat hänelle lähtökohtaisesti tukia pummaavia vapaamatkustajia, joille pitää näyttää kaapin paikkaa.

On traagista ironiaa, että TE-toimistosta on tullut monelle työttömälle kompastuskivi matkalla työllistymiseen, vaikka juuri tuo laitos on olemassa sitä varten, että olisi helpompi työllistyä. Varmaan se kannustaa hirveästi työllistymään, kun ihminen syrjäytetään materiaalisen niukkuuden ja henkisen ahdistuksen kierteeseen. Ymmärrän täysin ryyppäämään retkahtaneita työttömiä, jotka eivät enää jaksa edes yrittää.

Huomaan suoraan itsessäni sen, miten työttömyys vaikuttaa heti mielialaan. Aina, kun pääsen takaisin töihin, vaikka vain viikoksi, niin maailma kirkastuu. Kun työt loppuvat, kaikki tuntuu romahtavan kerralla. Heti ensimmäisenä työttömyyspäivänä iskee levoton ja ahdistunut olo, enkä osaa muuta kuin kiertää kehää asunnolla työkyselyjen välillä. Auttaako tässä tilanteessa se, että kun yritän pitää huolta välttämättömästä toimeentulostani hakemalla työttömyysturaa, niin minut haukutaan ja lannistetaan totaalisesti?

Jotkut TE-toimiston virkailijat ovat jo aikaa sitten unohtaneet, miksi he ovat siellä töissä. He eivät näe itseään palveluammatissa, vaan rahakirstun vartijoina, joiden kuuluu lyödä näpeille jokaista, joka yrittää saada sieltä osansa. Minäkin kannan siihen varastoon veroeuroja, sen minkä onnistun töitä saamaan. Miksi minua palkitaan sättimisellä ja ihmisarvoa alentavalla kohtelulla?