Anna-Maja Henriksonista uusi

valtavan eron asenteissa.
Jos suomenkielinen kansanedustaja, päättäjä saa jonkin ruotsin kielellä lähetetyn viestin, niin hän säilyttää sitä hamaan saakka kehyksissä seinälle laitettuna ja esittelee tärkeänä kaikille mahdollisille vieraille.
Hän puheittensa lomassa tuo toistuvasti ja toisten kylliksi saakka saman viesti asian esille.
Nukkuessaan hän näkee unia Ruotsin kuninkaallisten vastaanottoseremoniasta, jossa hänet esitellään kuninkaalle ja kuningas tervehtii kädestä pitäen, hymyillen. Voi sitä onnellisuutta, joka kestää elämän loppuun saakka, vielä viimeisenä kuiskauksena hän toivoo, että säilyttäkää se ruotsin kielinen viesti jälkipolville nähtäväksi, että näkevät sen, miten tärkeä henkilö hän oli.
Se hymy, jonka kuningas loi kätellessään olikin ivallinen, vähättelevä ja kuningas ajatteli samalla; että näitäkin maatiasia, tolloja on minunkin käteltävä. Voi kun tämäkin riesa loppuisi ja suomalaiset pakotettaisiin puhumaan vain ruotsia rangaistusten, raippojen, vankeuden uhalla.
Unessa tämä suomen kielinen kättelijä muisti polvistuneensa kuninkaan edessä ja suudelleen sen jalkineen likaisinta kohtaa, nuollen lian kengästä pois, ettei se heikentäisi kuninkaan arvokasta asemaa.
Mutta lopussa uni paljasti karun totuuden; kun hän oli suutelemassa, puhdistamassa likaista kenkää se muutuikin sillinhajuiseksi, jalkahien kyllästämäksi, repaleiseksi jalkineeksi hän säikähti, katsoi ylöspäin kuninkaan kasvoihin, mutta se ei ollutkaan enää kuningas vaan suomenruotsalainen Anna-Maja Henrikson, joka inhosi suomalaisia, suomen kieltä sydänjuuriaan myöten ja yritti potkaista mokomaa , tyhmää suomenkielistä kengän suutelijaa.
Tämän loppuosan ruotsinkielisten antamasta harhakuvasta, kunniastaan ja maineestaan ylpeä suomenkielinen kansanedustaja ei kertonut koskaan toisille vaan hän säilytti potkituksi tulleen kohtauksen kokonaan itsellään hautaan saakka. Siitä kaltoinkohtelusta huolimatta hän kannusti aina ruotsalaisuutta, sillä näin häntä opetettiin olemaan sivistynyt.