En pääse yli en niin millään

Tunsin erään viiden kuukauden ajan ja se oli aivan mahtava tunne mitä sain kokea... aivan mahtavaa aikaa. Pikkuhiljaa miehen mielenkiinto alkoi kuitenkin hiipua ja hiipua. Koin elämässäni jotakin joka toi hirmuisen paljon henkisiä paineita enkä osannut enää keskittyä mieheen kun kaikki ikävät asiat pyörivät mielessä. Lopulta ei synkimpänä alamäen aikana enää riittänytkään minulle myötätuntoa... muutuin karmivan tylsäksi. Hyvin hyvin tylsäksi ihmiseksi jolla ei ole enää mitään sanottavaa. Niin hän sanoi, ja niin muutuinkin varmaan. Nyt kun elämä alkoi taas näyttää valoisemmalta, mies olikin jo tehnyt päätöksen ettei enää halua olla tekemisissä. Siitä tuli sitten kamalat riidat ja välillä viikon pituisia yhteydenpitokatkoja, ja loputkin mielenkiinnot mieheltä hävisi.. ja nyt siitä on sitten kolme viikkoa kun oltiin vihoviimeisessä kontaktissa. Mies vaan poisti aivan kaiken elämästään mikä muistuttaa minusta. Minä en kuitenkaan kykene unohtamaan. Suren ja suren. Jokainen päivä. Jollen joka tunti niin melkein ainakin. Tuntuu ettei saa happea. Rintaa pistää, itkettää muttei itku tule kuin harvakseltaan enää vaikka toivoo että tulisi että ees hetkeksi tulisi keveämpi olo... ainoa ihminen joka koskaan oli kuunnellut ja tukenut niinkuin tuki... ainoa ihminen joka ikinä on ollut tukena niin, kyllästyi niin pahanpäiväisesti. Olo tuntuu sietämättömältä. En voi keskittyä mihinkään täysillä kun aina on se katkera surullinen tunne tuolla jossakin. Tuntuu ettei tämä suru lopu. Tänään sorruin lukemaan vanhoja viestejä ja yhteisiä kuvia joka oli paha virhe. Tunteet on entistä enemmän pinnassa ja kaikki unohtuneetkin ihanat muistot tulvivat mieleen. En kertakaikkiaan raaski poistaa mitään muistoja, tiedän että jos sen tekisin lamaantuisin lopullisesti sängyn pohjalle tuntien että tukehdun suruun. Tunnemyrskyissäni menin kirjoittamaan kirjeen tunnoistani ja kyseinen mies vain pilkkasi että on kyllästynyt tähän paskaan. Oikea vitsi. Silkkaa hulluutta. Olen niin tunteiden kuihuissa vieläkin että kirjoittelen mitä sattuu minne sattuu kun en voi keskittyä. Olen katunut kaikkia niitä tunnekuihuissani kirjoittamiani häpeäviestejä jotka hän sai. Vihaan sitä mikä olen kun olen niin epätoivoinen enkä voi ajatella järkevästi enkä tunne olevani itseni. On niin ikävä. Kostamaan en lähde vaikka sellainenkin käynyt mielessä, sentään sen verran saanut järkeä palaamaan. Miten vaan unohtaisin? miten... olen rauhoitellut itseäni ajattelemalla että aika korjaa kaiken. Odotan että tilanne rauhoittuu ja sitten, muutamien viikkojen päästä, jos siltä tuntuu enää silloin, jos olen rauhoittunut, yritän uudelleen kontaktin ottamista vielä sen yhden ainokaisen kerran. Kunhan annan pölyn laskea... välillä sekään ajattelu ei auta tähän paniikinomaiseen tukahduttavaan epämukavaan oloon...