Tärkeissä ulkopoliittisissa kysymyksissä päätöksentekodemokratia on joutunut aina Suomessa koetukselle. Aloitetaan esimerkkisarja talvisodan edeltä.
1) Silloin maamme hallituksen kanta ja siinä erityisesti pääministeri Cajanderin ja ulkoministeri Erkon kannat olivat ratkaisevia, kun Suomi ajautui sotaan NL:n hyökätessä 30.11.1939 Suomeen. Näistä tärkeistä Suomen kannoista ei ehditty järjestelemään eduskuntakeskusteluja saati sitten kansanäänestyksiä. Suomen kannalta asia oli kuitenkin ensiarvoisen tärkeä, monta mittaluokkaa tärkeämpi kuin ne, mistä kansanedustajamme tavanomaisesti päättävät.
2) Talvisodan päättäminen oli myös harvojen etuoikeus. Pääministeri Ryti ja ulkoministeri Tanner näyttelivät siloin ratkaisevaa roolia. Laajaa yhteiskunnallista keskustelua ei voitu siinä tilanteessa järjestää ja kaikkein olennaisin tieto oli vain Rytillä ja Tannerilla. Eivät edes Mannerheim ja Paasikivi tienneet niin paljon asiaan olennaisesti vaikuttavia seikkoja.
3) Jatkosota. Edelleen Ryti oli keskeisessä asemassa, nyt presidenttinä. Virallinen näkemys oli se, että Suomi joutui tähän sotaan, vaikka se ilmiselvästi siihen varautui, jopa pyrki.
4) Sodan loppuminen. Asiasta tehtiin päätökset laajemmin keskustelematta. Tällä kertaa kuitenkin olosuhteet huomioiden lopputuloksen kannalta onnistuneesti.
5) YYA-sopimus. Ns. tarjous, josta ei voinut kieltäytyä, vaikka olisi käyty kuinka demokraattista keskustelua.
6) Ulkopoliittinen elämä suuren naapurin kainalossa. Ensin ohjat Paasikivellä ja sitten entistä tiukemmin vain yhdellä miehellä, Kekkosella. Ulkopolitiikasta sallittiin käytävän vain muodollista keskustelua. Presidentti otti enemmän kuin kirjaimellisesti hänelle tarjotut valtaoikeudet tässä suhteessa. Tämä oli Suomen ulkopolitiikassa kaikenpuolisen vaihtoehdottomuuden aikaa. Mutta olosuhteiden pakosta, ei kotimaisten toimijoiden pahansuopuuden takia.
7) EU-sopimus. Tämä on selkeä poikkeus demokraattisempaan suuntaan. Suomella oli kerrankin ulkopoliitkan kannalta olennaisessa asiassa suhteellisen vapaat kädet. Asiassa annettiin jopa kansalaisten äänestää neuvotellun sopimuksen pohjalta liitytäänkö vai ei.
8) Turvatakuut ja Nato. Tässäkin asiassa keskustelu on ollut varsin avointa. Turvatakuu asia on vaikea, koska päätöksentekoprosessia pyritään EU:ssa pitämään nopeana. Nato-asiassa erilaiset vaihtoehdot ovat vielä täysin avoimia.
Ulkopolitiikka ja turvallisuuspolitiikka ovat vaikeita asioita. Kansalaisilla ei usein ole riittäviä pohjatietoja ja edellytyksiä käsitellä tällaisia kysymyksiä. Kansalaiset ovat oikeudentuntoisia ja eettisiä tarkasteluissaan. Tällainen sinänsä hyvä asenne sopii vain valitettavan huonosti yhteen maailman realiteettien kanssa. Valtiot eivät välttämättä noudata suhteessa toisiinsa oikeudenmukaisuuden ja etiikan sääntöjä ajaessaan kriisitilanteissa etujaan. Erilaisten uhkakuvien ja olosuhteiden kartoittaminen edellyttää asioihin perehtymistä. Meillä vallitsee herkästi sellainen myyttinen käsitys, että uhka tulee aina idästä eli Venäjältä. Tämähän oli esim. sotien jälkeen NL:n aikana täysin epärealistinen näkemys. Suomen turvallisuuspolitiikkaa sitoi YYA-sopimus ja se tarkoitti sitä, että mahdolinen sotilaallinen uhka tulisi lännestä eikä idästä. Länsi ei lukenut Suomea Varsovan liiton maaksi, mutta kuitenkin NL:n etupiiriin kriisitilanteissa lukeutuvaksi. Näin turvallisuuspoliittiset strategiat perustuivat siihen, että sotilaalliset turvallisuusuhat tulevat lännestä. Tämä merkitsi mm. painopisteen siirtymistä Lapin puolustamiseen. Tällaisia asioita "yksinkertaisten totuuksien" varassa elävän on vaikea mieltää.
Nyt esillä olevassa turvallisuusasiassa on vähintään kaksi puolta. Toinen koskee meidän omaa turvallisuuttamme sen kautta, että jokin valtio uhkaisi meitä sotilaallisesti. Näillä näkymin ainoa kuviteltavissa oleva uhka on Venäjä. Tällä hetkellä Venäjää ei koeta suureksi uhaksi, mikä johtuu siitä, että Venäjän uhat samaistetaan suurvaltojen välisissä konflikteissa tapahtuviksi. Tällaisen konfliktin vaara ei näytä nyt todennäköiseltä lähitulevaisuudessa. Toinen puoli asiaa on se, että turvatakuu- tai liittoumajärjestelyt sitovat meidät tietyllä automatiikalla dominoteorian mukaisesti sellaiseen, joka ei suoranaisesti koske omaa turvallisuuttamme. Ensimmäinen maailmansota alkoi ja eskaloitui juuri tällaisen automatiikan seurauksena. Tässä suhteessa on varsin vähäpätöinen asia se, että meidän poikamme mahdollisesti joutuvat tapplemaan muilla mailla vierahilla. Kysymys on paljon suuremmasta. Esimerkkinä voisi ottaa tilanteen, jossa Venäjä joutuu Turkin kanssa tulevaisuudessa konfliktiin, koska Venäjällä on tällä ilmansuunnalla muutenkin paljon ongelmia. Turkin EU-jäsenyys ja turvatakuut sitoisvat koko Euroopan välittömästi osapuoleksi tähän konfliktiin, joka voisi kuienkin perusluonteeltaan olla vähäinen ja neuvotteluin selvitettävissä. Dominopelissä on aina vaarana, että kärpäsestä tulee härkänen.
Oma kysymyksensä on vielä se, miten Suomen liittoutuminen tulkitaan esm. Venäjällä. Onko se enemmän merkki siitä, että sotilaallinen tyhjiö täytyy vai onko se merkki siitä, että on Venäjä joutuu valitsemaan uuden maalialueen, kun potentiaalinen vihollinen asettuu tänne asemiin. NL:n aikanahan näin kävi. Lännessä koettiin, että Suomi ei ole sotilaallinen tyhjiö, minkä takia se valittiin Naton maalialueeksi potentiaalisen vihollisen kumppanina.
Oma kantani on tällä hetkellä se, että voisi olla viisainta vetää matalaa profiilia ja pysyä mahdollisimman etäällä turvatakuista ja Natosta, mikä näyttäisi olevan presidentin ja hallituksenkin linja. Mutta rinnalla tämän kanssa kannattaisi silti olla aktiivinen sen suhteen, että mahdollisuudet pikaiseen linjan muutokseen olosuhteiden vallitessa pidetään auki. Tämä on kieltämättä eräänlaista vapaamatkustamista ja siivellä elämistä. Huudetaan apua vasta sitten, kun sitä todella tarvitaan, mutta ei ennen. Jos tällainen optio Suomella on käytettävissään, miksi emme siihen tarttuisi.
1) Silloin maamme hallituksen kanta ja siinä erityisesti pääministeri Cajanderin ja ulkoministeri Erkon kannat olivat ratkaisevia, kun Suomi ajautui sotaan NL:n hyökätessä 30.11.1939 Suomeen. Näistä tärkeistä Suomen kannoista ei ehditty järjestelemään eduskuntakeskusteluja saati sitten kansanäänestyksiä. Suomen kannalta asia oli kuitenkin ensiarvoisen tärkeä, monta mittaluokkaa tärkeämpi kuin ne, mistä kansanedustajamme tavanomaisesti päättävät.
2) Talvisodan päättäminen oli myös harvojen etuoikeus. Pääministeri Ryti ja ulkoministeri Tanner näyttelivät siloin ratkaisevaa roolia. Laajaa yhteiskunnallista keskustelua ei voitu siinä tilanteessa järjestää ja kaikkein olennaisin tieto oli vain Rytillä ja Tannerilla. Eivät edes Mannerheim ja Paasikivi tienneet niin paljon asiaan olennaisesti vaikuttavia seikkoja.
3) Jatkosota. Edelleen Ryti oli keskeisessä asemassa, nyt presidenttinä. Virallinen näkemys oli se, että Suomi joutui tähän sotaan, vaikka se ilmiselvästi siihen varautui, jopa pyrki.
4) Sodan loppuminen. Asiasta tehtiin päätökset laajemmin keskustelematta. Tällä kertaa kuitenkin olosuhteet huomioiden lopputuloksen kannalta onnistuneesti.
5) YYA-sopimus. Ns. tarjous, josta ei voinut kieltäytyä, vaikka olisi käyty kuinka demokraattista keskustelua.
6) Ulkopoliittinen elämä suuren naapurin kainalossa. Ensin ohjat Paasikivellä ja sitten entistä tiukemmin vain yhdellä miehellä, Kekkosella. Ulkopolitiikasta sallittiin käytävän vain muodollista keskustelua. Presidentti otti enemmän kuin kirjaimellisesti hänelle tarjotut valtaoikeudet tässä suhteessa. Tämä oli Suomen ulkopolitiikassa kaikenpuolisen vaihtoehdottomuuden aikaa. Mutta olosuhteiden pakosta, ei kotimaisten toimijoiden pahansuopuuden takia.
7) EU-sopimus. Tämä on selkeä poikkeus demokraattisempaan suuntaan. Suomella oli kerrankin ulkopoliitkan kannalta olennaisessa asiassa suhteellisen vapaat kädet. Asiassa annettiin jopa kansalaisten äänestää neuvotellun sopimuksen pohjalta liitytäänkö vai ei.
8) Turvatakuut ja Nato. Tässäkin asiassa keskustelu on ollut varsin avointa. Turvatakuu asia on vaikea, koska päätöksentekoprosessia pyritään EU:ssa pitämään nopeana. Nato-asiassa erilaiset vaihtoehdot ovat vielä täysin avoimia.
Ulkopolitiikka ja turvallisuuspolitiikka ovat vaikeita asioita. Kansalaisilla ei usein ole riittäviä pohjatietoja ja edellytyksiä käsitellä tällaisia kysymyksiä. Kansalaiset ovat oikeudentuntoisia ja eettisiä tarkasteluissaan. Tällainen sinänsä hyvä asenne sopii vain valitettavan huonosti yhteen maailman realiteettien kanssa. Valtiot eivät välttämättä noudata suhteessa toisiinsa oikeudenmukaisuuden ja etiikan sääntöjä ajaessaan kriisitilanteissa etujaan. Erilaisten uhkakuvien ja olosuhteiden kartoittaminen edellyttää asioihin perehtymistä. Meillä vallitsee herkästi sellainen myyttinen käsitys, että uhka tulee aina idästä eli Venäjältä. Tämähän oli esim. sotien jälkeen NL:n aikana täysin epärealistinen näkemys. Suomen turvallisuuspolitiikkaa sitoi YYA-sopimus ja se tarkoitti sitä, että mahdolinen sotilaallinen uhka tulisi lännestä eikä idästä. Länsi ei lukenut Suomea Varsovan liiton maaksi, mutta kuitenkin NL:n etupiiriin kriisitilanteissa lukeutuvaksi. Näin turvallisuuspoliittiset strategiat perustuivat siihen, että sotilaalliset turvallisuusuhat tulevat lännestä. Tämä merkitsi mm. painopisteen siirtymistä Lapin puolustamiseen. Tällaisia asioita "yksinkertaisten totuuksien" varassa elävän on vaikea mieltää.
Nyt esillä olevassa turvallisuusasiassa on vähintään kaksi puolta. Toinen koskee meidän omaa turvallisuuttamme sen kautta, että jokin valtio uhkaisi meitä sotilaallisesti. Näillä näkymin ainoa kuviteltavissa oleva uhka on Venäjä. Tällä hetkellä Venäjää ei koeta suureksi uhaksi, mikä johtuu siitä, että Venäjän uhat samaistetaan suurvaltojen välisissä konflikteissa tapahtuviksi. Tällaisen konfliktin vaara ei näytä nyt todennäköiseltä lähitulevaisuudessa. Toinen puoli asiaa on se, että turvatakuu- tai liittoumajärjestelyt sitovat meidät tietyllä automatiikalla dominoteorian mukaisesti sellaiseen, joka ei suoranaisesti koske omaa turvallisuuttamme. Ensimmäinen maailmansota alkoi ja eskaloitui juuri tällaisen automatiikan seurauksena. Tässä suhteessa on varsin vähäpätöinen asia se, että meidän poikamme mahdollisesti joutuvat tapplemaan muilla mailla vierahilla. Kysymys on paljon suuremmasta. Esimerkkinä voisi ottaa tilanteen, jossa Venäjä joutuu Turkin kanssa tulevaisuudessa konfliktiin, koska Venäjällä on tällä ilmansuunnalla muutenkin paljon ongelmia. Turkin EU-jäsenyys ja turvatakuut sitoisvat koko Euroopan välittömästi osapuoleksi tähän konfliktiin, joka voisi kuienkin perusluonteeltaan olla vähäinen ja neuvotteluin selvitettävissä. Dominopelissä on aina vaarana, että kärpäsestä tulee härkänen.
Oma kysymyksensä on vielä se, miten Suomen liittoutuminen tulkitaan esm. Venäjällä. Onko se enemmän merkki siitä, että sotilaallinen tyhjiö täytyy vai onko se merkki siitä, että on Venäjä joutuu valitsemaan uuden maalialueen, kun potentiaalinen vihollinen asettuu tänne asemiin. NL:n aikanahan näin kävi. Lännessä koettiin, että Suomi ei ole sotilaallinen tyhjiö, minkä takia se valittiin Naton maalialueeksi potentiaalisen vihollisen kumppanina.
Oma kantani on tällä hetkellä se, että voisi olla viisainta vetää matalaa profiilia ja pysyä mahdollisimman etäällä turvatakuista ja Natosta, mikä näyttäisi olevan presidentin ja hallituksenkin linja. Mutta rinnalla tämän kanssa kannattaisi silti olla aktiivinen sen suhteen, että mahdollisuudet pikaiseen linjan muutokseen olosuhteiden vallitessa pidetään auki. Tämä on kieltämättä eräänlaista vapaamatkustamista ja siivellä elämistä. Huudetaan apua vasta sitten, kun sitä todella tarvitaan, mutta ei ennen. Jos tällainen optio Suomella on käytettävissään, miksi emme siihen tarttuisi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
yliarvostus jatkuu.
Ei Venäjä ole lännelle mikään uhka. NATO on niin eri painoluokassa nykyään, että Venäjän vastaisesta sodasta tulisi lyhyt ja helppo, jos Venäjä ei sortuisi ydinaseisiin. Mutta ei Venäjä tule NATOn kanssa sotimaan, se tulee paljon luultavammin liittymään NATOoon.
Venäjällä on rajanaapureinaan paljon itseään suurempia valtioita / sivilisaatioita, ja nyt on SEN aika kokea millaista on olla idän ja lännen välissä.
1900-luvulla Eurooppa oli koko maailma, jolloin Suomi ja Puola olivat idän ja lännen välissä. Nyt pitäisi ihmisten herätä tajuamaan, että Euroopan ja sen kolonioiden johto on vähenemässä. Itä tarkoittaa Kiinaa, Intiaa ja muslimimaita. Näiden ja Euroopan välissä on pari valtiota. Kroatia, Bulgaria ja ennen kaikkea Venäjä.
Noh mutta suuri ja mahtava Venäjä, niitä tulee hurjat laumat! Aika hiljaista taitaa olla. Venäjän luvut:
Väestö: 144,526,278 (July 2003 est.)
BKT: $1.35 trillion (2002 est.)
Mitenköhän oikea Itä pärjää?
Kiinan luvut:
Väestö: 1,286,975,468 (July 2003 est.)
BPT: $5.7 trillion (2002 est.)
Sieltä olisi tulossa kolme tankkia jokaista Venäläistä tankkia kohtaan ja vähän reilu yhdeksän sotilasta per Venäläissotilas. Ehkeivät uraa syöksyt enää kannata...
Muslimeja maailmassa taitaa olla kanssa sellaiset miljardi.
EU USA on suunnilleen 700 miljoonaa.
Voiko joku tosissaan pitää Venäjää todellisena suurvaltana näiden lukujen valossa? Ehkä jos heillä olisi Saksalais/Amerikkalais/Suomalais tyylin huipputasoon keskittyminen joukoissa... mutta kun ei ole. Venäjä on tottunut painamaan massalla, jota sillä ei enää ole. Voi olla että siellä on siirrytty parempilaatuisiin joukkoihin, mutta tappiot Tsetseniassa eivät ole kovin rohkaisevia (paljon enemmän kuin Irakissa, jossa kuvittelisi olevan paljon enemmän terroristeja jne erinäisistä muslimimaista).
Villeltä, perusteltukin asiallisesti. Tuli vain mieleen, että kun ja jos joskus Venäjä NATO:on liittyy, niin mitä pelättävää suomella on, maa kun olisi silloin ruotsin kanssa ystävällisillä NATO mailla ympäröity, hiukan Sveitsin malliin. Eihän NATO:a ja NATO maita tarvitse pelätä?
En myöskään pidä Venäjää tällä hetkellä suurvaltapoliittisena uhkana, sellaisena kuin tilanne oli NL:n aikana. Luulen, että Venäjän on kuitenkin vaikea mieltää itsensä pitkässä juoksussa muuksi kuin suurvallaksi, koska se on sellaiseksi itsensä mieltänyt jo varsin pitkän ajan. Venäjä elää tietysti nyt murrosvaihetta ja suunta on vielä pahasti hakusessa. Toivotaan, että maa pystyisi suhteellisen vakaaseen demokraattiseen kehitykseen. Toinen vaihtoehto on nationalismin nousu. Sisäisissä taloudellisissa vaikeuksissa nöyryytyksen tunteita kun usein yritetään paikata nationalistisella paatoksella. Sellainen johtaa nopeassa tahdissa komentotalouteen ja asevoimien kunnostamiseen. On muistettava, että NL on edelleen suuri ydinasevalta, joka pelote sillä on niin vahva, ettei mikään järjissään oleva valtio hyökkää Venäjän kimppuun.
Venäjän liittymistä Natoon en pitäisi kovin todennäköisenä. Venäjällä omat ongelmansa etelärajoilla ja se ei mielellään halua ulkopuolisten niihin sotkeutuvan, koska tilanne voisi mutkistua ja johtaa hallitsemattomaan itsenäistymisbuumiin islamilaisten ja muiden etelässä olevien heimojen kohdalla. Suurvaltojen kylmän sodan vaihe on ohi NL:n romahdettua. Kumpikaan näistä suurvalloista ei taida tuntea toista tällä hetkellä suureksi uhaksi. USAa kyllä sitä olisi entisen NL:n näkökulmasta, kun rajalinjat lännen ja idän välillä on kyetty vetämään sen johdolla paljon idemmäksi. Itse asiassa amerikkalaisia joukkoja on aivan Venäjän porteilla eli Afganistanissa, mikä olisi ollut NL:n aikana ennenkuulumaton provokaatio. Venäjä on niellyt ylpeytensä hyvin ja sopeutunut alennustilassaan vallitsevaan todellisuuteen. Mutta voidaan ehkä silti kysyä, kuinka kauan tätä kestää.