Itse koitan jaksaa päivä kerrallaan, pitäen juomisen kohtuudessa. Vaikea on löytää ilon aiheita mutta täytyy vaan koittaa olla tappamatta ittee. Osittain olen itse itseni tähän ajanut mutta toisaalta olen olosuhteiden uhri, paljon olisi voinut tehdä toisin.
Millaista muiden yksinäisten elämä on?
324657
81036
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ensinnäkin, unohda nuo itsesi tappamisajatukset HETI!
Ja sitten omia tuntemuksia. Olen itsekin yksin, mutta harvoin yksinäinen. Viihdyn yksikseni paljon, mutta tietysti on päiviä, jolloin kaipaisi sitä toista ihmistä rinnalle. Itseäni saan myös minä syyttää, jos syyttämisen aihetta nyt on. Kun on tullut tilaisuus suhteen perustamiseen, olen luikkinut pakoon sitä toisen ihmisen läheisyyttä peläten. Ja hetken päästä taas kaipaan läheisyyttä. Kummallinen on ihmismieli.
Muista, ettet ole ainoa yksinäinen. Ei varmaan lohduta, mutta näin on asian laita. Elämässä on paljon hienoja asioita, joita voi yksinkin kokea. Näin voin omasta kokemuksestani sanoa!
Tsemppiä!
Olen tuntenut oloni yksinäiseksi kohta 1,5 vuotta, yhtä kauan kuin olen seurustellut poikäystäväni kanssa. En tarkoita, että yksinäisyyteni johtuisi tästä suhteesta, mutta viimeisen puolen vuoden aikana se on alkanut muuttua siksi. Miksi olen joka perjantai ja lauantai yksin kotona, kun kuitenkin lasken itseni seurustelevaksi ihmiseksi...? Onko oikein, että poikaystäväni aina valitsee kaiken muun minun edelleni ja olen hänen viimeinen vaihtoehtonsa? Oikeastaan minusta on alkanut tuntua, että hän haluaa olla minun kanssani vain, kun haluaa seksiä.
Olenpa tyhmä, kun olen tässä suhteessa, mutta en vain osaa olla yksin.
Mukava kuulla että olet löytänyt poikaystävän, muutoinhan olisit yksinäinen. Hienoa kuulla, että ihmiset löytävät rakastavan kumppanin ja tuntevat itsensä hyvin arvokkaaksi ja rakastetuksi. Onnellinen olet sinä, joka olet hyvässä parisuhteessa.
Olen pohjimmiltani helvetin yksinäinen. On mulla muutama kaveri, joiden kanssa tavataan joskus. Puolituttuja morjestajia on aika paljon (kummallista että olenkin saanyt sellaisia. Johtuu kai osin myös jossakin vaiheessa päällä olleesta melko aktiivisesta yöelämäharrastuksesta), mutta eivät he poista tietenkään yksinäisyyden tuntemuksiani.
Mulle ei alkomaholi juurikaan maistu. Kahvia litkin senkin edestä. Ehkä "lasiin sylkeminen" johtuu myös siitä, että olen ollut parin vuoden ajan muilla kemikaaleilla viritetty. Puhun (luullakseni) vain lääkärin määräämistä serotoniinin ja noradrenaliinin pitoisuuksia nostavista nappuloista (antidepressant drugs). Etenkin venfaksiinin aiheuttama nostetila oli kuin olisi lentänyt taas korkealla. Se on kyllä kummallinen lääke. Se sai minutkin hurjan sosiaaliseksi ja poisti sairasta häpeää. Ottaen huomioon, että olen aina ollut erittäin ujo ja että minullahan on se F60.6 diagnoosikin.
1-[2-dimethylamino-1-(4-methoxyphenyl)-ethyl]cyclohexanol -valmisteessa on kuitenkin huonona puolena se, että toleranssi kasvaa aika pian, jolloin elimistö alkaa huutaa ainetta yhä suurempia määriä.
Jotkut sanovat lääkkeestä vierottautumisen olevan vaikeaa. Minulla se sujui melko helposti, sillä aloin syödä heti essitalopraamia ja pahimpina aikoina myös runsaasti Opamoxia. Essitalopramia käytettiin 10 mg jotain 8-9 kk. Lääkityksen purkaminen on aloitettu joskus marras-joulukuussa. Olen nyt noin 4-5 kk syönyt essitalopramia 5 mg ja tunnen oloni melko hyväksi. Parasta nyt on se, että voimakkaat suisidaaliset ilta-ahdistukset ovat pysyneet poissa ajatuksistani. Normaalia vithutusta on, mutta ei se vie toivottomuuden kierteeseen ja kyttäämään juna-aikatauluja. Pikemminkin olen alkanut jollain tavoin hieman pelätäkin kovasti kolisevia junia.
Yksinäisyyteni johtuu persoonallisuudestani. En tiedä onko se normaalissa vai sairaassa tilassa. Sairaassa tietenkin, koska minulla on estynyt persoonallisuus. Kuitenkin olen jotenkin alkanut antaa itselleni enemmän anteeksi ja opetellut hyväksymääni itseäni. Uskon, että meidän kaikkien elämä on yhtä arvokas. Uskon että Jumala on meidän kanssa, vaikka olisimme yksin. En siis enää koe olevani yksin, koska olen löytänyt yhteyden meitä Korkeampaan Voimaan. Hänen tukemana minustakin tulee eheämpi ja tulen saamaan elämääni hyviä ihmissuhteita.
Tsemppiä Sinulle ja koeta tosiaan olla varovainen alkoholin kanssa.
Hmmhh..Miltä se nyt tuntuu? Vastaan siis ap:n kysymykseen.
Tyhjänpäiväiseltä, välillä sitä ei huomaa ja välillä se musertaa ja saa itkemään hervottomana. Eniten ehkä olo on jotenkin petetty, että elämä ei tarjonnut mitään mitä piti, ei satujen onnellisia loppuja eikä edes hmmm... ei oikein mitään. Joka luojan kerta jos missään yhteydessä otat esiin itsemurhan mahdollisuuden, on vastaus EI. EI EI eI Ei ja kyllä se siitä ja äläs nyt ja sitäsuntätä. En tiedä miksi se on kaikille niin kamala ajatus, että joku lakkaisi vaan olemasta, kun millään ei kumminkaan ole mitään väliä. Siitä ei saa puhu, yksinäisyydestä ei saa puhua, epäilyistä ei saa puhua, vitutuksesta ei saa puhua. Elämä on samanlaisena jatkuvaa "ei minkään" -tilaa. Töihin ja kotiin, nukkumaan ja ylös, töihin, kotiin. Jumppaa ettei illat käy niin helvetin pitkiksi, joskus elokuva tai näyttely, harvemmin kun ne vaan alleviivaa tunnetta siitä, että tässä nyt tehdään helvetisti jotain, että olisi jotain tekemistä. Puhteita.
Tuli kirjoituksestasi sellainen olo, että kaikki näyttelyt sun muut ovat "mukatemistä", että tuntuisi kuin olisit tekemässä jotakin, vaikka sisällä on tyhjä olo.
Olen itse mielessäni suunnitellut kaikenlaista yksinäisyyteni poistamiseksi. Sen "kaikenlaisen" tulisi olla sellaista joka ei olisi mitään "mukatekemistä" vaan jotakin tärkeätä, joka antaisi elämälleni merkitystä, että tuntisin olevani tärkeä ja tarpeellinen.
Olemme nykyään kaikki omissa lokeroissamme yksin. Tämä yksilöllisyys -ajattelu on viety nyt niin pitkälle, että suurin osa ihmisistä kärsii. Ihmisen perusluonteeseen kuuluu yhteisöllisyys. Haluamme kuulua johonkin ryhmään.
Suunnittelenkin, samalla kun vaihdan oman tympeän elämäni uuteen, ottavani mukaan muutaman halukkaan, omaan elämäänsä tympääntyneen, ja tehdä yhdessä jotakin mukavaa. Auttaa toisiamme vaikeuksissa, kuunnella ja oppia samalla uutta, ja tuntea, että elän ja vaikutan.
Kerään parhaillaan omasta ryhmästäni (tiedän mikä se on) tietoa. Kun olen valmis, kerään samanlaisia kokoon ja vietämme aikaa yhdessä. Näin voisivat tehdä muutkin. Monet ovat tehneetkin. Onhan maailma täynnä kaikenlaisia "kuppikuntia". Lisää mahtuu. Mitään uutta uskontoa ei tarvitse perustaa ja on varottava loukkaamasta ketään.
Jo tämä suunnittelu ja tietojen kerääminen on tuonut iloisen mielen. Tiedän, että apuani tarvitaan.
Olen tuntenut itseni monta vuotta hyvin yksinäiseksi. Minulle on ollut aina vaikeaa luoda pidempiä ystävyyssuhteita. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut muuttua ja yksinäisyys on kaikonnut. Tajusin erillaisten terapeuttisten kirjojen perusteella, että minulla oli lapsuuteni takia vaikea luottaa muihin ihmisiin ja pelkäsin tulevani hyljätyksi. Lapsena isäni oli melko sadistinen ja perhe kriisissä koko ajan, vanhemmat eroamassa jne. Olin menettänyt sitä kautta luottamuksen muihin ihmisiin ja saanut jatkuvan pelon tulla hyljätyksi. Nyt kun asiat ovat alkaneet selvitä ja tajuan mitkä pelot ovat todellisia ja mitkä eivät on paljon helpompi luottaa toisiin ihmisiin ja koko ajan ei ole sellaista tunnetta, että maailma kaatuu alta ja kaikki vähätkin ystävät katoavat. Koska olen muuttunut rentoutuneemmaksi ja vähemmän epätoivoiseksi olen alkanut saada paljon tuttavuuksia, jotka ovat etenemässä ystävyydeksi. Asioille siis voi jotain! Yleensä yksinäisyys kiinni vääristyneistä ajattelu- ja toimintatavoista, jotka on jääneet ehkä koulukiusaamisesta, perheongelmista tms. ongelman ei ole tarvinnut olla edes iso. Asioiden selvittäminen esim. terapian tai jos sinne ei uskalla mennä, niin terapeuttisten kirjojen avulla oikeasti auttaa!
kuin tikku paskassa. Mieli tekis tehdä asioita, mutta ei vaan pysty. Ja mua vitutttaa kauheesti ne ihmiset jotka pystyy. Oon tosi yksin. Sanotko niitä kirjojen nimiä ? kiitos.