Kansankirkkomme

2. SEURAKUNTADIAKONIA

Kertomuskaudella diakoniatyön yhteiskunnallinen arvostus kasvoi merkittävästi. Seurakunnallinen diakoniatyö alettiin nähdä yhtenä tärkeänä osana yhteiskunnallista sosiaalista turvaverkkoa. Seurakunnan diakoniatyöntekijät koettiin oman alansa asiantuntijoina ja tasavertaisina toimijoina yhteiskunnan sosiaalityön kentällä.

Diakoniatyöntekijöiden vastaanotoilla käyneiden ihmisten määrä lisääntyi kertomuskaudella lähes sadallatuhannella ja oli kertomuskauden lopulla noin 950 000. Suurimmat syyt tulla vastaanotoille olivat työttömyys, taloudelliset huolet, mielenterveyden horjuminen, päihteet, ahdistuneisuus ja turvattomuus. Monet diakoniatyön asiakkaat olivat niin köyhiä, että he eivät voineet esimerkiksi saada sosiaalista luottoa, koska tulojen ja menojen erotuksena ei jäänyt lainkaan maksuvaraa.

Diakonian painopiste siirtyi vanhuksista työikäisiin, työttömyyden, velka- ja talousongelmien sekä usein mielenterveysongelmien kanssa kamppailevien asiakkaiden pulmiin. Seurakuntien diakoniatyö vastasi avun tarpeeseen perinteisten työmuotojen lisäksi perustamalla avoimien ovien tiloja, velkaneuvontapisteitä ja kriisityöryhmiä sekä järjestämällä työttömien toimintaa ja ruokailupaikkoja.

Vuosikymmenen alkupuolella diakonian virkoja jäädytettiin ja lakkautettiin. Vuonna 1995 niiden määrä oli 1 058. Kertomusvuosina aiemmin jäädytettyjä virkoja avattiin ja uusia virkoja perustettiin. Virkoja oli vuonna 1999 noin 1 100. Virkojen määrän riittämättömyys kasvaviin tarpeisiin verrattuna oli osasyynä diakoniatyöntekijöiden uupumukseen. Myös ihmisten toivottomuus, ongelmien moninaisuus, ratkaisujen vähäisyys ja väkivaltaisten asiakkaiden määrän kasvu tekivät diakoniatyön raskaaksi.

Diakoniatyöntekijöiden koulutus oli kertomuskaudella edelleen voimakkaassa muutosvaiheessa. Samaan aikaan kirkossa pyrittiin vahvistamaan ja selkeyttämään diakonian viran perustaa ja asemaa käynnissä olevan diakonaattikeskustelun kautta. Näitä aihepiirejä käsitellään yksityiskohtaisemmin luvuissa XIII Henkilöstö ja XIV Koulutus.

Vuonna 1999 vanhukset saivat yhteiskunnassa ja kirkossa osakseen erityistä huomiota YK:n ikäihmisten vuoden johdosta. Vanhusten arvostus ja elinolosuhteet nostettiin julkiseen keskusteluun. Saman vuoden lähimmäisen päivän teemana kirkossa oli Vanhus arvoonsa. Kuluneena tarkastelujaksona vanhusten kerhot keräsivät seurakunnallisista pienryhmistä edelleen eniten osallistujia.

Seurakuntien diakoniatyö on perinteisesti painottunut vanhustyöhön. Laman aikana diakoniatyön painopiste siirtyi työikäisiin. Kun vuonna 1992 noin 44 % diakoniatyöntekijöiden asiakkaista oli alle 64-vuotiaita, oli heitä vuonna 1995 jo puolet asiakkaista. Laman jälkeen sama kehitys on jatkunut. Vuonna 1999 jo 61 % diakoniatyön asiakkaista oli työikäisiä. Samalla diakoniatyön asiakkaiden kokonaismäärä on kasvanut. Vuonna 1999 diakoniatyöntekijöillä oli noin 910 000 henkilökohtaista asiakastapaamista, kasvua vuoteen 1995 verrattuna oli 7,6 %. Kasvu oli voimakkainta Oulun hiippakunnassa (18,4 %). Porvoon hiippakunnassa asiakastapaamisten määrä puolestaan laski 16,6 % (ks. liitetaulu 24).

Muutosta tapahtui myös työskentelytavoissa. Avun tarpeessa olevien seurakuntalaisten kohtaaminen siirtyi vuosikymmenen alussa lisääntyvässä määrin kotikäyntityöstä vastaanotolla tapahtuvaksi. Kuluvan tarkastelujakson aikana vastaanotolla tapahtuvien kohtaamisten määrä edelleen kasvoi, mutta myös kotikäyntityössä tapahtui lievää kasvua.

Vapaaehtoistyö oli seurakunnissa edelleen vankassa asemassa. Vapaaehtoistyön muodot ulottuivat kaikille seurakunnan työmuotojen alueille, mutta diakoniatyössä sen merkitys oli erityisen suuri. Vapaaehtoiset toimivat erilaisten piirien vetäjinä ja muissa vastuutehtävissä tai seurakuntalaisten tukihenkilöinä, kuten lähimmäispalvelutyössä. Vapaaehtoisten toimijoiden määrä diakoniatyössä oli vuonna 1999 yhteensä yli 26 000. Suurimman ryhmän (13 000) muodostivat diakonian kylätoimikunnissa mukana olevat vapaaehtoiset (ks. liitetaulu 21).

Nuoren seurakunnan diakoniaa koskeva virikeaineisto julkaistiin Diakonian vuosikirjassa 1998 ja nuorten syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn kiinnitettiin huomiota myös seminaaripäivässä, jossa esiteltiin kirkon, sosiaali- ja terveystoimen sekä nuorisojärjestöjen eri puolella Suomea toteuttamia yhteisiä projekteja. Ne osoittivat, että yhteistoiminnalla ja erillisstrategioiden valinnalla on tärkeä asema hankkeiden onnistumisessa.

Yhteisvastuukeräyksen vuoden 1998 kotimaisena teemana oli yhteisöjen elinkelpoisuus. Kohde rakennettiin siten, että seurakuntia pyydettiin tekemään ehdotuksia syrjäytymistä ehkäisevistä yhteisöllisistä projekteista. Niistä kymmenen valittiin keräyksen kohteeksi eri puolilta Suomea. Hankkeen nimeksi tuli Artteli. Siihen kuului rahallisen tuen lisäksi koulutusta ja muuta projektisihteerin antamaa kehittämistukea.

Seurakunnat järjestivät edelleen työttömien ruokailuja ja muuta toimintaa usein yhdessä työttömien yhdistysten kanssa. Vuonna 1996 työttömien ruokailuja järjestettiin 220 seurakunnassa. Ruokailuihin osallistui 463 000 henkeä. Vuonna 1999 ruokailuihin osallistui 578 000 ruokailijaa.

Uutena vastauksena nälkäongelmaan syntyi ruokapankkitoiminta. Ensimmäinen ruokapankki aloitti toimintansa loppuvuodesta 1995 Tampereella. Vuoden 1997 Yhteisvastuukeräyksellä koottiin varoja valtakunnallisen ruokapankkiverkoston rakentamiseen. Ruokapankkeja syntyi 65 eri puolille maata. Niissä oli mukana 170 seurakuntaa. Ruokapankeilla oli noin 200 000 asiakasta vuodessa. Joissakin kunnissa jopa 5 % kunnan ihmisistä oli ruokapankkien asiakkaita. Ruokapankeista jaettiin EU-ruokaa täydennettynä elintarviketeollisuudelta lahjotuksena saadulla ja seurakuntien ostamalla ruoalla. EU-elintarvikkeita jakoivat ruokapankkien lisäksi seurakuntien diakoniatyöntekijät kaikkiaan noin 300 seurakunnassa. Vuonna 1999 seurakunnat jakoivat yli 153 000 ruokakassia. Tämä apu tavoitti noin 85 000 eri ihmistä.

Ruokapankkeja perustettaessa korostettiin, että niillä pyrittiin kiinnittämään päättäjien huomiota hyvinvointiyhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin ja saamaan aikaan muutosta. Tarkoituksena oli, että ruokapankkitoiminta olisi vain väliaikaista ja ruokapankit voitaisiin lakkauttaa noin 2-3 vuoden kuluttua. Arvioitiin, että laman loputtua myös köyhyys- ja suoranainen nälkäongelma olisi nopeasti vaurastuvassa maassamme vain pienen marginaaliväestön ongelma. Sadattuhannet ihmiset kärsivät kuitenkin edelleen vakavista toimeentulo-ongelmista. Tämä heijastui myös ruokapankkeihin niin, että monissa seurakunnissa ja ruokapankeissa asiakkaiden määrä jatkoi kasvuaan. Useissa ruokapankeissa jouduttiinkin kiristämään avustuskriteerejä aineellisten voimavarojen puutteen tai työntekijöiden väsymisen vuoksi.

Seurakuntien ruokapankkitoimintaa varten laadittiin yhteiset toimintaperiaatteet. Niiden mukaan ruokapankeista voi saada elintarvikkeita ilmaiseksi silloin, kun muita mahdollisuuksia ruoan hankkimiseksi ei ole. Se on välitöntä, väliaikaiseksi tarkoitettua apua, jota edeltää henkilökohtainen kontakti diakoniatyöntekijään tai sosiaalityöntekijään.

Vuonna 1999 tehdyn Seurakuntien vaikuttajakyselyn mukaan suuri enemmistö (81 %) seurakuntien työntekijöistä ja luottamushenkilöistä piti kirkon ruokapankkitoimintaa perusteltuna riittämättömän perusturvan täydentäjänä. Vajaa kolmannes oli kuitenkin sitä mieltä, että ruokapankit pitävät yllä syrjäytymistä ja saamattomuutta. Enemmistö oli sitä mieltä, että seurakunnilla ja kirkollisilla järjestöillä on tulevaisuudessakin tärkeä merkitys monissa yhteiskunnallisissa tehtävissä. Toimeentulon turvaamisessa ja työttömien tukemisessa niiden merkityksen kuitenkin arvioitiin vähenevän.

Seurakuntien diakoniatyön toteuttamasta aineellisesta auttamis- ja avustustyöstä ei ole tähän mennessä kerätty tarkkoja tilastollisia lukuja. Näin muun muassa siksi, että avustamistyö käsittää myös aineetonta, vaikeasti mitattavaa työtä. Uusitussa tilastoinnissa saadaan kuitenkin myös aineellisen avun määristä tarkempia tietoja.

Seurakunnat järjestivät useita eri tyyppisiä toimintoja työttömien tukemiseksi. Noin puolet seurakunnista järjesti vuonna 1999 leirejä ja retkiä (56 %) sekä ruokailupalveluja (54 %) ja luovutti tiloja työttömien toimintaan. Lisäksi kolmanneksella seurakunnista (36 %) oli työttömille tarkoitettuja kohtaamispaikkoja tai kahviloita. Kaikkein yleisintä oli kuitenkin henkilökohtaisen keskusteluavun tarjoaminen. Tällaista toimintaa oli 83 %:lla seurakunnista. Vuoden 1996 yhteisvastuuprojektit Uusi mahdollisuus sekä Kasvu ja uudet mahdollisuudet kohdistettiin pitkäaikaistyöttömien tukemiseen.

Työttömien tukemisessa tehtiin yhteistyötä lukuisten eri tahojen kanssa. Erityisen yleistä oli yhteistyö kunnan sosiaalitoimen kanssa. Vuonna 1999 tällaista yhteistyötä teki kolme neljäsosaa seurakunnista (76 %). Yli puolet seurakunnista teki yhteistyötä työttömien yhdistysten kanssa ja vajaa puolet työvoimatoimiston kanssa.

Kaksi kolmasosaa seurakunnista (64 %) käytti työttömien tukemiseen talousarviovaroja ja runsas puolet (54 %) kolehtivaroja. Lisäksi 40 % seurakunnista käytti tähän tarkoitukseen eri rahastoja. Kaikki mainitut taloudellisen avustamisen muodot olivat selvästi yleisimpiä suurissa kaupunkiseurakunnissa.

Kirkon katastrofirahasto muutettiin vuonna 1999 Kirkon diakoniarahastoksi. Sille tuli nelivuotiskautena vuosittain noin 300 hakemusta Suomessa asuvilta taloudelliseen ahdinkoon joutuneilta perheiltä. Avustuksia myönnettiin noin 2 milj. mk vuodessa. Tulipalo tai muu äkillinen onnettomuus olivat aikaisemmin olleet merkittäviä avustuksen hakemisen syitä. 1990-luvulla velkaantuminen ja syrjäytyminen nousivat yhä enenevässä määrin avustuksen hakemisen syyksi. Rahaston toiminnan keskeisenä tavoitteena on, että asiakas kohdataan kokonaisvaltaisesti. Tämä onnistuu parhaiten verkostoitumalla paikallistasolla kunnan ja muiden vastuunkantajien kanssa.

Seurakuntien ja kirkon diakoniarahaston lisäksi myös hiippakunnilla on rahastoja, joista voi saada taloudellista apua. Nämä rahastot saavat vuosittain osuuden Yhteisvastuukeräyksestä. Tarpeiden jatkuvan kasvun ja ruokapankkitoimintaan liittyneen kriittisen keskustelun vuoksi nähtiin tarpeelliseksi perustaa kirkon kotimaisen avustustyön neuvottelukunta, jonka tehtävänä olisi koordinoida kirkon aineellista avustustoimintaa ja selkeyttää diakoniatyön roolia ja identiteettiä tältä osin. Kirkkohallitus asetti neuvottelukunnan helmikuussa 2000. Myös diakoniatyöntekijöille kohdistettu aineelliseen avustamiseen liittyvä koulutus osoittautui tarpeelliseksi.

Vuoden 1998 aikana nousi esiin taloudellisesti umpikujaan ajautuneiden velallisten elämäntilanne ja alettiin etsiä keinoja heidän ongelmiensa ratkaisemiseksi eri toimenpitein yhteistyöprojektin puitteissa. Projekti liittyi kirkon Riemuvuoden tavoitteisiin. Sen tarkoitus oli tukea velkasyrjäytyneitä ja heidän perheitään sekä etsiä keinoja lainsäädännön kehittämiseksi niin, että velat voitaisiin osin armahtaa tai vähintään kohtuullistaa sellaisiksi, että niistä voi elämänaikana selviytyä.

evl kirjoitti:

2. SEURAKUNTADIAKONIA

Kertomuskaudella diakoniatyön yhteiskunnallinen arvostus kasvoi merkittävästi. Seurakunnallinen diakoniatyö alettiin nähdä yhtenä tärkeänä osana yhteiskunnallista sosiaalista turvaverkkoa. Seurakunnan diakoniatyöntekijät koettiin oman alansa asiantuntijoina ja tasavertaisina toimijoina yhteiskunnan sosiaalityön kentällä.

Diakoniatyöntekijöiden vastaanotoilla käyneiden ihmisten määrä lisääntyi kertomuskaudella lähes sadallatuhannella ja oli kertomuskauden lopulla noin 950 000. Suurimmat syyt tulla vastaanotoille olivat työttömyys, taloudelliset huolet, mielenterveyden horjuminen, päihteet, ahdistuneisuus ja turvattomuus. Monet diakoniatyön asiakkaat olivat niin köyhiä, että he eivät voineet esimerkiksi saada sosiaalista luottoa, koska tulojen ja menojen erotuksena ei jäänyt lainkaan maksuvaraa.

Diakonian painopiste siirtyi vanhuksista työikäisiin, työttömyyden, velka- ja talousongelmien sekä usein mielenterveysongelmien kanssa kamppailevien asiakkaiden pulmiin. Seurakuntien diakoniatyö vastasi avun tarpeeseen perinteisten työmuotojen lisäksi perustamalla avoimien ovien tiloja, velkaneuvontapisteitä ja kriisityöryhmiä sekä järjestämällä työttömien toimintaa ja ruokailupaikkoja.

Vuosikymmenen alkupuolella diakonian virkoja jäädytettiin ja lakkautettiin. Vuonna 1995 niiden määrä oli 1 058. Kertomusvuosina aiemmin jäädytettyjä virkoja avattiin ja uusia virkoja perustettiin. Virkoja oli vuonna 1999 noin 1 100. Virkojen määrän riittämättömyys kasvaviin tarpeisiin verrattuna oli osasyynä diakoniatyöntekijöiden uupumukseen. Myös ihmisten toivottomuus, ongelmien moninaisuus, ratkaisujen vähäisyys ja väkivaltaisten asiakkaiden määrän kasvu tekivät diakoniatyön raskaaksi.

Diakoniatyöntekijöiden koulutus oli kertomuskaudella edelleen voimakkaassa muutosvaiheessa. Samaan aikaan kirkossa pyrittiin vahvistamaan ja selkeyttämään diakonian viran perustaa ja asemaa käynnissä olevan diakonaattikeskustelun kautta. Näitä aihepiirejä käsitellään yksityiskohtaisemmin luvuissa XIII Henkilöstö ja XIV Koulutus.

Vuonna 1999 vanhukset saivat yhteiskunnassa ja kirkossa osakseen erityistä huomiota YK:n ikäihmisten vuoden johdosta. Vanhusten arvostus ja elinolosuhteet nostettiin julkiseen keskusteluun. Saman vuoden lähimmäisen päivän teemana kirkossa oli Vanhus arvoonsa. Kuluneena tarkastelujaksona vanhusten kerhot keräsivät seurakunnallisista pienryhmistä edelleen eniten osallistujia.

Seurakuntien diakoniatyö on perinteisesti painottunut vanhustyöhön. Laman aikana diakoniatyön painopiste siirtyi työikäisiin. Kun vuonna 1992 noin 44 % diakoniatyöntekijöiden asiakkaista oli alle 64-vuotiaita, oli heitä vuonna 1995 jo puolet asiakkaista. Laman jälkeen sama kehitys on jatkunut. Vuonna 1999 jo 61 % diakoniatyön asiakkaista oli työikäisiä. Samalla diakoniatyön asiakkaiden kokonaismäärä on kasvanut. Vuonna 1999 diakoniatyöntekijöillä oli noin 910 000 henkilökohtaista asiakastapaamista, kasvua vuoteen 1995 verrattuna oli 7,6 %. Kasvu oli voimakkainta Oulun hiippakunnassa (18,4 %). Porvoon hiippakunnassa asiakastapaamisten määrä puolestaan laski 16,6 % (ks. liitetaulu 24).

Muutosta tapahtui myös työskentelytavoissa. Avun tarpeessa olevien seurakuntalaisten kohtaaminen siirtyi vuosikymmenen alussa lisääntyvässä määrin kotikäyntityöstä vastaanotolla tapahtuvaksi. Kuluvan tarkastelujakson aikana vastaanotolla tapahtuvien kohtaamisten määrä edelleen kasvoi, mutta myös kotikäyntityössä tapahtui lievää kasvua.

Vapaaehtoistyö oli seurakunnissa edelleen vankassa asemassa. Vapaaehtoistyön muodot ulottuivat kaikille seurakunnan työmuotojen alueille, mutta diakoniatyössä sen merkitys oli erityisen suuri. Vapaaehtoiset toimivat erilaisten piirien vetäjinä ja muissa vastuutehtävissä tai seurakuntalaisten tukihenkilöinä, kuten lähimmäispalvelutyössä. Vapaaehtoisten toimijoiden määrä diakoniatyössä oli vuonna 1999 yhteensä yli 26 000. Suurimman ryhmän (13 000) muodostivat diakonian kylätoimikunnissa mukana olevat vapaaehtoiset (ks. liitetaulu 21).

Nuoren seurakunnan diakoniaa koskeva virikeaineisto julkaistiin Diakonian vuosikirjassa 1998 ja nuorten syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn kiinnitettiin huomiota myös seminaaripäivässä, jossa esiteltiin kirkon, sosiaali- ja terveystoimen sekä nuorisojärjestöjen eri puolella Suomea toteuttamia yhteisiä projekteja. Ne osoittivat, että yhteistoiminnalla ja erillisstrategioiden valinnalla on tärkeä asema hankkeiden onnistumisessa.

Yhteisvastuukeräyksen vuoden 1998 kotimaisena teemana oli yhteisöjen elinkelpoisuus. Kohde rakennettiin siten, että seurakuntia pyydettiin tekemään ehdotuksia syrjäytymistä ehkäisevistä yhteisöllisistä projekteista. Niistä kymmenen valittiin keräyksen kohteeksi eri puolilta Suomea. Hankkeen nimeksi tuli Artteli. Siihen kuului rahallisen tuen lisäksi koulutusta ja muuta projektisihteerin antamaa kehittämistukea.

Seurakunnat järjestivät edelleen työttömien ruokailuja ja muuta toimintaa usein yhdessä työttömien yhdistysten kanssa. Vuonna 1996 työttömien ruokailuja järjestettiin 220 seurakunnassa. Ruokailuihin osallistui 463 000 henkeä. Vuonna 1999 ruokailuihin osallistui 578 000 ruokailijaa.

Uutena vastauksena nälkäongelmaan syntyi ruokapankkitoiminta. Ensimmäinen ruokapankki aloitti toimintansa loppuvuodesta 1995 Tampereella. Vuoden 1997 Yhteisvastuukeräyksellä koottiin varoja valtakunnallisen ruokapankkiverkoston rakentamiseen. Ruokapankkeja syntyi 65 eri puolille maata. Niissä oli mukana 170 seurakuntaa. Ruokapankeilla oli noin 200 000 asiakasta vuodessa. Joissakin kunnissa jopa 5 % kunnan ihmisistä oli ruokapankkien asiakkaita. Ruokapankeista jaettiin EU-ruokaa täydennettynä elintarviketeollisuudelta lahjotuksena saadulla ja seurakuntien ostamalla ruoalla. EU-elintarvikkeita jakoivat ruokapankkien lisäksi seurakuntien diakoniatyöntekijät kaikkiaan noin 300 seurakunnassa. Vuonna 1999 seurakunnat jakoivat yli 153 000 ruokakassia. Tämä apu tavoitti noin 85 000 eri ihmistä.

Ruokapankkeja perustettaessa korostettiin, että niillä pyrittiin kiinnittämään päättäjien huomiota hyvinvointiyhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin ja saamaan aikaan muutosta. Tarkoituksena oli, että ruokapankkitoiminta olisi vain väliaikaista ja ruokapankit voitaisiin lakkauttaa noin 2-3 vuoden kuluttua. Arvioitiin, että laman loputtua myös köyhyys- ja suoranainen nälkäongelma olisi nopeasti vaurastuvassa maassamme vain pienen marginaaliväestön ongelma. Sadattuhannet ihmiset kärsivät kuitenkin edelleen vakavista toimeentulo-ongelmista. Tämä heijastui myös ruokapankkeihin niin, että monissa seurakunnissa ja ruokapankeissa asiakkaiden määrä jatkoi kasvuaan. Useissa ruokapankeissa jouduttiinkin kiristämään avustuskriteerejä aineellisten voimavarojen puutteen tai työntekijöiden väsymisen vuoksi.

Seurakuntien ruokapankkitoimintaa varten laadittiin yhteiset toimintaperiaatteet. Niiden mukaan ruokapankeista voi saada elintarvikkeita ilmaiseksi silloin, kun muita mahdollisuuksia ruoan hankkimiseksi ei ole. Se on välitöntä, väliaikaiseksi tarkoitettua apua, jota edeltää henkilökohtainen kontakti diakoniatyöntekijään tai sosiaalityöntekijään.

Vuonna 1999 tehdyn Seurakuntien vaikuttajakyselyn mukaan suuri enemmistö (81 %) seurakuntien työntekijöistä ja luottamushenkilöistä piti kirkon ruokapankkitoimintaa perusteltuna riittämättömän perusturvan täydentäjänä. Vajaa kolmannes oli kuitenkin sitä mieltä, että ruokapankit pitävät yllä syrjäytymistä ja saamattomuutta. Enemmistö oli sitä mieltä, että seurakunnilla ja kirkollisilla järjestöillä on tulevaisuudessakin tärkeä merkitys monissa yhteiskunnallisissa tehtävissä. Toimeentulon turvaamisessa ja työttömien tukemisessa niiden merkityksen kuitenkin arvioitiin vähenevän.

Seurakuntien diakoniatyön toteuttamasta aineellisesta auttamis- ja avustustyöstä ei ole tähän mennessä kerätty tarkkoja tilastollisia lukuja. Näin muun muassa siksi, että avustamistyö käsittää myös aineetonta, vaikeasti mitattavaa työtä. Uusitussa tilastoinnissa saadaan kuitenkin myös aineellisen avun määristä tarkempia tietoja.

Seurakunnat järjestivät useita eri tyyppisiä toimintoja työttömien tukemiseksi. Noin puolet seurakunnista järjesti vuonna 1999 leirejä ja retkiä (56 %) sekä ruokailupalveluja (54 %) ja luovutti tiloja työttömien toimintaan. Lisäksi kolmanneksella seurakunnista (36 %) oli työttömille tarkoitettuja kohtaamispaikkoja tai kahviloita. Kaikkein yleisintä oli kuitenkin henkilökohtaisen keskusteluavun tarjoaminen. Tällaista toimintaa oli 83 %:lla seurakunnista. Vuoden 1996 yhteisvastuuprojektit Uusi mahdollisuus sekä Kasvu ja uudet mahdollisuudet kohdistettiin pitkäaikaistyöttömien tukemiseen.

Työttömien tukemisessa tehtiin yhteistyötä lukuisten eri tahojen kanssa. Erityisen yleistä oli yhteistyö kunnan sosiaalitoimen kanssa. Vuonna 1999 tällaista yhteistyötä teki kolme neljäsosaa seurakunnista (76 %). Yli puolet seurakunnista teki yhteistyötä työttömien yhdistysten kanssa ja vajaa puolet työvoimatoimiston kanssa.

Kaksi kolmasosaa seurakunnista (64 %) käytti työttömien tukemiseen talousarviovaroja ja runsas puolet (54 %) kolehtivaroja. Lisäksi 40 % seurakunnista käytti tähän tarkoitukseen eri rahastoja. Kaikki mainitut taloudellisen avustamisen muodot olivat selvästi yleisimpiä suurissa kaupunkiseurakunnissa.

Kirkon katastrofirahasto muutettiin vuonna 1999 Kirkon diakoniarahastoksi. Sille tuli nelivuotiskautena vuosittain noin 300 hakemusta Suomessa asuvilta taloudelliseen ahdinkoon joutuneilta perheiltä. Avustuksia myönnettiin noin 2 milj. mk vuodessa. Tulipalo tai muu äkillinen onnettomuus olivat aikaisemmin olleet merkittäviä avustuksen hakemisen syitä. 1990-luvulla velkaantuminen ja syrjäytyminen nousivat yhä enenevässä määrin avustuksen hakemisen syyksi. Rahaston toiminnan keskeisenä tavoitteena on, että asiakas kohdataan kokonaisvaltaisesti. Tämä onnistuu parhaiten verkostoitumalla paikallistasolla kunnan ja muiden vastuunkantajien kanssa.

Seurakuntien ja kirkon diakoniarahaston lisäksi myös hiippakunnilla on rahastoja, joista voi saada taloudellista apua. Nämä rahastot saavat vuosittain osuuden Yhteisvastuukeräyksestä. Tarpeiden jatkuvan kasvun ja ruokapankkitoimintaan liittyneen kriittisen keskustelun vuoksi nähtiin tarpeelliseksi perustaa kirkon kotimaisen avustustyön neuvottelukunta, jonka tehtävänä olisi koordinoida kirkon aineellista avustustoimintaa ja selkeyttää diakoniatyön roolia ja identiteettiä tältä osin. Kirkkohallitus asetti neuvottelukunnan helmikuussa 2000. Myös diakoniatyöntekijöille kohdistettu aineelliseen avustamiseen liittyvä koulutus osoittautui tarpeelliseksi.

Vuoden 1998 aikana nousi esiin taloudellisesti umpikujaan ajautuneiden velallisten elämäntilanne ja alettiin etsiä keinoja heidän ongelmiensa ratkaisemiseksi eri toimenpitein yhteistyöprojektin puitteissa. Projekti liittyi kirkon Riemuvuoden tavoitteisiin. Sen tarkoitus oli tukea velkasyrjäytyneitä ja heidän perheitään sekä etsiä keinoja lainsäädännön kehittämiseksi niin, että velat voitaisiin osin armahtaa tai vähintään kohtuullistaa sellaisiksi, että niistä voi elämänaikana selviytyä.

...niin ja ne vastaukset kysymyksiini?

evl kirjoitti:

2. SEURAKUNTADIAKONIA

Kertomuskaudella diakoniatyön yhteiskunnallinen arvostus kasvoi merkittävästi. Seurakunnallinen diakoniatyö alettiin nähdä yhtenä tärkeänä osana yhteiskunnallista sosiaalista turvaverkkoa. Seurakunnan diakoniatyöntekijät koettiin oman alansa asiantuntijoina ja tasavertaisina toimijoina yhteiskunnan sosiaalityön kentällä.

Diakoniatyöntekijöiden vastaanotoilla käyneiden ihmisten määrä lisääntyi kertomuskaudella lähes sadallatuhannella ja oli kertomuskauden lopulla noin 950 000. Suurimmat syyt tulla vastaanotoille olivat työttömyys, taloudelliset huolet, mielenterveyden horjuminen, päihteet, ahdistuneisuus ja turvattomuus. Monet diakoniatyön asiakkaat olivat niin köyhiä, että he eivät voineet esimerkiksi saada sosiaalista luottoa, koska tulojen ja menojen erotuksena ei jäänyt lainkaan maksuvaraa.

Diakonian painopiste siirtyi vanhuksista työikäisiin, työttömyyden, velka- ja talousongelmien sekä usein mielenterveysongelmien kanssa kamppailevien asiakkaiden pulmiin. Seurakuntien diakoniatyö vastasi avun tarpeeseen perinteisten työmuotojen lisäksi perustamalla avoimien ovien tiloja, velkaneuvontapisteitä ja kriisityöryhmiä sekä järjestämällä työttömien toimintaa ja ruokailupaikkoja.

Vuosikymmenen alkupuolella diakonian virkoja jäädytettiin ja lakkautettiin. Vuonna 1995 niiden määrä oli 1 058. Kertomusvuosina aiemmin jäädytettyjä virkoja avattiin ja uusia virkoja perustettiin. Virkoja oli vuonna 1999 noin 1 100. Virkojen määrän riittämättömyys kasvaviin tarpeisiin verrattuna oli osasyynä diakoniatyöntekijöiden uupumukseen. Myös ihmisten toivottomuus, ongelmien moninaisuus, ratkaisujen vähäisyys ja väkivaltaisten asiakkaiden määrän kasvu tekivät diakoniatyön raskaaksi.

Diakoniatyöntekijöiden koulutus oli kertomuskaudella edelleen voimakkaassa muutosvaiheessa. Samaan aikaan kirkossa pyrittiin vahvistamaan ja selkeyttämään diakonian viran perustaa ja asemaa käynnissä olevan diakonaattikeskustelun kautta. Näitä aihepiirejä käsitellään yksityiskohtaisemmin luvuissa XIII Henkilöstö ja XIV Koulutus.

Vuonna 1999 vanhukset saivat yhteiskunnassa ja kirkossa osakseen erityistä huomiota YK:n ikäihmisten vuoden johdosta. Vanhusten arvostus ja elinolosuhteet nostettiin julkiseen keskusteluun. Saman vuoden lähimmäisen päivän teemana kirkossa oli Vanhus arvoonsa. Kuluneena tarkastelujaksona vanhusten kerhot keräsivät seurakunnallisista pienryhmistä edelleen eniten osallistujia.

Seurakuntien diakoniatyö on perinteisesti painottunut vanhustyöhön. Laman aikana diakoniatyön painopiste siirtyi työikäisiin. Kun vuonna 1992 noin 44 % diakoniatyöntekijöiden asiakkaista oli alle 64-vuotiaita, oli heitä vuonna 1995 jo puolet asiakkaista. Laman jälkeen sama kehitys on jatkunut. Vuonna 1999 jo 61 % diakoniatyön asiakkaista oli työikäisiä. Samalla diakoniatyön asiakkaiden kokonaismäärä on kasvanut. Vuonna 1999 diakoniatyöntekijöillä oli noin 910 000 henkilökohtaista asiakastapaamista, kasvua vuoteen 1995 verrattuna oli 7,6 %. Kasvu oli voimakkainta Oulun hiippakunnassa (18,4 %). Porvoon hiippakunnassa asiakastapaamisten määrä puolestaan laski 16,6 % (ks. liitetaulu 24).

Muutosta tapahtui myös työskentelytavoissa. Avun tarpeessa olevien seurakuntalaisten kohtaaminen siirtyi vuosikymmenen alussa lisääntyvässä määrin kotikäyntityöstä vastaanotolla tapahtuvaksi. Kuluvan tarkastelujakson aikana vastaanotolla tapahtuvien kohtaamisten määrä edelleen kasvoi, mutta myös kotikäyntityössä tapahtui lievää kasvua.

Vapaaehtoistyö oli seurakunnissa edelleen vankassa asemassa. Vapaaehtoistyön muodot ulottuivat kaikille seurakunnan työmuotojen alueille, mutta diakoniatyössä sen merkitys oli erityisen suuri. Vapaaehtoiset toimivat erilaisten piirien vetäjinä ja muissa vastuutehtävissä tai seurakuntalaisten tukihenkilöinä, kuten lähimmäispalvelutyössä. Vapaaehtoisten toimijoiden määrä diakoniatyössä oli vuonna 1999 yhteensä yli 26 000. Suurimman ryhmän (13 000) muodostivat diakonian kylätoimikunnissa mukana olevat vapaaehtoiset (ks. liitetaulu 21).

Nuoren seurakunnan diakoniaa koskeva virikeaineisto julkaistiin Diakonian vuosikirjassa 1998 ja nuorten syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn kiinnitettiin huomiota myös seminaaripäivässä, jossa esiteltiin kirkon, sosiaali- ja terveystoimen sekä nuorisojärjestöjen eri puolella Suomea toteuttamia yhteisiä projekteja. Ne osoittivat, että yhteistoiminnalla ja erillisstrategioiden valinnalla on tärkeä asema hankkeiden onnistumisessa.

Yhteisvastuukeräyksen vuoden 1998 kotimaisena teemana oli yhteisöjen elinkelpoisuus. Kohde rakennettiin siten, että seurakuntia pyydettiin tekemään ehdotuksia syrjäytymistä ehkäisevistä yhteisöllisistä projekteista. Niistä kymmenen valittiin keräyksen kohteeksi eri puolilta Suomea. Hankkeen nimeksi tuli Artteli. Siihen kuului rahallisen tuen lisäksi koulutusta ja muuta projektisihteerin antamaa kehittämistukea.

Seurakunnat järjestivät edelleen työttömien ruokailuja ja muuta toimintaa usein yhdessä työttömien yhdistysten kanssa. Vuonna 1996 työttömien ruokailuja järjestettiin 220 seurakunnassa. Ruokailuihin osallistui 463 000 henkeä. Vuonna 1999 ruokailuihin osallistui 578 000 ruokailijaa.

Uutena vastauksena nälkäongelmaan syntyi ruokapankkitoiminta. Ensimmäinen ruokapankki aloitti toimintansa loppuvuodesta 1995 Tampereella. Vuoden 1997 Yhteisvastuukeräyksellä koottiin varoja valtakunnallisen ruokapankkiverkoston rakentamiseen. Ruokapankkeja syntyi 65 eri puolille maata. Niissä oli mukana 170 seurakuntaa. Ruokapankeilla oli noin 200 000 asiakasta vuodessa. Joissakin kunnissa jopa 5 % kunnan ihmisistä oli ruokapankkien asiakkaita. Ruokapankeista jaettiin EU-ruokaa täydennettynä elintarviketeollisuudelta lahjotuksena saadulla ja seurakuntien ostamalla ruoalla. EU-elintarvikkeita jakoivat ruokapankkien lisäksi seurakuntien diakoniatyöntekijät kaikkiaan noin 300 seurakunnassa. Vuonna 1999 seurakunnat jakoivat yli 153 000 ruokakassia. Tämä apu tavoitti noin 85 000 eri ihmistä.

Ruokapankkeja perustettaessa korostettiin, että niillä pyrittiin kiinnittämään päättäjien huomiota hyvinvointiyhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin ja saamaan aikaan muutosta. Tarkoituksena oli, että ruokapankkitoiminta olisi vain väliaikaista ja ruokapankit voitaisiin lakkauttaa noin 2-3 vuoden kuluttua. Arvioitiin, että laman loputtua myös köyhyys- ja suoranainen nälkäongelma olisi nopeasti vaurastuvassa maassamme vain pienen marginaaliväestön ongelma. Sadattuhannet ihmiset kärsivät kuitenkin edelleen vakavista toimeentulo-ongelmista. Tämä heijastui myös ruokapankkeihin niin, että monissa seurakunnissa ja ruokapankeissa asiakkaiden määrä jatkoi kasvuaan. Useissa ruokapankeissa jouduttiinkin kiristämään avustuskriteerejä aineellisten voimavarojen puutteen tai työntekijöiden väsymisen vuoksi.

Seurakuntien ruokapankkitoimintaa varten laadittiin yhteiset toimintaperiaatteet. Niiden mukaan ruokapankeista voi saada elintarvikkeita ilmaiseksi silloin, kun muita mahdollisuuksia ruoan hankkimiseksi ei ole. Se on välitöntä, väliaikaiseksi tarkoitettua apua, jota edeltää henkilökohtainen kontakti diakoniatyöntekijään tai sosiaalityöntekijään.

Vuonna 1999 tehdyn Seurakuntien vaikuttajakyselyn mukaan suuri enemmistö (81 %) seurakuntien työntekijöistä ja luottamushenkilöistä piti kirkon ruokapankkitoimintaa perusteltuna riittämättömän perusturvan täydentäjänä. Vajaa kolmannes oli kuitenkin sitä mieltä, että ruokapankit pitävät yllä syrjäytymistä ja saamattomuutta. Enemmistö oli sitä mieltä, että seurakunnilla ja kirkollisilla järjestöillä on tulevaisuudessakin tärkeä merkitys monissa yhteiskunnallisissa tehtävissä. Toimeentulon turvaamisessa ja työttömien tukemisessa niiden merkityksen kuitenkin arvioitiin vähenevän.

Seurakuntien diakoniatyön toteuttamasta aineellisesta auttamis- ja avustustyöstä ei ole tähän mennessä kerätty tarkkoja tilastollisia lukuja. Näin muun muassa siksi, että avustamistyö käsittää myös aineetonta, vaikeasti mitattavaa työtä. Uusitussa tilastoinnissa saadaan kuitenkin myös aineellisen avun määristä tarkempia tietoja.

Seurakunnat järjestivät useita eri tyyppisiä toimintoja työttömien tukemiseksi. Noin puolet seurakunnista järjesti vuonna 1999 leirejä ja retkiä (56 %) sekä ruokailupalveluja (54 %) ja luovutti tiloja työttömien toimintaan. Lisäksi kolmanneksella seurakunnista (36 %) oli työttömille tarkoitettuja kohtaamispaikkoja tai kahviloita. Kaikkein yleisintä oli kuitenkin henkilökohtaisen keskusteluavun tarjoaminen. Tällaista toimintaa oli 83 %:lla seurakunnista. Vuoden 1996 yhteisvastuuprojektit Uusi mahdollisuus sekä Kasvu ja uudet mahdollisuudet kohdistettiin pitkäaikaistyöttömien tukemiseen.

Työttömien tukemisessa tehtiin yhteistyötä lukuisten eri tahojen kanssa. Erityisen yleistä oli yhteistyö kunnan sosiaalitoimen kanssa. Vuonna 1999 tällaista yhteistyötä teki kolme neljäsosaa seurakunnista (76 %). Yli puolet seurakunnista teki yhteistyötä työttömien yhdistysten kanssa ja vajaa puolet työvoimatoimiston kanssa.

Kaksi kolmasosaa seurakunnista (64 %) käytti työttömien tukemiseen talousarviovaroja ja runsas puolet (54 %) kolehtivaroja. Lisäksi 40 % seurakunnista käytti tähän tarkoitukseen eri rahastoja. Kaikki mainitut taloudellisen avustamisen muodot olivat selvästi yleisimpiä suurissa kaupunkiseurakunnissa.

Kirkon katastrofirahasto muutettiin vuonna 1999 Kirkon diakoniarahastoksi. Sille tuli nelivuotiskautena vuosittain noin 300 hakemusta Suomessa asuvilta taloudelliseen ahdinkoon joutuneilta perheiltä. Avustuksia myönnettiin noin 2 milj. mk vuodessa. Tulipalo tai muu äkillinen onnettomuus olivat aikaisemmin olleet merkittäviä avustuksen hakemisen syitä. 1990-luvulla velkaantuminen ja syrjäytyminen nousivat yhä enenevässä määrin avustuksen hakemisen syyksi. Rahaston toiminnan keskeisenä tavoitteena on, että asiakas kohdataan kokonaisvaltaisesti. Tämä onnistuu parhaiten verkostoitumalla paikallistasolla kunnan ja muiden vastuunkantajien kanssa.

Seurakuntien ja kirkon diakoniarahaston lisäksi myös hiippakunnilla on rahastoja, joista voi saada taloudellista apua. Nämä rahastot saavat vuosittain osuuden Yhteisvastuukeräyksestä. Tarpeiden jatkuvan kasvun ja ruokapankkitoimintaan liittyneen kriittisen keskustelun vuoksi nähtiin tarpeelliseksi perustaa kirkon kotimaisen avustustyön neuvottelukunta, jonka tehtävänä olisi koordinoida kirkon aineellista avustustoimintaa ja selkeyttää diakoniatyön roolia ja identiteettiä tältä osin. Kirkkohallitus asetti neuvottelukunnan helmikuussa 2000. Myös diakoniatyöntekijöille kohdistettu aineelliseen avustamiseen liittyvä koulutus osoittautui tarpeelliseksi.

Vuoden 1998 aikana nousi esiin taloudellisesti umpikujaan ajautuneiden velallisten elämäntilanne ja alettiin etsiä keinoja heidän ongelmiensa ratkaisemiseksi eri toimenpitein yhteistyöprojektin puitteissa. Projekti liittyi kirkon Riemuvuoden tavoitteisiin. Sen tarkoitus oli tukea velkasyrjäytyneitä ja heidän perheitään sekä etsiä keinoja lainsäädännön kehittämiseksi niin, että velat voitaisiin osin armahtaa tai vähintään kohtuullistaa sellaisiksi, että niistä voi elämänaikana selviytyä.

...jonkinlaista vastausta sinulta edellisen kirjoittajan kirjoitukseen!

Et vastannut!

Mutta teenpä sinulle kysymyksen.
Onko käsityksesi se ,että "kristitty" on sama kuin se, joka on sylivauvana kastettu kirkon jäsenyyteen?

Olin itse myös ev,lut kirkon jäsen josta erosin 24 vuotta sitten pois. Olin tuolloin hieman yli 30 vuotias ja siihen asti en ollut vielä tiedostanut "mitä/mikä" on kristillisyys!sillä elämätapani sotivat tuota käsitettä vastaan.

Mutta sitten eräänkerran kuulin erään uskovan todistuksen Jeesuksesta ja hänen pelastustyöstään minunkin edestäni tehdyn niin elävästi ,että silloin Jumalan Pyhä Henki "pysäytti"! minut ja näin "syntisyyteni/syyllisyyteni" ja tulin sille paikalle jossa sain tunnustaa syntini Jeesukselle ja sain kokea Jumalan antamaa Hengen vapautta ja koin myös, että Jumala (ANTOI)! syntini anteeksi ja sain syntyä Jumalan Sanan ja Pyhän Hengen välityksellä uudestisyntyneeksi =(Kristityksi)- Jumalan lapseksi!

Vasta silloin ymmärsin MITÄ? on Kristillisyys!
Se ei ole jäsenyys johonkin yhteisöön ,kuten kirkkoon! vaan se on Jumalan Sanan ja Pyhän Hengen kosketus ihmisen "sydämeen" uuden mielenlaadun uudestisynnyttävällä taivaallisella voimalla, Pyhän Hengen uudestisynnyttävällä voimalla.

Kristillisyys on rakkautta sekä itseään ja läheisiään kohtaan sillä rakkaudella jonka Jumala vaikuttaa uskovilleen Pyhän Henkensä kautta! Jeesuksen Kristuksen uhrisovituksen kautta.!

Siunausta Jeesus nimessä.

upotettu kirjoitti:

...jonkinlaista vastausta sinulta edellisen kirjoittajan kirjoitukseen!

Et vastannut!

Mutta teenpä sinulle kysymyksen.
Onko käsityksesi se ,että "kristitty" on sama kuin se, joka on sylivauvana kastettu kirkon jäsenyyteen?

Olin itse myös ev,lut kirkon jäsen josta erosin 24 vuotta sitten pois. Olin tuolloin hieman yli 30 vuotias ja siihen asti en ollut vielä tiedostanut "mitä/mikä" on kristillisyys!sillä elämätapani sotivat tuota käsitettä vastaan.

Mutta sitten eräänkerran kuulin erään uskovan todistuksen Jeesuksesta ja hänen pelastustyöstään minunkin edestäni tehdyn niin elävästi ,että silloin Jumalan Pyhä Henki "pysäytti"! minut ja näin "syntisyyteni/syyllisyyteni" ja tulin sille paikalle jossa sain tunnustaa syntini Jeesukselle ja sain kokea Jumalan antamaa Hengen vapautta ja koin myös, että Jumala (ANTOI)! syntini anteeksi ja sain syntyä Jumalan Sanan ja Pyhän Hengen välityksellä uudestisyntyneeksi =(Kristityksi)- Jumalan lapseksi!

Vasta silloin ymmärsin MITÄ? on Kristillisyys!
Se ei ole jäsenyys johonkin yhteisöön ,kuten kirkkoon! vaan se on Jumalan Sanan ja Pyhän Hengen kosketus ihmisen "sydämeen" uuden mielenlaadun uudestisynnyttävällä taivaallisella voimalla, Pyhän Hengen uudestisynnyttävällä voimalla.

Kristillisyys on rakkautta sekä itseään ja läheisiään kohtaan sillä rakkaudella jonka Jumala vaikuttaa uskovilleen Pyhän Henkensä kautta! Jeesuksen Kristuksen uhrisovituksen kautta.!

Siunausta Jeesus nimessä.

...nimimerkki 'evl' muotoilee vastaustaan juuri nyt, hioo viimeisiä silauksia parhaillaan...

Maltetaan vielä hetkinen!

Mihin ihmisten tekemiä tunnustuskirjoja tarvitaan, jos usko perustuu Jumalan ilmoittamaan Sanaan, Raamattuun?

Ks. seuraava vastaus.

Eikös Jumalan Sanan pitäisi olla ainoa auktoriteetti?

Kyllä ja onkin, mutta lapsikin huomaa, että Raamattua käyttävät täysin erilaiset uskontokunnat ja tulkitsevat sitä omien mieltymystensä mukaan. Siksi kirkolla pitää olla oma tulkintamallinsa, joka mm. ilmaisee mikä Raamatussa on keskeisintä. (Täällähän Raamatun auktoriteetti pyritään säännöllisesti kumoamaan milloin minkäkin yksityiskohdan perusteella, eli sovelletaan fundamentalistista kirjain kirjaimesta periaatetta = Joka sana yhtä tärkeä)

Eikös Raamattu opeta, että Jeesus asuu meissä uudestisyntyneissä ihmisissä, joiden ruumiit ovat Pyhän Hengen temppeleitä? Onko minulla mahdollisesti erilainen Raamattu vai enkö ymmärrä lukemaani?

Kyllä, in ipsa fide Christus adest, itse uskossa Kristus on läsnä. Mutta Kristus on läsnä myös sanassa ja pyhissä sakramenteissa (joita kirkossa harjoitetaan, ja jotka itse asiassa luovat kirkon)

Eikä minun Raamatussani ole yhtään sakramenttia!

Raamatussasi varmaan kerrotaan kasteen ja ehtoollisen asettamisesta. Jeesus antoi oppilailleen toimintatavan: Kastakaa ja opettakaa, jakakaa leipä ja nauttikaa viini minun muistokseni. (Sakramenttikäsitykset tietenkin taas vaihtelevat uskontokunnittain, enkä ala niistä kinaamaan. Edustan evl kirkkoa)



Suhteutettuna valtaviin tuloihin aika heikolla hyötysuhteella!

Tähän pyrin vastaamaan kirkon diakoniatyöstä kertovalla vuosikertomusotteella. Kirkon viimeaikaista diakoniatyötä on kiitetty laajemminkin.

Kun vertaa kirkon julistusta esim. Johannes Kastajan tai Jeesuksen ja opetuslapsien julistukseen, ero on valtava. Onko tämä sukupolvi siis parempi Jeesukseen aikaiseen, ettei tarvita julistusta parannuksen tekoon?

Johannes Kastajaan tai Jeesukseen en tohdi kirkkoni työtä verrata. Olemme vain ansiottomia palvelijoita. Oma työsi tai seurakuntasi toiminta mahdollisesti kestää vertailun? Julistusta ja työtä tarvitaan. En kuitenkaan itse aloittaisi veljien ja sisarten työtä moittimalla, vaan pyrkisin toimimaan yhteisessa rintamassa niiden puolesta, jotka eivät vielä Vapahtajaa tunne.

Tapsa kirjoitti:

...nimimerkki 'evl' muotoilee vastaustaan juuri nyt, hioo viimeisiä silauksia parhaillaan...

Maltetaan vielä hetkinen!

Niinpä tietenkin!

Olinpa hätäinen. :-/

Siunausta.

evl kirjoitti:

Mihin ihmisten tekemiä tunnustuskirjoja tarvitaan, jos usko perustuu Jumalan ilmoittamaan Sanaan, Raamattuun?

Ks. seuraava vastaus.

Eikös Jumalan Sanan pitäisi olla ainoa auktoriteetti?

Kyllä ja onkin, mutta lapsikin huomaa, että Raamattua käyttävät täysin erilaiset uskontokunnat ja tulkitsevat sitä omien mieltymystensä mukaan. Siksi kirkolla pitää olla oma tulkintamallinsa, joka mm. ilmaisee mikä Raamatussa on keskeisintä. (Täällähän Raamatun auktoriteetti pyritään säännöllisesti kumoamaan milloin minkäkin yksityiskohdan perusteella, eli sovelletaan fundamentalistista kirjain kirjaimesta periaatetta = Joka sana yhtä tärkeä)

Eikös Raamattu opeta, että Jeesus asuu meissä uudestisyntyneissä ihmisissä, joiden ruumiit ovat Pyhän Hengen temppeleitä? Onko minulla mahdollisesti erilainen Raamattu vai enkö ymmärrä lukemaani?

Kyllä, in ipsa fide Christus adest, itse uskossa Kristus on läsnä. Mutta Kristus on läsnä myös sanassa ja pyhissä sakramenteissa (joita kirkossa harjoitetaan, ja jotka itse asiassa luovat kirkon)

Eikä minun Raamatussani ole yhtään sakramenttia!

Raamatussasi varmaan kerrotaan kasteen ja ehtoollisen asettamisesta. Jeesus antoi oppilailleen toimintatavan: Kastakaa ja opettakaa, jakakaa leipä ja nauttikaa viini minun muistokseni. (Sakramenttikäsitykset tietenkin taas vaihtelevat uskontokunnittain, enkä ala niistä kinaamaan. Edustan evl kirkkoa)



Suhteutettuna valtaviin tuloihin aika heikolla hyötysuhteella!

Tähän pyrin vastaamaan kirkon diakoniatyöstä kertovalla vuosikertomusotteella. Kirkon viimeaikaista diakoniatyötä on kiitetty laajemminkin.

Kun vertaa kirkon julistusta esim. Johannes Kastajan tai Jeesuksen ja opetuslapsien julistukseen, ero on valtava. Onko tämä sukupolvi siis parempi Jeesukseen aikaiseen, ettei tarvita julistusta parannuksen tekoon?

Johannes Kastajaan tai Jeesukseen en tohdi kirkkoni työtä verrata. Olemme vain ansiottomia palvelijoita. Oma työsi tai seurakuntasi toiminta mahdollisesti kestää vertailun? Julistusta ja työtä tarvitaan. En kuitenkaan itse aloittaisi veljien ja sisarten työtä moittimalla, vaan pyrkisin toimimaan yhteisessa rintamassa niiden puolesta, jotka eivät vielä Vapahtajaa tunne.

Kiitos vastauksesta! Ajattelin jo, että olisit jättänyt vastaamatta aloittamaasi keskusteluavaukseen.

Meillä on elävä Jeesus. Hän on Messias, josta Jesaja ennusti satoja vuosia ennen Jeesuksen syntymää: "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee valkeuden".

Hän, josta evankeliumit kertovat tuli omiensa keskelle eivätkä Hänen omansa tunteneet Häntä. Harva ymmärsi, että kuningasten Kuningas liikkui heidän keskellään.

Tänään 2000 vuotta Messiaan syntymän jälkeen maailma on vielä pimeämpi kuin Hänen elinaikanaan maan päällä! Joku voisi luulla jotain muuta, mutta Raamatun profetiat käyvät toteen, laittomuus lisääntyy ja yhä useampi eksyy.

Mitä tämän ajan kirkko julistaa? Rakkautta ja armoa ilman totuutta! Veretöntä evankeliumia ja haavatonta Kristusta. Tulokset näkyvät. Milloin suomut poistuvat ihmisten silmiltä!

>>>..., mutta lapsikin huomaa, että Raamattua käyttävät täysin erilaiset uskontokunnat ja tulkitsevat sitä omien mieltymystensä mukaan. Siksi kirkolla pitää olla oma tulkintamallinsa, joka mm. ilmaisee mikä Raamatussa on keskeisintä. (Täällähän Raamatun auktoriteetti pyritään säännöllisesti kumoamaan milloin minkäkin yksityiskohdan perusteella, eli sovelletaan fundamentalistista kirjain kirjaimesta periaatetta = Joka sana yhtä tärkeä) >Johannes Kastajaan tai Jeesukseen en tohdi kirkkoni työtä verrata. Olemme vain ansiottomia palvelijoita.>Oma työsi tai seurakuntasi toiminta mahdollisesti kestää vertailun? Julistusta ja työtä tarvitaan.>En kuitenkaan itse aloittaisi veljien ja sisarten työtä moittimalla, vaan pyrkisin toimimaan yhteisessa rintamassa niiden puolesta, jotka eivät vielä Vapahtajaa tunne.