http://www.eva.fi/files/nato/NATO-II.pdf

lukekaa, nashit kans opiskelee kirjoitti:

21
II “TOISIKO NATOJÄSENYYS
TURVALLISUUTTA VAI
TURVATTOMUUTTA?”
9. ONKO SUOMELLA SELLAISTA
TURVALLISUUSVAJETTA, MIKÄ
EDELLYTTÄISI SOTILAALLISTA
LIITTOUTUMISTA?
Puhuminen “turvallisuusvajeesta” sotilaallisen liittoutumisen määräävänä
tekijänä on harhaanjohtavaa. Se antaa vaikutelman, että NATO-jäsenyyttä
pitäisi hakea silloin, kun valtakunnan turvallisuuden koetaan olevan
jollain tapaa uhattuna. Todellisuudessa NATOn jäsenyydessä on
päin vastoin kyse nimenomaan vakaiden olojen aikana tehtävästä sitoumuksesta,
jonka avulla pyritään harkitusti ennalta ehkäisemään “turvallisuusvajeen”
ilmaantumista joskus tulevaisuudessa.
Kansallisen puolustusjärjestelmän kehittäminen on määrätietoista työskentelyä
edellyttävä pitkän aikavälin sitoumus, jossa viisitoista tai kaksikymmentä
vuotta on lyhyt aika. Vastaavasti puolustusliittoon liittymisen
tai sen ulkopuolelle jättäytymisen tulee perustua pidemmän tähtäimen
näkemykseen kyseisen valtion mahdollisuuksista, tavoitteista ja
päämääristä sekä potentiaalisista uhkakuvista. Tilannearvion muuttaminen
vasta turvallisuustilanteen heikentyessä on liian myöhäistä. Tämän
on Euroopan historia jo osoittanut valitettavan monta kertaa.
Turvallisuusuhkilta tai -vajeelta suojautumisen sijaan puolustusliiton jäsenyydessä
on ennen kaikkea kyse osallistumisesta ja vaikuttamisesta
oman turvallisuusympäristön elintärkeisiin kysymyksiin sekä integroitumisesta
samoja arvoja puolustavaan turvallisuusyhteisöön. Sitä paitsi,
NATO-jäsenyys muodostaa jo pelkällä olemassaolollaan pelotteen po22
tentiaalisille uhkaajille ja siten ehkäisee ”turvallisuusvajeen” syntymistä.
Suomen nykyinen turvallisuuspolitiikka lähtee vallitsevasta turvallisuustilanteesta.
Sen mukaan NATO-jäsenyys ei tällä hetkellä olennaisesti
lisäisi turvallisuutta, vaan vallitsevissa oloissa sotilaallinen liittoutumattomuus
vastaa Suomen turvallisuusetuja. Suomen valtiojohto onkin
johdonmukaisesti painottanut, ettei sotilaallinen liittoutuminen ole nykyisessä
kansainvälisessä tilanteessa ajankohtainen, eikä Suomella ole
tällä hetkellä sellaista ”turvallisuusvajetta”, mikä edellyttäisi NATOon
liittymistä. Mahdollista NATO-jäsenyyttä harkittaessa on silti aihetta
pohtia: Miksi tai millaisissa olosuhteissa liittoutuminen tulisi Suomelle
tarpeelliseksi? Millaisia muutoksia kansainvälisessä politiikassa ja Suomen
turvallisuuspoliittisessa ympäristössä pitäisi tapahtua, jotta Suomikin
päättäisi hakea NATOn jäsenyyttä?
Valitettavasti kukaan ei voi varmuudella ennustaa ympäristön tapahtumia
parinkaan vuosikymmenen päähän. Päätöksentekijöiden olisi myös
vastuutonta olettaa, että kaikki Berliinin muurin murtumisen, Neuvostoliiton
hajoamisen tai syyskuun 2001 terrori-iskujen kaltaiset suuret
yllätykset kansainvälisessä politiikassa olisivat jo takanapäin. Nykyhetkeen
sidotun ”turvallisuusvajeen täyttäjän” sijaan puolustusliiton jäsenyyttä
on lähestyttävä mieluummin tulevaisuuden yllätyksiltä suojaavana
”henkivakuutuksena”, jota ei toivottavasti koskaan tarvitse lunastaa.
10. VOISIKO SUOMI LIITTOUTUA YHTÄ
HYVIN VASTA SITTEN, JOS MEIHIN
KOHDISTUU SELKEÄ SOTILAALLINEN
UHKA?
Sotilaallinen liittoutuminen lukeutuu niihin asioihin, jotka on ehdottomasti
hoidettava rauhallisena aikana. NATOn jäsenyyshakemusta on
turha kuvitella jätettävän vasta siinä vaiheessa, kun kansainvälinen tilanne
Suomen lähiympäristössä olisi kiristymässä ja kriisin uhka jo varteenotettava.
NATOn rauhankumppanuusmaana Suomi voisi niin halutessaan
pyytää konsultaatioita NATOn kanssa huolestuttavan turval23
lisuustilanteen johdosta (Rauhankumppanuussopimuksen artikla 8).
Minkäänlaisia takeita konsultaatioita pidemmälle menevän avun toimittamisesta
NATOon kuulumattomalle valtiolle ei sen sijaan myönnetä.
NATO ei hyväksyisi jäsenekseen maata, johon kohdistuu sodan uhka.
Vaikka epävakaissa oloissa liittoutuminen olisikin mahdollista - mitä se
ei missään nimessä ole - saattaisi se vain syventää kriisiä ja vaikeuttaa
asioita entisestäänkin sekä jäsenyyttä hakevan maan että NATOn kannalta.
Liittokunta on olemassa sitä varten, että mahdolliset kriisit ennalta
ehkäistään eikä yksikään NATO-maa haluaisi liittokuntaansa jäsentä,
joka toisi mukanaan kriisin.
NATO on pyrkinyt johdonmukaisesti minimoimaan sen riskin, että
uusi jäsenmaa toisi mukanaan sellaista epävakautta, jolla olisi edes potentiaalisesti
koko liittokunnan tilannetta heikentäviä vaikutuksia. Käytännössä
tämä tarkoittaa, että uusilla jäsenmailla on oltava naapuruussuhteet
kunnossa. Tulevat NATO-maat Viro ja Latvia joutuivat ennen
jäsenyyskutsun saamista perinpohjaisesti osoittamaan, ettei maissa asuvien
venäjää äidinkielenään puhuvien vähemmistöjen asemaan tai maiden
ulkorajoihin liittyvät kysymykset tule vaarantamaan NATOn ja
Venäjän välisiä suhteita. Samoin Unkari sekä NATOon hiljattain kutsutut
Romania ja Slovakia joutuivat ratkaisemaan keskinäisiä etnisiä ja
alueellisia kysymyksiä ennen NATO-jäsenyyttä. Näin ollen NATOlla
voidaan sanoa olevan eurooppalaisten valtioiden keskinäisiin suhteisiin
positiivinen vaikutus jo liittokunnan jäsenyyttä toivovien maiden kohdalla.
11. SUOMI ON ENNENKIN PYSTYNYT
HUOLEHTIMAAN TURVALLISUUDESTAAN
JA PUOLUSTUKSESTAAN
LIITTOUTUMATTOMANA. MITÄ
LISÄARVOA NATO-JÄSENYYS ENÄÄ TOISI?
Puhuttaessa NATO-jäsenyyden maanpuolustukselle tuomasta lisäarvosta
tulee usein ensimmäisenä mieleen kriisiaikana saatava ulkopuoli24
nen sotilaallinen tuki. Kyse on kuitenkin paljon kokonaisvaltaisemmasta
puolustusvalmiuden ja yleisen turvallisuuden kehittämistyöstä, jota
NATOssa tehdään syvän rauhantilankin vallitessa. NATO on laajan
euro-atlanttisen alueen ainoa puolustus- ja turvallisuusasioihin erikoistunut
organisaatio ja jäsenmailleen ensisijainen foorumi dialogille, vaikuttamiselle
ja ongelmanratkaisulle kaikissa keskeisissä turvallisuus- ja
puolustuspoliittisissa kysymyksissä.
NATO-maat muodostavat poliittisen solidaarisuusyhteisön yhteisesti
jakamiensa arvojen puolustamiseksi, minkä ytimenä ovat jäsenmaiden
väliset turvatakuut. Tämän viiteryhmän omakseen valinneita maita on
nykyistenkin 15:n EU-maan joukossa jo 11. Lisäksi EU:n jäsenyyttä
hakeneet 13 maata Maltaa ja Kyprosta lukuun ottamatta joko kuuluvat
NATO:on tai neuvottelevat parhaillaan NATOn jäsenyydestä. Eurooppalaisessa
keskustelussa ihmetelläänkin yhä useammin eikö Suomi
katso tarpeelliseksi osallistua täysivaltaisena jäsenenä vastuun kantamiseen
oman maanosansa turvallisuudesta?
Käytännön tasolla Suomen asioiden hoitamista vaikeuttaa se, että
kumppanuusmaat jäävät pääosin NATOssa liikkuvan tiedustelutiedon
virran ulkopuolelle, mikä edellyttää erityisjärjestelyitä myös NATOjohtoisiin
kriisinhallintaoperaatioihin osallistuttaessa. Lisäksi kumppanuusmaat
jäävät paitsi suurimmasta osasta NATOn laajaa puolustusasioihin
liittyvää keskustelua ja tietotaitoa. Kumppanuusmaiden osallistuminen
NATOn esikuntien ja kansainvälisen sihteeristön sekä lukuisien
komiteoiden ja työryhmien työskentelyyn on tarkkaan rajoitettua.
Nämä NATOn toiminnot muodostavat useita tuhansia esikuntaupseereita,
diplomaatteja ja muita erityisalojen asiantuntijoita käsittävän verkoston,
joka antaa arvokkaan tuen NATOn jäsenmaiden kansalliselle
turvallisuudelle.
NATO on ainoa kansainvälinen järjestö, joka kehittää jäsenvaltioidensa
ja kumppaneidensa sotilaallista yhteistoimintakykyä standardein, toimintaohjein
ja harjoituksin. Se tarjoaa joukkosuunnittelun ja johtamisjärjestelmän,
joita ilman monikansalliset interventiot tai vaativat kansainväliset
kriisinhallintaoperaatiot eivät olisi mahdollisia. Jatkuvasti
muuttuvassa kansainvälisessä tilanteessa on NATOn toiminnassa yhä
kasvava merkitys myös tiiviin dialogin ylläpitämisellä ja yhteistyöllä
sellaisten maiden ja alueellisten maaryhmittymien kanssa, jotka ovat
25
koko Euroopan turvallisuuspolitiikan kannalta merkittäviä. Kumppanuusmailla
ei ole mahdollisuutta osallistua aktiivisesti NATOn yhteistyöhön
esimerkiksi Venäjän, Ukrainan tai niin sanottuun NATOn Välimeri-
dialogiin kuuluvien maiden kanssa.
Itse asiassa liittoutumattomuuskaan ei enää nykyään merkitse sotilaallista
riippumattomuutta muista maista. Esimerkiksi puolustusteollisuuden
yhä laajeneva kansainvälinen työnjako merkitsee jo käytännössä eräänlaista
liittoutumisen astetta. Suomenkin riippuvuus kansainvälisestä
puolustusmateriaaliyhteistyöstä on edennyt jo niin pitkälle, ettei enää
voida puhua itsenäisestä puolustuksesta sanan varsinaisessa merkityksessä.
Kehityksen suunta on juuri päinvastainen - kohti yhä kasvavaa keskinäistä
riippuvuutta. Eristäytyminen omiin oloihin ja pyrkiminen täyteen
omavaraisuuteen ei ole enää järkevää eikä mahdollistakaan.
12. SUOMI ON JOUTUNUT ENNENKIN
TULEMAAN TOIMEEN OMIN VOIMIN
JOUDUTTUAAN HYÖKKÄYKSEN TAI
POLIITTISEN PAINOSTUKSEN KOHTEEKSI.
VOIKO NATONKAAN TURVATAKUISIIN
LUOTTAA?
NATOn turvakuiden pitävyydestä on käyty akateemista väittelyä
koko liittokunnan olemassaolon ajan. Turvatakuut määrittelevä Pohjois-
Atlantin sopimuksen viides artikla on nimittäin muotoiltu verrattain
löyhäksi ilmaisuksi, joka todellakin jättää asiaan tulkinnan varaa. Tämän
kuuluisan viidennen artiklan mukaan NATOn jäsenmaat ovat velvollisia
auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta liittolaistaan “tarpeellisiksi
katsomillaan toimenpiteillä, sotilaallinen voiman käyttö mukaan
lukien”.
Kylmän sodan aikana molempien suurvaltojen toisiaan vastaan suunnatut
ydinasearsenaalit toivat oman ulottuvuutensa NATOn turvatakuukeskusteluun.
Tulkinnanvaraisuuden ongelma tiivistyikin usein esitettyyn
kysymykseen, olisiko esimerkiksi Yhdysvallat todella tiukan paikan
tullen valmis uhraamaan Washingtonin puolustaakseen Berliiniä.
26
Tähän kysymykseen tuskin koskaan saadaan yksiselitteistä vastausta,
mutta lähtökohtana pidetään sitä, että NATO-maat ovat sitoutuneet
puolustamaan yhteisesti liittokunnan aluetta ja tarvittaessa lunastavat sitoumuksensa.
Tämä koskee luonnollisesti myös kylmän sodan jälkeen
NATOon liittyneitä uusia jäsenmaita.
Suomalaiset ovat kunniakkaasti puolustaneet maataan hyökkäyksen tai
painostuksen kohteeksi jouduttuaan. Tämä on kansainvälisestikin tunnustettu
tosiasia, josta suomalaiset voivat ansaitusti olla ylpeitä. Puhuttaessa
omin voimin pärjäämisestä on kuitenkin oltava tarkkana, sillä Saksan-
tuen merkitystä jatkosodan ratkaisutaisteluiden kohtalonhetkinä ei
voida kiistää. Suomalaisten ei myöskään pitäisi ylenkatsoa NATOn ja
Yhdysvaltain merkitystä sille, että Suomi sai toisen maailmansodan jälkeen
säilyä suvereenina valtiona ja harjoittaa rauhassa puolueettomuuspolitiikkaansa.
Juuri NATOn olemassaolo esti sekä suursodan syttymisen
että kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän leviämisen Länsi-Eurooppaan.
Neuvostoliiton rajanaapuri Suomi oli tästä eniten hyötyneitä
maita.
Kylmän sodan aikana NATO ei käynyt ensimmäistäkään sotaa. Puolustusliiton
perimmäisenä tarkoituksena olikin - ja on edelleen - sotien ja
kriisien ennalta estäminen viestittämällä ulospäin, että aseellisen voiman
käyttö tai sillä uhkaaminen ei tuota toivottua tulosta. NATO on ainoastaan
kerran ottanut käyttöön viidennen artiklan mukaiset turvatakuut.
Tämä tapahtui 12.9.2001, päivä New Yorkin ja Washingtonin terroriiskujen
jälkeen.
Helmikuun 2003 alussa julkisuuteen tulleessa NATOn kriisissä ei ollut
kyse turvatakuista. Kaikki jäsenmaat olivat yhtä mieltä siitä, että
NATO-maata Turkkia on tuettava, mikäli tämän turvallisuus olisi uhattuna
Irakin vastaisen sodan puhjettua. Belgia, Ranska ja Saksa sen sijaan
olivat eri mieltä Turkille annettavan tuen valmistelujen ajoituksesta.
Niiden mukaan tukitoimien suunnittelun aloittaminen Yhdysvaltain
esittämän aikataulun mukaan olisi antanut ennenaikaisen viestin sodan
väistämättömyydestä YK:n asetarkastusten ollessa vielä kesken. Lopulta
asiasta päätettiin NATOn puolustussuunnittelukomiteassa, johon kuuluvat
kaikki jäsenmaat paitsi Ranska. Neuvottelujen jälkeen NATO
aloitti helmikuun 20. päivänä operaation nimeltä ”Display Deterrence”,
jossa Turkin ilmapuolustusta vahvennettiin muun muassa hollanti27
laisilla ja yhdysvaltalaisilla Patriot-ilmatorjuntaohjuspattereilla sekä liittokunnan
AWACS-tutkakoneilla. Useat NATO-maat tarjosivat Turkille
myös kemiallisten ja biologisten aseiden vaikutuksilta suojaavaa kalustoa.
13. JOUTUISIMMEKO NATON JÄSENENÄ
ALTTIIKSI ERILAISILLE
TURVALLISUUSUHKILLE? TULISIKO SUOMI
VEDETYKSI MUKAAN SELLAISIIN
KONFLIKTEIHIN, JOISSA MEILLÄ EI OLE
MITÄÄN ETUJA PUOLUSTETTAVANA?
Kohdistuisiko Suomeen NATOn jäsenenä sellaisia erityisiä turvallisuusriskejä,
joilta tällä hetkellä sotilaallisesti liittoutumattomana maana
vältytään? On vaikea kuvitella, mitä konkreettista lisäuhkaa NATOn
jäsenyys voisi vielä tuoda. Suomi on jo nyt EU:n jäsenenä, NATOn aktiivisena
kumppanuusmaana sekä NATO-johtoisten kriisinhallintaoperaatioiden
osallistujana selkeästi mukana siinä viiteryhmässä, joka on
esimerkiksi kansainvälisten terroristiryhmien potentiaalisena maalitauluna.
Vaikka terrorismin luoma uhka ei olekaan vaikuttanut Suomen turvallisuuspolitiikkaan
yhtä dramaattisesti kuin esimerkiksi NATOn viimeaikaiseen
kehitykseen, on käsityksemme kansainvälisen yhteistyön välttämättömyydestä
kuitenkin vahvistunut. Terrorismin kaltaisia uusia
turvallisuusuhkia ei ole mahdollista torjua vain kansallisin toimenpitein.
Suomenkaan turvallisuutta ei vahvisteta omiin oloihinsa eristäytymällä,
vaan lisäämällä ja tehostamalla kansainvälistä yhteistyötä. Lisääntyneen
yhteistyön ja keskinäisriippuvuuden myötä voivat kansainvälisten kriisien
heijastevaikutukset aikaisempaa helpommin ulottua Suomeenkin,
mutta toisaalta esimerkiksi NATO-jäsenyyden voisi myös olettaa kohottavan
voimankäytön kynnystä Suomea vastaan.
Terroristit hakevat usein nimenomaan sotilaallisesti liittoutumattomien
maiden joukosta kohteita iskuilleen. Viime aikoina ovat esimerkiksi Indonesia,
Kenia, Tansania, Saudi-Arabia ja Marokko joutuneet toteamaan,
28
ettei liittoutumattomuus välttämättä anna suojaa. On myös turha kuvitella,
että kansainvälinen terrorismi olisi uhka ainoastaan Yhdysvalloille.
Terroristien suunnitelmissa ovat iskujen kohteina todistetusti olleet esimerkiksi
Eiffel-torni Pariisissa, parlamenttirakennus Lontoossa ja Euroopan
parlamentti Strasbourgissa. Toistaiseksi Euroopan on säästänyt
suurelta katastrofilta vain tiedustelu- ja poliisiviranomaisten tehokas
kansainvälinen yhteistyö sekä hitunen onnea.
NATOn yhtenäisyys heikkenee väistämättä, sillä parhaillaan meneillään
olevan laajentumisen myötä liittokunnan jäsenten sotilaallinen suorituskyky
muodostuu entistäkin kirjavammaksi. NATO on kuitenkin
joustava organisaatio, josta löytyy tarpeen mukaan lääkkeet sekä koko
liittokunnan toteuttamiin että halukkaiden valtioiden muodostamien
liittoumien hoitamiin operaatioihin. Halukkaiden liittoumiin osallistumista
tarjotaan myös NATOn ulkopuolella oleville luotettaville, riittävän
toimintakykyisille ja todellista lisäarvoa tuoville kumppanimaille,
kuten esimerkiksi EU:n sotilaallisesti liittoutumattomille jäsenmaille.
Ketään ei tietenkään pakoteta lähtemään mukaan operaatioihin, mutta
myös Suomessa joudutaan tarkkaan harkitsemaan osallistumiseen liittyviä
näkökohtia, kuuluttiinpa NATO:on tai ei.
Jo nykytilanteessa Suomi pyrkii omien voimavarojensa ja lainsäädäntönsä
puitteissa osallistumaan konfliktien ehkäisemiseen ja puhjenneiden
kriisien hallitsemiseen. Tämä tuo lisäarvoa Suomen kansalliselle
turvallisuudelle ja samalla mahdollistaa Suomellekin roolin eurooppalaiseen
yhteistyöhön perustuvan turvallisuuden rakentamisessa. Osallistuminen
toteutuu kuitenkin aina tapauskohtaisesti ja kansallisen päätöksen
pohjalta. Tätä perusasetelmaa ei NATO-jäsenyys muuttaisi mihinkään.
14. ONKO NATOLLAKAAN VÄLINEITÄ
UUSIEN UHKIEN TORJUMISEEN?
Uusia, meitä kaikkia koskettavia uhkia ovat kansainvälinen terrorismi,
ydinaseteknologian ja muiden joukkotuhoaseiden leviäminen sekä moninaiset
alueelliset ja paikalliset konfliktit, jotka saattavat järkyttää laajemminkin
rauhaa ja vakautta. Tällaisiin uhkiin ei kerta kaikkiaan enää
29
kyetä vastaamaan vanhoin keinoin, miljoonien sotilaiden ja raskaasti
aseistautuneiden armeijoiden avulla. Juuri tämän vuoksi NATO päätti
marraskuussa 2002 Prahassa pidetyssä huippukokouksessaan aloittaa
liittokunnan sotilaallisen roolin perinpohjaisen uudistamisen. Toimintaaluetta
ei enää rajata maantieteellisesti, vaan NATOlle luodaan valmiudet
toimia maailmanlaajuisesti siellä, mistä uudet uhkat saavat alkunsa.
NATOn uusi tehtävä on kiistatta haasteellinen. Terrorismin kitkeminen
ei onnistu yksin sotilaallisella toiminnalla, sillä siihen tarvitaan yhtä
lailla poliittisia, taloudellisia ja diplomaattisia välineitä. Uudet turvallisuusuhkat
ovat vaikeasti ennakoitavissa ja varoitusajaltaan lyhyitä.
Hyökkäys voi tapahtua yllättäen täysin epätavanomaisin keinoin ja jopa
joukkotuhoasein sotilaallisesti ylivoimaista puolustajaa vastaan. Mikään
pelote ei voi ennalta ehkäistä fanaattisia hyökkääjiä, jotka ovat halukkaita
kuolemaan asiansa puolesta. Maailmanlaajuisen terrorismintorjunnan
onnistuminen edellyttää tiivistä ja laaja-alaista kansainvälistä yhteistyötä,
jossa kaikilla kansainvälisillä järjestöillä on oma roolinsa.
NATOa kehitetään siten, että se kykenee paremmin vastaamaan terrorismintorjunnan
sotilaallisista tehtävistä. Prahan-huippukokouksessa hyväksyttiin
uusi sotilaallinen konsepti puolustautumisesta terrorismia
vastaan. NATO:lle kaavaillut puolustukselliset tehtävät liittyvät terrorismille
alttiiden kohteiden haavoittuvuuden vähentämiseen ja kansallisten
siviiliviranomaisten avustamiseen terroristi-iskun jälkitilanteessa.
Lisäksi NATO valmistautuu vastaterrorismitoimintaan, mikä voi tarkoittaa
esimerkiksi terroristiverkostojen ja niiden infrastruktuurin tuhoamista.
Prahan-huippukokouksen päätöksiin kuuluu uuden nopean toiminnan
valmiusjoukon (NATO Response Force) perustaminen, jonka tavoitteena
on luoda kyky vastata uusiin uhkiin erittäin iskukykyisellä ja nykyaikaisesti
varustetulla interventiojoukolla. Prahassa päätettiin myös
niistä avainalueista, joihin tulevaisuudessa puolustukseen osoitetut voimavarat
keskitetään. Tällaisia alueita ovat mm. joukkotuhoaseilta suojautuminen,
johtamis- ja viestijärjestelmien kehittäminen, strateginen
ilma- ja merikuljetuskyky, ilmatankkauskyky ja täsmäaseet. Näin
NATO pyrkii kehittämään juuri niitä sotilaallisia kykyjä, jotka antavat
mahdollisuuden kuljettaa joukkoja nopeasti kriisialueille, tarjoavat niille
siellä suojaa sekä antavat niille tulivoimaa ja taistelukestävyyttä pitkään30
kin jatkuvassa konfliktissa. Myös EU:n sotilaallisen kriisinhallinnan kehittämisessä
on päädytty hyvin pitkälle vastaavanlaisiin voimavaratavoitteisiin.
Lisäksi Prahassa päätettiin toimenpiteistä, joiden avulla parannetaan
NATOn kykyä puolustautua joukkotuhoaseilla, eli biologisilla, kemiallisilla
tai ydinaseilla, tehtyjä hyökkäyksiä vastaan. Joukkotuhoaseiden aiheuttamaan
uhkaan liittyvää tutkimusta ja tiedonkeruuta on tehty jo
toukokuusta 2000 alkaen NATOn joukkotuhoasekeskuksessa. Prahassa
hyväksytty toimintasuunnitelma sisältää pidemmälle meneviä konkreettista
toimenpiteitä, kuten tapahtuma-alueelle muodostettava vastatoimintaryhmä,
joka avustaa ja neuvoo kentällä olevia NATOn sotilaallisia
komentajia joukkotuhoasehyökkäyksen vaikutusten lieventämiseksi.
Ryhmällä on tukenaan liikuteltava kenttälaboratorio, joka kerää,
tunnistaa ja analysoi näytteet. Toimintasuunnitelma sisältää myös lääketieteellisen
tietokannan ja virtuaalisen vasta-ainevaraston perustamisen.
Tietokantaan kerätään tautien oireet, jotka voidaan lähettää satelliittiteitse
keskusjärjestelmään arvioitavaksi. Virtuaalinen vasta-ainevarasto
on luettelo niistä biologisten ja kemiallisten aseiden vastaisista rokotteista
ja lääkkeistä, jotka NATO-maat ovat luvanneet toistensa käyttöön.
Lisäksi NATO pyrkii hyödyntämään paremmin jäsenmaidensa
kansallisia harjoitteluohjelmia.
NATO on pyrkinyt huomioimaan entistä voimakkaammin terrorismin
ja joukkotuhoaseiden aiheuttaman uhkan myötä lisääntyneet riskit siviiliväestölle
ja yhteiskunnan elintärkeille toiminnoille. Valmiuden parantamista
kriisitilanteiden varalle tehdään NATOssa laaja-alaisena komiteatyönä,
joka kattaa tiede- ja ympäristöasiat, huoltovarmuuden ja
logistiset kysymykset, teollisuuden, viestinnän, siviili-ilmailun, lääkinnän
sekä väestönsuojelun. Lisäksi NATO kehittää yhteistyötä siviiliviranomaisten,
rauhankumppanuusmaiden ja kansainvälisten organisaatioiden
kanssa, EU mukaan lukien. Prahassa NATO päätti myös käynnistää
uuden ohjuspuolustustutkimuksen, jossa selvitetään mahdollisuuksia
suojata jäsenmaiden aluetta, joukkoja ja väestöä ohjusuhkia vastaan.
31
15. MIHIN NATOA ENÄÄ TARVITAAN, JOS
YHDYSVALLAT VÄHITELLEN ERKANEE
JÄRJESTÖSTÄ YHÄ KAUEMMAS?
NATOlla ei ole enää yhtä painavaa merkitystä Yhdysvalloille kuin kylmän
sodan aikana. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti merkitse, että
Yhdysvallat olisi erkanemassa kauemmas NATOsta. Päinvastoin,
NATO on jatkossakin tärkein kanava Yhdysvaltain läsnäololle ja vaikuttamiselle
Euroopan turvallisuusasioissa. Vastaavasti globaaleissa operaatioissa
useiden eurooppalaisten liittolaisten antama tuki on ollut Yhdysvalloille
tärkeää. Tehtäväkohtaisesti rakennetut vapaaehtoisten liittoumat
eivät voi korvata NATOn edustamaa jatkuvuutta ja saman arvomaailman
jakavien liittolaisten kesken muodostuneita pitkäaikaisia
yhteistyökäytäntöjä.
Myös eurooppalaisille on ensiarvoisen tärkeää, että Yhdysvallat pysyisi
NATOn kautta sitoutuneena Euroopan turvallisuuteen vakautta luovana
tekijänä. Varsovan liiton suurhyökkäyksen uhka on väistynyt, mutta
sen sijaan esiin on noussut uusia uhkia. Yhdysvallat on toiminut edelläkävijänä
NATOn uudistamisessa, mutta vähitellen myös eurooppalaiset
liittolaiset ovat tunnustaneet, etteivät terrorismi ja joukkotuhoaseet ole
yksin amerikkalaisten uhkana.
NATOn Prahan-huippukokouksen päätökset osoittavat selkeästi liittokunnan
muutoksen taustalla vaikuttavan pohjavireen: tavoitteena on
säilyttää vastaisuudessakin NATOn merkitys Yhdysvaltain turvallisuusajattelussa.
NATOn eurooppalaiset jäsenmaat hyväksyivät Prahassa ne
etupäässä Yhdysvaltain ajamat merkittävät sotilaalliset muutokset, joilla
NATOsta tehdään nykyistä käyttökelpoisempi liittouma uusien uhkien
torjumiseen. Yhdysvaltain sotilaallinen ylivoima on niin omaa luokkaansa,
että se voi halutessaan toimia itsekin ilman NATOa. Lisäksi keväällä
1999 Kosovoon suunnatun ilmaoperaation aikana Yhdysvallat sai
konkreettisesti kokea NATOn “komiteasodankäynnin” rajoitteet ja
ongelmat, mikä vaikutti varmastikin yhä kasvavana houkutuksena toimia
omin voimin. Kuitenkin myös maailman ainoa supervalta tarvitsee
liittolaisia, sillä vastassa ovat aidosti maailmanlaajuiset terrorismin verkostot.
32
16. HAJOAAKO NATO IRAKIA KOSKEVIIN
ERIMIELISYYKSIIN?
Yhdysvaltain ja Euroopan väliset suhteet ovat olleet viime aikoina jännittyneet
Irakin-kysymyksen hoitamiseen liittyvien periaatteellisten
näkemyserojen vuoksi, mikä on heijastunut myös NATOn toimintaan.
Sinänsä tässä ei ole mitään uutta, sillä NATO on käynyt läpi useita kriisejä
olemassaolonsa aikana. Esimerkiksi 1960-luvulla Ranska poistui
ovet paukkuen NATOn sotilaallisista rakenteista, 1970-luvulla eurooppalaisten
NATO-maiden pääkaupungeissa oli lähes päivittäisiä mielenosoituksia
Yhdysvaltain Vietnamin-politiikkaa vastaan, kun taas 1980-
luvulla kiisteltiin pitkään ja hartaasti niin kutsutuista euro-ohjuksista.
1990-luvun alussa Neuvostoliiton ja Varsovan liiton romahtaminen
asetti hetkeksi koko liittokunnan olemassaolon merkityksen kyseenalaiseksi.
Kylmän sodan jälkeen on yhteisen vihollisen väistyminen tuonut entistä
enemmän liikkumavaraa jäsenmaiden välisille näkemyseroille NATOn
sisäisessä keskustelussa. NATO ei missään nimessä toimikaan tyhjiössä
irrallaan muista kansainvälisistä suhteista, vaan sen toiminnassa
heijastuvat kulloisetkin maailmanpolitiikan virtaukset aivan samalla tavoin
kuin YK:ssa tai EU:ssakin. Belgian, Ranskan ja Saksan asettuminen
vastustamaan Yhdysvaltain ja Ison-Britannian Irakin-politiikkaa vain
vahvistaa sen tosiasian, ettei NATO ole mikään Yhdysvaltain tahdoton
sätkynukke, vaan itsenäisesti ajattelevien suvereenien valtioiden välinen
puolustusliitto. Myös esimerkiksi Kreikka ja Turkki ovat vuosien varrella
estäneet NATOn päätöksentekoa EU-NATO -yhteistyötä koskevissa
kysymyksissä. NATOn rooli Kreikan ja Turkin välisten kiistojen
sovittelijana ja hillitsijänä on ollut merkittävä.
Jokainen kriisi jättää omat arpensa liittokunnan yhtenäisyyteen, ja niiden
seuraamukset tuntuvat varmasti muissakin kansainvälisissä organisaatioissa.
Irak-kysymyksen pintaan tuoneessa kriisissä ei olekaan kyse
ainoastaan transatlanttisista näkemyseroista, vaan ilmassa on myös vahvasti
merkkejä perinteisen voimapolitiikan paluusta Eurooppaan. Tällä
kertaa vastakkainasettelu on ryhmittynyt linjalle Belgia, Ranska ja Saksa
vastaan Ison-Britannian ja Espanjan sekä uudempien ja tulevien itä33
eurooppalaisten NATO-maiden muodostama leiri. Tämä tilanne ei
pelkästään aseta EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ikävään
valoon, vaan palauttaa myös mieleen lukuisat historian osoittamat pelottavat
esimerkit eurooppalaisen voimapolitiikan aikaansaannoksista.
NATO on jo useaan otteeseen osoittanut kykyä poikkeuksellisen nopeaan
ja joustavaan reagointiin turvallisuusympäristön muuttuessa.
Myös vuoden 2003 helmikuun alussa NATOa koetelleen kriisin jälkeen
liittokunta onnistui varsin pian kokoamaan rivinsä ja palauttamaan
toimintakykynsä. Jo helmikuun 20. päivänä NATO toimeenpani Irakin
sodan ajan kestäneen operaation, jolla vahvistettiin Turkin puolustusta.
NATOn elinvoimaisuudesta viestii myös sen johtava rooli YK:n mandaatin
alla toimivassa kansainvälisessä ISAF-operaatiossa Afganistanissa,
sekä päätös tukea Puolaa tämän ottaessa kesällä 2003 johtovastuun yhdestä
Irakin vakauttamisoperaation kolmesta sektorista.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä