" Tallinna. "Olette täällä taas", avaimia kantava mies Patarein vankilan portilla sanoo Aino Pajulle.
Historiallisessa asiayhteydessä lause olisi karmea. Hymyilevä Nikolai Kask kuitenkin vain viittaa siihen, että Pajun edellisestä käynnistä portilla on todella kulunut pari tuntia. Hän oli tiistaina Tallinnassa käydessään kysytty haastateltava.
Tallinnan rantaäyräällä sijaitseva entinen rannikkolinnake Patarei sai synkän maineen toimiessaan Viron saksalais- ja neuvostomiehitysten aikana poliittisten vankien säilönä ja kauttakulkuvankilana. Monelle se oli matkan pää.
Neuvostoajan jälkeenkin ränstyneissä ja ahtaissa rakennuksissa säilytettiin vankeja. Nikolai Kask oli vankilan viimeinen johtaja.
Viimeinen vanki siirrettiin muualle viime heinäkuussa, ja syyskuussa Patarei avattiin museona – tilauksesta siellä voi osallistua jopa viisituntiseen elämyskierrokseen sormenjälkien ottamisineen, kuulusteluineen, sääntöjen lukemisineen ja vankilaruokineen.
Viime tiistaina Patarei suljettiin yleisöltä. Syy oli suorastaan vertauskuvallinen, kuin kuolevan pedon viime henkäys. Yhdeltä vankilan käytävältä löydettiin stachybotrys chartarum -homesienen itiöitä, jotka voivat aiheuttaa keuhkoverenvuotoa, Viron lehdet kirjoittivat.
Aino Paju ei osallistunut elämyskierrokselle, eikä edes opastetulle retkelle, vaikka se olisi ollut hänelle entisenä poliittisena vankina ilmainen.
Kesällä 1948 hän ja kaksoissisar Vaike olivat juuri täyttäneet kahdeksantoista vuotta. He olivat eläneet elämänsä ensimmäisen puoliskon itsenäisessä ja agraarisessa Virossa, pienessä kylässä Peipsijärven tuntumassa. Seuraavat yhdeksän vuotta he elivät maassa, jonka yli armeijat ja miehittäjät etenivät ja vetäytyivät. Vain mielivalta oli pysyvää.
Kotikylän kaikki viisi taloa olivat palaneet sodassa, nyt kotia pitivät silmällä vastarintamiehiä jäljittävät turvallisuusjoukot ja ilmeisesti metsäveljet itsekin.
Äiti vietiin välillä yötä vasten kuulusteluihin, joista piti palata jalkaisin. Nyt tuli tyttärien vuoro. Kuulusteluista Tartossa matka jatkui Patareihin ja sieltä Arkangelin lähelle pakkotyöleiriin.
Tästä alkaa Aino Pajun tyttären Imbi Pajun dokumenttielokuva Torjutut muistot. Tai oikeastaan se alkaa äidin painajaisista, joista hän ei pitkään aikaan halunnut puhua tyttärelleen. Unissa hän oli jälleen kuulusteluissa, vankilassa, pakkotyöleirillä, eikä päässyt takaisin kotiin.
Nyt Aino Paju on katsonut kahdesti tyttärensä elokuvan. "Kyynelsilmin, surullisena. On kulunut 51 vuotta siitä kun pääsin takaisin, olin jo alkanut unohtaa, ja ajattelin, etten halua enää käydä sitä kaikkea mielessäni läpi."
Aluksi meni monta vuotta, jolloin vankilakokemuksista ei uskaltanutkaan puhua. Kehenkään ei voinut luottaa.
"Kun palasin kotiin, ajat olivat niin kurjat, että kolhoosissa maksettiin ihmisille 28 kopeekkaa normipäivää kohti ja viljaa oli niin vähän, että ihmiset olivat pahasti köyhtyneet. Minua ei 'bandiittina' olisi otettu kotikylässä kirjoille, mutta koska kyläneuvoston puheenjohtaja oli kirjoitustaidoton, hänen sihteerinsä teki tarvittavan merkinnän. Myöhemmin ei sentään tällaisia ongelmia ollut."
Imbi Paju muistuttaa, että vielä keskellä ruusunpunaisinta glasnostia 1989 KGB yritti sisarusten kotikylässä Võtikveressä painostaa perheen ystäviä raportoimaan entisten leirivankien puheista – tarjousta pohjustettiin metsästysretkellä ja juomatarjoilulla.
Elokuvassa Aino ja Vaike muistelevat, että erityisen raskasta oli ikävöidä äitiä. Kuulostaako epädramaattiselta, miltei lapselliselta? Lapsiahan he oikeastaan olivatkin jouduttuaan terrorikoneiston kotoa raastamiksi. Elokuvan lopussa Vaiken lapsenlapsi, samanikäinen nuori nainen kuin isoäitinsä pidätyksen aikaan, ihmettelee mistä itse olisi saanut voimia kestää kaiken.
Muistoista ei pääse eroon vaikka tahtoisikin. "Kun katson uutisia – sotaa, väkivaltaa, pakolaisia, itkeviä naisia ja lapsia – kysyn, eikö painajainen ikinä lopu."
Naiset ovat kaikille sota- ja sortokoneistoille necessary targets, kuten Eve Enslerin Bosnia-näytelmän nimi kuuluu: välttämättömiä kohteita kansan moraalin murtamiseksi.
Aino Paju tulee epäsuorasti kertoneeksi, kuinka syvä pidätyksen, kuulustelujen ja äärimmäisen nöyryytyksen sokki oli ollut. Patarein portilla hän tunnustaa, ettei vankilassa ollessaan oikeastaan tajunnut missä oli.
"Kaikkea ei edes ollut tarpeen kertoa, oli jätettävä ajattelemisen varaa", Imbi Paju muistuttaa. Hän kokosi tunnin dokumenttia varten neljäkymmentä tuntia haastatteluja. Työ kesti kaikkiaan neljä ja puoli vuotta.
Torjuttujen muistojen keskeisistä haastateltavista Hilja Rüütli (s. 1921) tuo mukaan mustan huumorinsa, joka jostain syystä tuo mieleen Matti Rossin agitprop-balladin toveri Viljasen: kun Rüütli heitettiin sisäministeri Boris Kummin (1897–1958) työhuoneen itämaiselle matolle pamputettavaksi, hän huomautti sen likaisuudesta.
Elokuvan tarkoitus ei ole mässäillä kuohuttavilla yksityiskohdilla, vaan avata keskustelua kyynisessä yhteiskunnassa, jossa menneisyydestä on eri syistä mieluummin vaiettu, eikä tunteita oikein ole totuttu ilmaisemaan, Imbi Paju määrittelee.
Elokuvassa puhuvat kyydityksen uhriksi joutuneiden naisten lisäksi tutkijat ja kyydityskoneistossa nuorena intomielisenä kommunistina mukana ollut Arnold Meri – ainoana, joka rohkeni astua julkisuuteen. Meri on Viron entisen presidentin Lennart Meren serkku.
"Kysyin Arnold Mereltä, halusiko hän kertoa, kuinka vaikeaa oli joutua viran puolesta todistamaan sellaista, mitä ei voinut hyväksyä. Hän vastasi, ettei ymmärtänyt kysymystäni. Kun hän sitten puolusti Boris Kummia sanomalla, että tämä oli enemmän olosuhteiden uhri kuin rikollinen, tunsin hänen tarkoittavan itseään", Imbi Paju sanoo.
"Virossa on ollut oikeudenkäyntejä kidutuksista ja kyydityksistä syytettyjä entisiä Stalinin turvallisuuspoliisin miehiä vastaan – miehiä he muuten poikkeuksetta olivat – mutta yksikään heistä ei ole pyytänyt anteeksi. Kukaan ei vedonnut siihen, että oli liian nuori ja joutui tilanteeseen, josta ei ollut ulospääsyä", Paju sanoo.
"Ehkä emme kuitenkaan tarvitse Etelä-Afrikan mallisia totuuskomissioita, vaan enemmänkin julkisia keskusteluja joissa menneisyyden tabut vihdoinkin purettaisiin." "
Historiallisessa asiayhteydessä lause olisi karmea. Hymyilevä Nikolai Kask kuitenkin vain viittaa siihen, että Pajun edellisestä käynnistä portilla on todella kulunut pari tuntia. Hän oli tiistaina Tallinnassa käydessään kysytty haastateltava.
Tallinnan rantaäyräällä sijaitseva entinen rannikkolinnake Patarei sai synkän maineen toimiessaan Viron saksalais- ja neuvostomiehitysten aikana poliittisten vankien säilönä ja kauttakulkuvankilana. Monelle se oli matkan pää.
Neuvostoajan jälkeenkin ränstyneissä ja ahtaissa rakennuksissa säilytettiin vankeja. Nikolai Kask oli vankilan viimeinen johtaja.
Viimeinen vanki siirrettiin muualle viime heinäkuussa, ja syyskuussa Patarei avattiin museona – tilauksesta siellä voi osallistua jopa viisituntiseen elämyskierrokseen sormenjälkien ottamisineen, kuulusteluineen, sääntöjen lukemisineen ja vankilaruokineen.
Viime tiistaina Patarei suljettiin yleisöltä. Syy oli suorastaan vertauskuvallinen, kuin kuolevan pedon viime henkäys. Yhdeltä vankilan käytävältä löydettiin stachybotrys chartarum -homesienen itiöitä, jotka voivat aiheuttaa keuhkoverenvuotoa, Viron lehdet kirjoittivat.
Aino Paju ei osallistunut elämyskierrokselle, eikä edes opastetulle retkelle, vaikka se olisi ollut hänelle entisenä poliittisena vankina ilmainen.
Kesällä 1948 hän ja kaksoissisar Vaike olivat juuri täyttäneet kahdeksantoista vuotta. He olivat eläneet elämänsä ensimmäisen puoliskon itsenäisessä ja agraarisessa Virossa, pienessä kylässä Peipsijärven tuntumassa. Seuraavat yhdeksän vuotta he elivät maassa, jonka yli armeijat ja miehittäjät etenivät ja vetäytyivät. Vain mielivalta oli pysyvää.
Kotikylän kaikki viisi taloa olivat palaneet sodassa, nyt kotia pitivät silmällä vastarintamiehiä jäljittävät turvallisuusjoukot ja ilmeisesti metsäveljet itsekin.
Äiti vietiin välillä yötä vasten kuulusteluihin, joista piti palata jalkaisin. Nyt tuli tyttärien vuoro. Kuulusteluista Tartossa matka jatkui Patareihin ja sieltä Arkangelin lähelle pakkotyöleiriin.
Tästä alkaa Aino Pajun tyttären Imbi Pajun dokumenttielokuva Torjutut muistot. Tai oikeastaan se alkaa äidin painajaisista, joista hän ei pitkään aikaan halunnut puhua tyttärelleen. Unissa hän oli jälleen kuulusteluissa, vankilassa, pakkotyöleirillä, eikä päässyt takaisin kotiin.
Nyt Aino Paju on katsonut kahdesti tyttärensä elokuvan. "Kyynelsilmin, surullisena. On kulunut 51 vuotta siitä kun pääsin takaisin, olin jo alkanut unohtaa, ja ajattelin, etten halua enää käydä sitä kaikkea mielessäni läpi."
Aluksi meni monta vuotta, jolloin vankilakokemuksista ei uskaltanutkaan puhua. Kehenkään ei voinut luottaa.
"Kun palasin kotiin, ajat olivat niin kurjat, että kolhoosissa maksettiin ihmisille 28 kopeekkaa normipäivää kohti ja viljaa oli niin vähän, että ihmiset olivat pahasti köyhtyneet. Minua ei 'bandiittina' olisi otettu kotikylässä kirjoille, mutta koska kyläneuvoston puheenjohtaja oli kirjoitustaidoton, hänen sihteerinsä teki tarvittavan merkinnän. Myöhemmin ei sentään tällaisia ongelmia ollut."
Imbi Paju muistuttaa, että vielä keskellä ruusunpunaisinta glasnostia 1989 KGB yritti sisarusten kotikylässä Võtikveressä painostaa perheen ystäviä raportoimaan entisten leirivankien puheista – tarjousta pohjustettiin metsästysretkellä ja juomatarjoilulla.
Elokuvassa Aino ja Vaike muistelevat, että erityisen raskasta oli ikävöidä äitiä. Kuulostaako epädramaattiselta, miltei lapselliselta? Lapsiahan he oikeastaan olivatkin jouduttuaan terrorikoneiston kotoa raastamiksi. Elokuvan lopussa Vaiken lapsenlapsi, samanikäinen nuori nainen kuin isoäitinsä pidätyksen aikaan, ihmettelee mistä itse olisi saanut voimia kestää kaiken.
Muistoista ei pääse eroon vaikka tahtoisikin. "Kun katson uutisia – sotaa, väkivaltaa, pakolaisia, itkeviä naisia ja lapsia – kysyn, eikö painajainen ikinä lopu."
Naiset ovat kaikille sota- ja sortokoneistoille necessary targets, kuten Eve Enslerin Bosnia-näytelmän nimi kuuluu: välttämättömiä kohteita kansan moraalin murtamiseksi.
Aino Paju tulee epäsuorasti kertoneeksi, kuinka syvä pidätyksen, kuulustelujen ja äärimmäisen nöyryytyksen sokki oli ollut. Patarein portilla hän tunnustaa, ettei vankilassa ollessaan oikeastaan tajunnut missä oli.
"Kaikkea ei edes ollut tarpeen kertoa, oli jätettävä ajattelemisen varaa", Imbi Paju muistuttaa. Hän kokosi tunnin dokumenttia varten neljäkymmentä tuntia haastatteluja. Työ kesti kaikkiaan neljä ja puoli vuotta.
Torjuttujen muistojen keskeisistä haastateltavista Hilja Rüütli (s. 1921) tuo mukaan mustan huumorinsa, joka jostain syystä tuo mieleen Matti Rossin agitprop-balladin toveri Viljasen: kun Rüütli heitettiin sisäministeri Boris Kummin (1897–1958) työhuoneen itämaiselle matolle pamputettavaksi, hän huomautti sen likaisuudesta.
Elokuvan tarkoitus ei ole mässäillä kuohuttavilla yksityiskohdilla, vaan avata keskustelua kyynisessä yhteiskunnassa, jossa menneisyydestä on eri syistä mieluummin vaiettu, eikä tunteita oikein ole totuttu ilmaisemaan, Imbi Paju määrittelee.
Elokuvassa puhuvat kyydityksen uhriksi joutuneiden naisten lisäksi tutkijat ja kyydityskoneistossa nuorena intomielisenä kommunistina mukana ollut Arnold Meri – ainoana, joka rohkeni astua julkisuuteen. Meri on Viron entisen presidentin Lennart Meren serkku.
"Kysyin Arnold Mereltä, halusiko hän kertoa, kuinka vaikeaa oli joutua viran puolesta todistamaan sellaista, mitä ei voinut hyväksyä. Hän vastasi, ettei ymmärtänyt kysymystäni. Kun hän sitten puolusti Boris Kummia sanomalla, että tämä oli enemmän olosuhteiden uhri kuin rikollinen, tunsin hänen tarkoittavan itseään", Imbi Paju sanoo.
"Virossa on ollut oikeudenkäyntejä kidutuksista ja kyydityksistä syytettyjä entisiä Stalinin turvallisuuspoliisin miehiä vastaan – miehiä he muuten poikkeuksetta olivat – mutta yksikään heistä ei ole pyytänyt anteeksi. Kukaan ei vedonnut siihen, että oli liian nuori ja joutui tilanteeseen, josta ei ollut ulospääsyä", Paju sanoo.
"Ehkä emme kuitenkaan tarvitse Etelä-Afrikan mallisia totuuskomissioita, vaan enemmänkin julkisia keskusteluja joissa menneisyyden tabut vihdoinkin purettaisiin." "
Vastaukset 1
Vanhimmat
kommunistit anteeksi sitä tilaa johon virolaiset saattoivat paratiisijohdatuksellaan ja korvatkoon aiheuttamansa vahingot. Sen jälkeen heillä on oikeus osallistua tasa-arvoisina elämään ja keskusteluun. Tämä anteeksipyyntö ja korvaukset koskevat myös muita kansoja joita kommunistit alistivat ja pakottivat elämään heidän tavallaan ilman demokratiaa ja vapautta II maailmansodan jälkeen ja hieman ennenkin.