>>Meidän kirkollisen käsityksemme mukaan synti on itsessään hyvin pahaa, sinänsä tuomittavaa. Ja kun ryhdymme tutkimaan Tolstoin esitystä synnistä, niin meistäkin tuntuu, koska meillä on jäljellä tuo vanha teologinen käsitys synnistä, että me ihmiset olemme perin huonoja, että koko elämä on sangen toivotonta. Mutta kun saamme tietää ja alamme ymmärtää, mitä Tolstoi itse tarkoittaa synnillä, silloin saamme toisen käsityksen, että juuri synti on se, mikä estää meitä rakastamasta ja olemasta onnellisia, autuaita, niin kuin meidän elämämme tarkoitus ja Jumalan tahto on. Elämän tahto on, että kaikki me ihmiset olisimme täysin onnelliset.
Tämä onni ei silloin ole laadultaan persoonallinen, se ei ole kenenkään yksityistä onnea, vaan se on kaikkien onni. Jumala on pyrkimys kaikkien onneen, se on rakkaus meidän sisässämme, eikä se tunne mitään muuta onnea kuin sen, että näkee toiset onnellisina.
Tiedämme omasta pienestä kokemuksestamme, että meidänkin rakkautemme pyrkimys on siinä, että teemme onnelliseksi hänet, jota rakastamme, jos näemme hänet onnettomana meillä ei ole rauhaa, ennen kuin olemme saaneet hänet taas onnelliseksi. Niin Jumalakin rakastaa, Jumala on tuo suuri onnen tahto meidän sisässämme. Jumala on rakkaus, joka tahtoo nähdä kaikki onnellisina, ja siis Jumala meissä on tuo rakkaus kaikkia kohtaan. Ja se on iankaikkinen onni.
Kun tällä tavoin ymmärrämme synnin ─ Tolstoihan selittää, että synnit ovat juuri ne vaikeimmat esteet, jotka estävät rakkauden aurinkoa paistamasta meidän sieluumme ─ silloin ymmärrämme, ettei oikeastaan ole kysymys siitä, että ihmisen täytyisi välttämättä nyt heti paikalla luopua synneistään ja parantua, ei kysymys ole siitä, että jossakin tuolla ylhäällä on äärettömän ankara tuomari, joka huutaa meille: Voi teitä, ellette tee parannusta! ─ vaan kysymys on siitä, että Jumala, itse elämä sanoo meille: Jos te tahdotte olla onnelliset, jos tahdotte ratkaista elämän arvoituksen, jos tahdotte saavuttaa iankaikkisen elämän, silloin luopukaa synneistä. Muuten te saatte niissä olla.
Maailmahan on ollut tuhansia miljoonia vuosia, ja ihmiskunta on ollut olemassa miljoonia vuosia ja yhä se elää, eikä se yhtäkkiä muuta elämäänsä, ei tule synnittömäksi, vaikka olisi kuinka paljon ankaria profeettoja, jotka jylisisivät ja saarnaisivat, sillä ihmiskunta ei välitä heidän puheistaan. Se elää omaa elämäänsä, ja se on luonnollista: ihmiskunta elää elämäänsä riippumatta saarnoista ja puheista, kuunnellen ainoastaan sisäisten vaistojen ääntä, vain jotkut yksilöt silloin tällöin kuuntelevat Jumalan ääntä ja ymmärtävät, että kysymys on ainoastaan siitä, tahtooko tulla onnelliseksi.
Jos ihminen on tyytyväinen eläimelliseen elämään tai persoonallisen onnen tavoitteluun, jossa hän on milloin vuoren huipulla onnessa, milloin kuin syvässä onnettomuuden laaksossa, niin ei Jumala häntä pakota, hän saa elää omaa elämäänsä, eikä mitään iankaikkista kadotusta ole olemassa: ihminen saa syntyä uudestaan maan päälle. Tolstoikin muuten kyllä puhuu jälleensyntymisestä, hän sanoo: Se minä, joka on nyt tässä muodossa, on ollut jossakin olomuodossa ennen ja tulee tämän jälkeenkin olemaan. Hän siis uskoo jatkuvaan elämään.
Pääasia on se, että totuus, jumalainen rakkaus, iankaikkinen elämä, on niin kallis asia, niin pyhä ja korkea, ettei sitä kenellekään tyrkytetä, vaan ihminen käy koulua täällä maan päällä oppiakseen itse ikävöimään totuutta, Jumalaa, iankaikkista elämää. Se on vapaaehtoista, luonnollista, ja se tulee aikanaan itsestään. Ihminen saa itse valita, hän tulee kerran itse siihen kohtaan kehityksessään, että ymmärtää: Parempi ja kalliimpi on sittenkin tuo helmi, joka on kätketty minulta, kuin tämä kaikki muu.
Ja kun ihminen väsyy kaikkeen tähän persoonallisen onnen tavoitteluun, joka ei vie häntä pysyvään onneen, silloin hän on kelvollinen astumaan sille tielle, joka vie hänet Jumalan luo, totuuden tietoon ja iankaikkiseen elämään. Sen tähden muistakaamme: Kun Tolstoi puhuu synnistä, hän puhuu silloin neuvoen ja tarttuu meidän kaikkiin vaistoihimme ja ravistelee niitä.
Tämä onni ei silloin ole laadultaan persoonallinen, se ei ole kenenkään yksityistä onnea, vaan se on kaikkien onni. Jumala on pyrkimys kaikkien onneen, se on rakkaus meidän sisässämme, eikä se tunne mitään muuta onnea kuin sen, että näkee toiset onnellisina.
Tiedämme omasta pienestä kokemuksestamme, että meidänkin rakkautemme pyrkimys on siinä, että teemme onnelliseksi hänet, jota rakastamme, jos näemme hänet onnettomana meillä ei ole rauhaa, ennen kuin olemme saaneet hänet taas onnelliseksi. Niin Jumalakin rakastaa, Jumala on tuo suuri onnen tahto meidän sisässämme. Jumala on rakkaus, joka tahtoo nähdä kaikki onnellisina, ja siis Jumala meissä on tuo rakkaus kaikkia kohtaan. Ja se on iankaikkinen onni.
Kun tällä tavoin ymmärrämme synnin ─ Tolstoihan selittää, että synnit ovat juuri ne vaikeimmat esteet, jotka estävät rakkauden aurinkoa paistamasta meidän sieluumme ─ silloin ymmärrämme, ettei oikeastaan ole kysymys siitä, että ihmisen täytyisi välttämättä nyt heti paikalla luopua synneistään ja parantua, ei kysymys ole siitä, että jossakin tuolla ylhäällä on äärettömän ankara tuomari, joka huutaa meille: Voi teitä, ellette tee parannusta! ─ vaan kysymys on siitä, että Jumala, itse elämä sanoo meille: Jos te tahdotte olla onnelliset, jos tahdotte ratkaista elämän arvoituksen, jos tahdotte saavuttaa iankaikkisen elämän, silloin luopukaa synneistä. Muuten te saatte niissä olla.
Maailmahan on ollut tuhansia miljoonia vuosia, ja ihmiskunta on ollut olemassa miljoonia vuosia ja yhä se elää, eikä se yhtäkkiä muuta elämäänsä, ei tule synnittömäksi, vaikka olisi kuinka paljon ankaria profeettoja, jotka jylisisivät ja saarnaisivat, sillä ihmiskunta ei välitä heidän puheistaan. Se elää omaa elämäänsä, ja se on luonnollista: ihmiskunta elää elämäänsä riippumatta saarnoista ja puheista, kuunnellen ainoastaan sisäisten vaistojen ääntä, vain jotkut yksilöt silloin tällöin kuuntelevat Jumalan ääntä ja ymmärtävät, että kysymys on ainoastaan siitä, tahtooko tulla onnelliseksi.
Jos ihminen on tyytyväinen eläimelliseen elämään tai persoonallisen onnen tavoitteluun, jossa hän on milloin vuoren huipulla onnessa, milloin kuin syvässä onnettomuuden laaksossa, niin ei Jumala häntä pakota, hän saa elää omaa elämäänsä, eikä mitään iankaikkista kadotusta ole olemassa: ihminen saa syntyä uudestaan maan päälle. Tolstoikin muuten kyllä puhuu jälleensyntymisestä, hän sanoo: Se minä, joka on nyt tässä muodossa, on ollut jossakin olomuodossa ennen ja tulee tämän jälkeenkin olemaan. Hän siis uskoo jatkuvaan elämään.
Pääasia on se, että totuus, jumalainen rakkaus, iankaikkinen elämä, on niin kallis asia, niin pyhä ja korkea, ettei sitä kenellekään tyrkytetä, vaan ihminen käy koulua täällä maan päällä oppiakseen itse ikävöimään totuutta, Jumalaa, iankaikkista elämää. Se on vapaaehtoista, luonnollista, ja se tulee aikanaan itsestään. Ihminen saa itse valita, hän tulee kerran itse siihen kohtaan kehityksessään, että ymmärtää: Parempi ja kalliimpi on sittenkin tuo helmi, joka on kätketty minulta, kuin tämä kaikki muu.
Ja kun ihminen väsyy kaikkeen tähän persoonallisen onnen tavoitteluun, joka ei vie häntä pysyvään onneen, silloin hän on kelvollinen astumaan sille tielle, joka vie hänet Jumalan luo, totuuden tietoon ja iankaikkiseen elämään. Sen tähden muistakaamme: Kun Tolstoi puhuu synnistä, hän puhuu silloin neuvoen ja tarttuu meidän kaikkiin vaistoihimme ja ravistelee niitä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.