Suuret suomen ystävät

kun joutuu käymään muuallakin kuin kotona.

Pitkälle piti suomalaisessa kustannustoiminnassa elää, ennen kuin suomalaista valtaeliittiä rienaava mielipidekirjo pääsi kunnolla kukoistukseen. Menneisyys astuu esille hitaasti.

Kohta tulee kuluneeksi kaksi vuosikymmentä siitä, kun kommunistinen valta kaatui Neuvostoliitossa, eikä DDR:kään ole enää pitkään ollut yksi maailman rauhantahtoisimmista demokratian taivaista. Kommunistivaltioiden entisistä hymistelijöistä on Suomelle leivottu niin presidentti, pääministeri, ministereitä kuin muunkin eliitin edustajia. Tästä Juha Ruusuvuori haluaa uudella romaanillaan asian mielellään unohtavia muistuttaa.

Stallari kertoo, miltä Ruusuvuoren romaanihenkilö Olli Pekka Nevakivi näkee henkisessä ja fyysisessä krapulassaan vuosikymmenten kuluttua. Kyyniset jälkiviisautensa "oopee" kaataa Helsingin katuja tallaavalle historiasta tietämättömälle nuorukaiselle, jonkinlaiselle kuvitteelliselle kuuntelijalleen.

Stallari on osittainen avainromaani, josta oikeiden ja keksittyjen joukosta lukija joutuu poimimaan suorat vinkit ja peitellyt syytökset. Ilkka Kanerva, Paavo Lipponen, Paavo Väyrynen ja Erkki Liikanen yms. ovat ihan oikeita ja tosia henkilöhahmoja, mutta keitä ovat muut? Arvoituksellisia kuviteltuja nimiä livahtelee. Olisiko niiden taustalla jokin todellinen henkilöhahmo?

Ruusuvuoren kirja on tiivistettyä anekdoottien ja politiikanteon hikihelmien vuorottelua. Tyrannivaltioita palvoneet perustelivat asenteitaan käsittämättömin liturgisin sanakääntein. Nyt jälkikäteen koko touhu tuntuu ääliömäiseltä, ymmärtämättömien ihmisten toiminnalta. Anteeksi vaan, te yhä hengissä olevat entiset ja nykyiset valtaa pitävät: miten pokka yhä pitää. Sen Ruusuvuori saa kysymään.

stallari_kirjankansiKeitä "stallarit" oikein olivat?

Kommunistisen järjestelmän kritiikittömät ihailijat ovat jälkikäteen selitelleet, etteivät ole olleet Stalinin palvojia. Kun suomalainen vähemmistökommunismi alkoi huomata joutuneensa henkiseen nurkkaan, he nimesivät itsensä yleisdemokraateiksi. Nimi sopi hyvin, koska joukkoa tuki suuri joukko porvareitakin. Leonid Breznevin ja seuraajiensa hahmo loi todellisen kuvan kommunismin kasvoille. Usko hiipui.

Kun joitakin 60- ja 70-lukulaisia politiikantekijöitä soimataan stallareiksi, lajinimike ei ole täsmällinen. Kyse on leimaavasta haukkumanimestä. Sillä tarkoitetaan kaikkia niitä, jotka poliittisella toiminnallaan puolueissa, yhteisöissä ja tiedotusvälineissä pyrkivät hankkimaan itselleen tulevaisuuden valttikortin kehumalla vaikkapa DDR:ää.

Stallari eli stalinisti on siis laaja-alainen herjasana, samanlainen kuin 70-luvun "äärioikeistolainen", jolla pyrittiin määrittelemään ne, jotka eivät täysin rinnoin uskoneet Urho Kekkosen ajan hymistelyyn. Ruusuvuorenkin kirjassa Stallari on menestynyt ensin poliittisessa kiipeilyssä, sitten hän onkin yritysmaailman superkouluttajana onnistunut konsulttipomo, jota omatunto on alkanut kolkuttaa. Hän ei siis ole oikeastaan mistään kotoisin, koska on kääntänyt takkejaan moneen kertaan ja pettynyt elettyyn elämään, itseensä.

Ruusuvuori kuvaa taitavasti sitä selkärangatonta notkeutta, jolla hyötyä etsivä ihminen elämän hetteikössä kykenee muuntumaan. Kirjoittajan irrottelu saattaa pohjautua tarkkoihin faktoihin tai sitten olla taiteellispoliittista runoilua, kenties kumpaakin mutta uskottavasti:

"Miten hämmästyttävän nopeasti hänestä, joka tuomitsi jyrkästi Veikko Huovisen neuvostovastaisena kirjailijana, tuli kirjallisuuden professori, miten vikkelästi siitä, joka uhkasi Suomen porvareita teloituksilla, tuli suuren lehden USA:n kirjeenvaihtaja, miten hirmuista vauhtia menikään Helsingin Sanomiin se toveri, jonka mielestä lehdistövapaus Itä-Saksassa oli niin korkeaa luokkaa, että siitä piti Suomessa ottaa esimerkkiä", jne. jne.

Antikommarit voitolla - turhan myöhään

Urho Kekkosen ajan jälkipyykki jatkuu. Katja Boxbergin ja Taneli Heikan tuore Lumedemokratia oli pamfletti, jossa puhuttiin pahaa oikeista ihmisistä oikeilla nimillä. Asia oli niin herkkä valtakuntamme valtalehdellemme, että suhteellisen myönteisen arvioinnin yhteyteen alakerraksi piti sijoittaa päivystävän professorin kirjaa kritisoiva kannanotto - kuin varmistukseksi.

Ruusuvuoren kirjan päähenkilö kantaa mukanaan salaperäistä listaa niistä, jotka olivat aikoinaan olleet pahasti epäisänmaallisia ja kommunistisen järjestelmän puolesta. Aivan samantapainen asetelma oli aikoinaan Raija Orasen kirjassa Kohtauspaikka Marinad (Gummerus 2004), jossa siinäkin salaperäiset varjostajat lymyillen seuraavat päähenkilöä. Tiitisen lista elää jo kirjallisuudessa monimuotoisesti kuin paholainen oopperoissa.

Kommunismin halveksunta on vihdoin astunut avoimena esille tällä vuosituhannella. Ja toisaalta kovia tyyppejä riittää, jotka eivät kadu mitään: kun Kaj Chydenius julkaisi juuri muistelmansa, niissä kirjoittaja ei muista kiusallisista ajoista mitään. Hitaasti tuo tyrannivaltioiden inho on puhjennut kukkaan ehkä siksi, että liian moni siitä hyötynyt on yhä vallan kahvassa.

Rautaesiripun varjo säilyy suomalaishistoriassa niin syvässä, että joukossamme tulee olemaan aina niitä, jotka eivät halua myöntää tai hävetä. Ruusuvuoren kirja ei ole heille mieluisa. Kirjantekijöille haaste on myös kova: uutta tulisi keksiä, arkistoissa ja kassakaapeissa olisi paljon paljastettavaa. Muuten kommari-inho alkaa kyllästyttää.

Juha Ruusuvuori: Stallari. WSOY 2009