Satu rukouksen vaaroista

bubastis.tmi kirjoitti:

Kauan kauan sitten Surugan autiomaassa eli metsämies, jonka nimi oli Visu. Hän oli jättiläismäinen kooltaan, ja asui majassa vaimonsa ja lastensa kanssa.

Eräänä päivänä Visun luokse tuli vierailemaan vanha saarnamies, joka sanoi hänelle: "Kunnianarvoisa metsämies, minä pelkään että sinä et koskaan rukoile."

Visu vastasi: "Jos sinulla olisi vaimo ja suuri perhe elätettävänä, sinulla ei koskaan olisi aikaa rukoilla."

Tämä huomautus suututti saarnamiehen, ja vanha mies kuvaili elävästi jälleensyntymän kauhuista sammakkona, tai hiirenä, tai hyönteisenä miljoonien vuosien ajaksi. Tämän kaltaiset yksityiskohdat eivät miellyttäneet Visua, ja hän asiaankuuluvasti lupasi saarnamiehelle, että tulevaisuudessa hän rukoilisi.

"Tee työtä ja rukoile," saarnamies sanoi lähtiessään.

Valitettavasti Visu ei tehnyt mitään muuta kuin rukoili. Hän rukoili kaiket päivät, ja kieltäytyi kaikesta työstä, niinpä hänen riisipeltonsa kuihtuivat ja hänen vaimonsa ja lapsensa näkivät nälkää. Visun vaimo, joka ei ollut koskaan sanonut kovia tai katkeria sanoja miehelleen, tuli äärimmäisen vihaiseksi, ja osoitti sormellaan heidän lastensa riutuvia laihoja ruumiita, hän sanoi: "Nouse Visu, ota kirveesi ja tee jotain hyödyllistä meidän vuoksemme, sen sijaan että vain mutiset rukouksia!"

Visu oli totaalisen hämmästynyt vaimonsa sanoista että kesti vähän aikaa ennenkuin hän pystyi keksimään sopivan vastauksen. Kun hän vihdoin pystyi, hänen sanansa tulivat ulos kuumina ja voimakkaina hänen köyhän ja paljon kärsineen vaimonsa korville.

"Nainen," hän sanoi, "Jumala tulee ensin. Sinä röyhkeä olento kehtaat puhua minulle tuolla tavoin, ja minä en aio olla missään tekemisissä kanssasi enää!" Visu nappasi kirveensä ja, katsomatta ympärilleen ja sanomatta hyvästejä, hän lähti majasta, vaelsi metsään, ja kiipesi Fujiyamalle, missä usvat peittivät hänet näkyvistä.

Kun Visu oli istuutunut vuorelle hän kuuli pehmeän kahisevan äänen, ja välittömästi näki ketun syöksyvän pusikkoon. Nyt Visusta tuntui että oli erittäin onnekasta nähdä kettu, ja unohtaen rukouksensa, hän hyppäsi ylös, ja juoksi sinne tänne toivoen näkevänsä tämän suippokuonoisen pienen olennon.

Hän oli jo luovuttamassa takaa-ajonsa, kun hän saapui aukiolle, ja näki kaksi naista jotka istuivat puron reunalla pelaamassa go-peliä. Metsämies oli täysin lumoutunut, että hän ei voinut tehdä muuta kuin istua alas ja katsoa heitä. Oli täysin hiljaista, lukuunottamatta pehmeitä pelinappuloiden ääniä pelilaudalla ja virtaavan puron solina. Naiset eivät kiinnittäneet Visuun mitään huomiota, sillä he näyttivät pelaavan outoa peliä jossa ei ollut loppua, ja olivat täysin uppoutuneita peliinsä. Visu ei voinut pitää silmiään erossa näistä kauniista naisista. Hän katsoi heidän pitkiä mustia hiuksiaan ja pieniä vikkeliä käsiä jotka vilahtelivat suurista silkkihihoista, kun he siirsivät pelinappuloita.

Kun hän oli istunut siinä kolmesataa vuotta, vaikka se tuntui hänestä vain yhdeltä kesäiltapäivältä, hän huomasi että toinen pelaajista teki väärän siirron pelissä. "Väärin, ihastuttava neito!" hän huusi innostuneena. Siinä samassa nämä naiset muuttuivat ketuiksi ja juoksivat pois.

Kun Visu yritti seurata heitä, hän huomasi kauhukseen että hänen jäsenensä olivat aivan jäykät, että hänen hiuksensa olivat hirvittävän pitkät ja hänen partansa kosketti maata.
Hän huomasi myös että hänen kirveensä varsi, vaikka se oli tehty kovimmasta puusta, oli lahonnut pois pieneksi tomukasaksi.

Useiden kivuliaiden yritysten jälkeen Visun onnistui nousta jaloilleen ja alkoi hitaasti kävellä kohti pientä kotiansa. Kun hän saapui kotinsa luo, hän oli hämmästynyt että kukaan ei ollut majassa, ja nähdessään hyvin vanhan naisen, hän sanoi: "Hyvä rouva, olen ihmeissäni että pieni kotini on kadonnut. Lähdin matkaan tänään iltapäivällä, ja nyt illalla se on kadonnut!"

Vanha nainen josta tuntui että hullu puhui hänelle, kysyi hänen nimeään. Kun hän kuuli nimen, hän kertoi: "Pöh! Sinun täytyy todellakin olla hullu! Visu eli kolmesataa vuotta sitten! Hän lähti yhtenä päivänä, eikä koskaan tullut takaisin."

"Kolmesataa vuotta!" mutisi Visu. "Ei voi olla mahdollista. Missä ovat rakas vaimoni ja lapseni?"

"Haudattu!" sähisi vanha nainen, "ja jos mitä kerron on totta, lastenlapsesi on haudattu myös. Jumala on pidentänyt kurjan elämäsi rangaistukseksi siitä, että et pitänyt huolta vaimostasi ja lapsistasi."

Suuret kyyneleet valuivat pitkin Visun ryppyisiä poskia ja hän sanoi käheästi: "Olen menettänyt miehuuteni. Minä vain rukoilin kun rakkaani näkivät nälkää ja tarvitsivat kätteni töitä, jotka kerran olivat vahvat. Vanha nainen, muista minun viimeiset sanani: "Jos sinun on pakko rukoilla, tee jotain työtäkin myös!"

Me emme tiedä kuinka kauan köyhä mutta katuva Visu eli palattuaan oudoilta retkiltään. Hänen valkoisen haamunsa on sanottu vieläkin kummittelevan Fujiyamalla kuun paistaessa kirkkaana.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä