Ei riitä ei.

Tiedättekö ihmiset, että taas jälleen kerran huomaan hakkaavani päätäni seinään tämän asian kanssa. Minä en kelpaa sellaisena kuin olen. Minä katson ihmistä ihmisenä enkä suostu kumartamaan pukuja, trendejä, peiteltyjä käytöskuvioita. En suostu kunnioittamaan ihmistä vain sen takia, että hän on vaikkapa työssään tehnyt jotain suurta. Eri asia sitten taas jos siihen yhdistyy periaatteet ja inhimillisyys.. Vaan kun noin yleisesti ottaen ne eivät kulje käsi kädessä ainakaan akateemisissa piireissä.. Sitä oppiläksyä tässä kivuliaasti kantapään kautta opitaan parhaillaan. Mutta tiedättekö, että tämän ajattelutavan omaavana olen selkeästi myös uhka. Varsinkin reviiritietoisille, jotka rakentavat sen juttunsa peilaten muita. Todella, todella surullista huomata ja joutua taas jonkin sellaisen keskelle missä ei suin surminkaan haluaisi olla. Ei voi kuin ihmetellä mitenkä tämä taas meni näin, etten huomannut katsoa tarkemmin.. Tosin tällä kertaa kyllä koko ajan päässä jyskytti pieni varoitusääni eli osasin jo sinänsä aavistaa kun "kaikki oli liian hyvin". Nykymaailman aikaan vaan ainakin nämä ihmiset juurikin tuijottavat kehikkoa minkä väsäävät ympäristön mukaan, eivät oman itsensä mukaan. Harmillista toisaalta miten eivät edes näe itseänsä, näkevät vain muut ja näkevät asemansa, jalustansa. Minä tämmöisenä maailman parantajanhippinä en tietenkään sovi siihen yhtälöön.. Koska saatan liikaa huomaamattani tunkea toisten reviirille, tulla liian lähelle ihmistä. Ja silloin voin vaikka nolata jonkun. Veikeintä tässä on se, että aikoinaan kun minun haluttiin tapaavan ihmisiä niin halusin katsoa rauhassa. Ottaa askeleen kerrallansa, koska jo silloin vainusin tämän reviiri-asian. Suorastaan haistoin sen, että jos minä tulen uutena tuosta noin vaan mukaan ja olen puhtaasti oma itseni niin piru vie siitä tulee ongelmia. Hassuinta nyt, että tämä eilinen tapahtuma osoittaa nämä vaistoamani asiat tismalleen oikeiksi. Eikä tämä sinänsä mitään, tiesinhän sen jo pohjimmiltani kun en muutenkaan tähän järjestyksen pitoon osaa vaaditussa tahdissa tottua, etten kuulu tähän porukkaan, näiden keskelle. Minua, sisintäni se ei muuta miksikään, ja luojan lykky sen näen ja koen kuitenkin jo nyt. Ja turha ollenkaan kuvitella, että alan rekkaloimaan tai taistelemaan. Tarkemmin ajateltuna en edes halua tuollaista elämää.. Koska tiedän sen, että löydän kyllä vielä oman paikkani sitten taas muuta kautta :) Nämä palat eivät vaan temmaa nyt juuri näiden palasten kanssa vaan ei sitä kukaan väitä etteivätkö ne joidenkin toisten palasten kanssa sopisi yhteen :) Hyvää alkavaa viikkoa vaan kaikille!