Maineen palautus vapaussotureille

Joo opettele ensin apukoukoululainen kirjoittamaan edes nimeni oikein. Se on SANAMIES.

Ja saksan avulla ei voittoa saavutettu vaan Pohjanmaalaiset sen teki. Sillä sakasalaiset tuli vasta kun sota oli jo ratkennut eikä heitä kutsuttu tänne apuun. Sinä taidat sotkea saksassa koulutetut jääkärit noihin saksalaisiin.

Ja te punikit olette mollanneet Suomen valkoista vapautusarmeijaa liikaa joten maineen palautus olisi paikallaan. Koska tutkitaan punaisten teot ja maanpetturuuden itsenäisyyden alkuvaiheilla?

Sanamies kirjoitti:

Joo opettele ensin apukoukoululainen kirjoittamaan edes nimeni oikein. Se on SANAMIES.

Ja saksan avulla ei voittoa saavutettu vaan Pohjanmaalaiset sen teki. Sillä sakasalaiset tuli vasta kun sota oli jo ratkennut eikä heitä kutsuttu tänne apuun. Sinä taidat sotkea saksassa koulutetut jääkärit noihin saksalaisiin.

Ja te punikit olette mollanneet Suomen valkoista vapautusarmeijaa liikaa joten maineen palautus olisi paikallaan. Koska tutkitaan punaisten teot ja maanpetturuuden itsenäisyyden alkuvaiheilla?

Älä itse lässytä paskaa.Voisit sinäkin lukea hieman laajemmin.En kyllä usko,että sinun tapauksessasi siitä on kyllä hyötyä.

mikko kirjoitti:

Älä itse lässytä paskaa.Voisit sinäkin lukea hieman laajemmin.En kyllä usko,että sinun tapauksessasi siitä on kyllä hyötyä.

On siellä punikkien puolella.

Suomen vapaus- ja kansalaissota tammikuusta toukokuuhun 1918 oli osa ensimmäistä maailmansotaa ja se liittyi samalla Venäjän bolshevikkien maailmanvallankumouksen tavoitteluun.

Suomen korkeimman vallan haltija, eduskunta hyväksyi joulukuussa Suomen julistautumisen itsenäiseksi ja suvereeniksi valtioksi. Eduskuntaan nojannut Suomen hallitus eli senaatti ryhtyi itsenäisyyden ja toimintavapauden turvaamiseksi riisumaan aseista ja karkottamaan vanhan emämaan Venäjän joukkoja ja Venäjän hallitus puolestaan julisti sodan Suomen hallituksen "vastavallankumouksellisia" joukkoja vastaan. Näin syntyi 28.1. 1918 vapaussota.
Eduskunnassa vähemmistöön jääneen työväenliikkeen edustajat puolestaan tekivät Venäjän lokakuun vallankumouksen esimerkkiä noudattaen ja turhautuneina parlamentaarisen vaikutusvaltansa vähäisyyteen 27.1. 1918 vallankumouksen ja onnistuivat venäläisten joukkojen tuella saamaan haltuunsa maan eteläosan. Näin syntyi kansalaissota. Senaatin valta keskittyi Vaasaan, vallankumouksellisten perustaman kansanvaltuuskunnan taas Helsinkiin. Eduskunta ei sodan takia pystynyt toimimaan.

Poliittista kriisiä oli syksyn 1917 mittaan kiihdyttänyt aseellisten kansalaisjärjestöjen muodostaminen. Itsenäisyysmiehet ja perinteistä järjestystä kannattavat perustivat suojeluskuntia eli valkokaarteja (vastustajien nimityksin "lahtarikaarteja") ja työväestön eri suuntaukset järjestyskaarteja eli punakaarteja. Hallitus yritti näiden tilalle vahvistaa valtiollista järjestysvaltaa, ja eduskunta myönsi tammikuussa 1918 valtuudet lujan järjestysvallan perustamiseen, jolloin työväestö syytti hallitusta aikomuksista rajoittaa kansalaisvapauksia.

Senaatti muodosti järjestysjoukkoja, kiireessä suojeluskuntien pohjalta. Niiden johtoon nimitettiin kenraaliluutnantti (sitten ratsuväenkenraali) Gustaf Mannerheim. Vallankumousarmeijan päällystötehtävissä käytettiin venäläisten upseerien asiantuntemusta (mm. eversti Mihail Svetshnikov), mutta punakaartin ylijohtoon pyrittiin saamaan suomalaisia työväenaktivisteja. Huhtikuussa punaisen puolen ylijohdon otti diktaattorina Kullervo Manner.

Sodan alkuvaiheessa valkoisen ja punaisen Suomen välille muodostui rintamalinja, joka kulki pääpiirteittäin länsi-itäsuunnassa: Porin, Tampereen, Heinolan ja Lappeenrannan pohjoispuolitse ja kaakkoon Karjalan kannakselle ja Laatokan rantaan Suomen ja Venäjän rajan tuntumaan. Valkoinen puoli pystyi maaliskuun puoliväliin mennessä organisoimaan ja pikakouluttamaan armeijan, joka oli siirreltävissä ja keskitettävissä. Valkoisten etuna oli se, että heidän käytettävissään oli koulutettua päällystöä, jääkäripataljoonassa Saksassa koulutettuja, autonomisen Suomen armeijan päällystöä ja ruotsinmaalaisia vapaaehtoisia. Näin valkoiset pystyivät lyömään punaisten voimat Tampereen seudulla maalis-huhtikuun vaihteessa ja Viipurin seudulla huhtikuun lopussa.

Neuvostohallitus asettui alusta alkaen selkeästi Suomen vallankumoushallituksen puolelle ja se oli valmis uhraamaan asevoimia sotimiseen ja punaisten auttamiseen, kunhan sotatoimet päättyisivät nopeasti, sillä oli vaarana, että sotatoimien venyminen saisi Saksan sekaantumaan asiaan. Saksan painostus sai helmi-maaliskuun vaihteessa 1918 neuvostohallituksen lopettamaan Suomen punaisten julkisen tukemisen. Venäjän ja punaisen Suomen välit järjestettiin 1.3. ns. punaisella valtiosopimuksella. Sopimus todisti Suomen punaisten pyrkimyksestä kansallisen itsenäisyyden säilyttämiseen ja jopa kansallisen suuruuden luomiseen, mutta Lenin pakotti Suomen punaiset hyväksymään nimityksen Suomen sosialistinen tasavalta. Tuolloin myös valkoisten mielenkiinto kohdistui Itä-Karjalaan.

Saksan joukot saapuivat Ahvenanmaalle maaliskuun alussa ja saksalaisen Itämeren divisioonan hyökkäys jatkui Suomen mannermaalle huhtikuun alussa ja johti Helsingin valtaukseen 15.4. Tästä apuretkikunnasta huolimatta Suomi pysytteli muodollisesti puolueettomana maailmansodan osapuoliin nähden mutta joutui alistamaan taloutensa Saksan armoille.

Suomessa jatkuvasti olevat venäläiset taistelivat valkoisten suomalaisten kanssa mutta saksalaiset pyrkivät hoitamaan venäläisten poistumisen Suomesta painostamalla ja neuvotteluin. Venäjän Itämeren-laivaston poistuminen Helsingin satamasta jään halki Kronstadtiin maalis-toukokuussa tapahtui sopimuksen mukaan. Punaisen kansanvaltuuskunnan Venäjälle luovuttamaa Inon linnoitusta valkoiset huhti-toukokuussa 1918 piirittivät, ja Saksan painostamana venäläiset lopulta toukokuun puolivälissä jättivät linnoituksen raunioitettuna valkoisille.



Sotatoimien päätyttyä toukokuussa 1918 neuvostohallitus suostui Saksan välityksellä rauhanneuvotteluihin Suomen hallituksen kanssa. Vasta keväällä 1920 neuvottelukontakti taas avautui ja lokakuussa 1920 solmittiin Tarton rauhansopimus.

Vuoden 1918 sota oli Mannerheimille nimen omaan vapaussota. Kansanvaltuuskunnan aloittama kapina oli Mannerheimin yleiseurooppalaisesta näkökulmasta vain osa Venäjältä levinnyttä anarkian ja vallankumouksen aaltoa, joka uhkasi Suomen itsenäisyyttä. Itsenäisen Suomen hän halusi säilyttää puolueettomana, hän katsoi, että Saksan sotilaallinen apu heikentäisi riippumattomuutta, ja pyrki rajoittamaan saksalaisvaikutusta. Tampereen valloitusoperaatiota hän kiirehti osoittaakseen, että suomalaiset itse pystyivät ratkaisemaan tilanteen ennen saksalaisen apujoukon tuloa.

Sanamies kirjoitti:

Suomen vapaus- ja kansalaissota tammikuusta toukokuuhun 1918 oli osa ensimmäistä maailmansotaa ja se liittyi samalla Venäjän bolshevikkien maailmanvallankumouksen tavoitteluun.

Suomen korkeimman vallan haltija, eduskunta hyväksyi joulukuussa Suomen julistautumisen itsenäiseksi ja suvereeniksi valtioksi. Eduskuntaan nojannut Suomen hallitus eli senaatti ryhtyi itsenäisyyden ja toimintavapauden turvaamiseksi riisumaan aseista ja karkottamaan vanhan emämaan Venäjän joukkoja ja Venäjän hallitus puolestaan julisti sodan Suomen hallituksen "vastavallankumouksellisia" joukkoja vastaan. Näin syntyi 28.1. 1918 vapaussota.
Eduskunnassa vähemmistöön jääneen työväenliikkeen edustajat puolestaan tekivät Venäjän lokakuun vallankumouksen esimerkkiä noudattaen ja turhautuneina parlamentaarisen vaikutusvaltansa vähäisyyteen 27.1. 1918 vallankumouksen ja onnistuivat venäläisten joukkojen tuella saamaan haltuunsa maan eteläosan. Näin syntyi kansalaissota. Senaatin valta keskittyi Vaasaan, vallankumouksellisten perustaman kansanvaltuuskunnan taas Helsinkiin. Eduskunta ei sodan takia pystynyt toimimaan.

Poliittista kriisiä oli syksyn 1917 mittaan kiihdyttänyt aseellisten kansalaisjärjestöjen muodostaminen. Itsenäisyysmiehet ja perinteistä järjestystä kannattavat perustivat suojeluskuntia eli valkokaarteja (vastustajien nimityksin "lahtarikaarteja") ja työväestön eri suuntaukset järjestyskaarteja eli punakaarteja. Hallitus yritti näiden tilalle vahvistaa valtiollista järjestysvaltaa, ja eduskunta myönsi tammikuussa 1918 valtuudet lujan järjestysvallan perustamiseen, jolloin työväestö syytti hallitusta aikomuksista rajoittaa kansalaisvapauksia.

Senaatti muodosti järjestysjoukkoja, kiireessä suojeluskuntien pohjalta. Niiden johtoon nimitettiin kenraaliluutnantti (sitten ratsuväenkenraali) Gustaf Mannerheim. Vallankumousarmeijan päällystötehtävissä käytettiin venäläisten upseerien asiantuntemusta (mm. eversti Mihail Svetshnikov), mutta punakaartin ylijohtoon pyrittiin saamaan suomalaisia työväenaktivisteja. Huhtikuussa punaisen puolen ylijohdon otti diktaattorina Kullervo Manner.

Sodan alkuvaiheessa valkoisen ja punaisen Suomen välille muodostui rintamalinja, joka kulki pääpiirteittäin länsi-itäsuunnassa: Porin, Tampereen, Heinolan ja Lappeenrannan pohjoispuolitse ja kaakkoon Karjalan kannakselle ja Laatokan rantaan Suomen ja Venäjän rajan tuntumaan. Valkoinen puoli pystyi maaliskuun puoliväliin mennessä organisoimaan ja pikakouluttamaan armeijan, joka oli siirreltävissä ja keskitettävissä. Valkoisten etuna oli se, että heidän käytettävissään oli koulutettua päällystöä, jääkäripataljoonassa Saksassa koulutettuja, autonomisen Suomen armeijan päällystöä ja ruotsinmaalaisia vapaaehtoisia. Näin valkoiset pystyivät lyömään punaisten voimat Tampereen seudulla maalis-huhtikuun vaihteessa ja Viipurin seudulla huhtikuun lopussa.

Neuvostohallitus asettui alusta alkaen selkeästi Suomen vallankumoushallituksen puolelle ja se oli valmis uhraamaan asevoimia sotimiseen ja punaisten auttamiseen, kunhan sotatoimet päättyisivät nopeasti, sillä oli vaarana, että sotatoimien venyminen saisi Saksan sekaantumaan asiaan. Saksan painostus sai helmi-maaliskuun vaihteessa 1918 neuvostohallituksen lopettamaan Suomen punaisten julkisen tukemisen. Venäjän ja punaisen Suomen välit järjestettiin 1.3. ns. punaisella valtiosopimuksella. Sopimus todisti Suomen punaisten pyrkimyksestä kansallisen itsenäisyyden säilyttämiseen ja jopa kansallisen suuruuden luomiseen, mutta Lenin pakotti Suomen punaiset hyväksymään nimityksen Suomen sosialistinen tasavalta. Tuolloin myös valkoisten mielenkiinto kohdistui Itä-Karjalaan.

Saksan joukot saapuivat Ahvenanmaalle maaliskuun alussa ja saksalaisen Itämeren divisioonan hyökkäys jatkui Suomen mannermaalle huhtikuun alussa ja johti Helsingin valtaukseen 15.4. Tästä apuretkikunnasta huolimatta Suomi pysytteli muodollisesti puolueettomana maailmansodan osapuoliin nähden mutta joutui alistamaan taloutensa Saksan armoille.

Suomessa jatkuvasti olevat venäläiset taistelivat valkoisten suomalaisten kanssa mutta saksalaiset pyrkivät hoitamaan venäläisten poistumisen Suomesta painostamalla ja neuvotteluin. Venäjän Itämeren-laivaston poistuminen Helsingin satamasta jään halki Kronstadtiin maalis-toukokuussa tapahtui sopimuksen mukaan. Punaisen kansanvaltuuskunnan Venäjälle luovuttamaa Inon linnoitusta valkoiset huhti-toukokuussa 1918 piirittivät, ja Saksan painostamana venäläiset lopulta toukokuun puolivälissä jättivät linnoituksen raunioitettuna valkoisille.



Sotatoimien päätyttyä toukokuussa 1918 neuvostohallitus suostui Saksan välityksellä rauhanneuvotteluihin Suomen hallituksen kanssa. Vasta keväällä 1920 neuvottelukontakti taas avautui ja lokakuussa 1920 solmittiin Tarton rauhansopimus.

Vuoden 1918 sota oli Mannerheimille nimen omaan vapaussota. Kansanvaltuuskunnan aloittama kapina oli Mannerheimin yleiseurooppalaisesta näkökulmasta vain osa Venäjältä levinnyttä anarkian ja vallankumouksen aaltoa, joka uhkasi Suomen itsenäisyyttä. Itsenäisen Suomen hän halusi säilyttää puolueettomana, hän katsoi, että Saksan sotilaallinen apu heikentäisi riippumattomuutta, ja pyrki rajoittamaan saksalaisvaikutusta. Tampereen valloitusoperaatiota hän kiirehti osoittaakseen, että suomalaiset itse pystyivät ratkaisemaan tilanteen ennen saksalaisen apujoukon tuloa.

Alat oppia käyttämään lähteitä. Vielä kun opit kirjoittamaan ja erottamaan totuuden valheesta niin hyvä. Tässä copypastaan sinulle samasta artikkelista sinun (ilmeisesti tahallasi) poisjättämät jutut.

"Vuonna 1918 Mannerheim laski Pietarin-suunnitelmissaan osittain Saksan avun varaan: oli luotava tilanne, jossa Saksa toimisi Suomen passiivisena selkänojana ja jossa Englanti hyväksyisi suomalaisten joukkojen etenemisen Venäjän alueelle. Mannerheimin mielipide oli: "Sota ei tule loppumaan kummankaan puolen valtavalla voitolla, sentähden ei tule Suomen riitaantua minkään valtakunnan kanssa". Suomelle oli tärkeätä, että sillä on rauhanneuvotteluissa puolellaan yleinen myötätunto ja "se meillä voi olla sillä me olemme taistelleet anarkismia vastaan sekä laillisen järjestyksen ja kulttuurin puolesta." Saksa oli kuitenkin heikompi kuin Mannerheim uskoi."

TÄSSÄ SITTEN SINULLE SA(AR)NAMIES VASTINETTA VÄITTEELLESI, ETTEIKÖ RUOTSALAISIA OLISI OLLUT VALKOISTEN PUOLELLA SOTIMASSA. ITSEASIASSA RUOTSALAISIA OSALLISTUI ENEMMÄN SOTATOIMIIN KUIN VENÄLÄISIÄ.

"Suomeen Ruotsista 1918 saapuneista vapaaehtoisista koottiin joukko-osasto, joka sai nimen Ruotsalainen prikaati.
Vapaaehtoisten keskimääräinen koulutustaso oli varsin korkea, ja upseereja ja aliupseereita pyrittiin, kun se vain kielitaidon ja erityisosaamisen kannalta oli mahdollista, sijoittamaan esikuntiin ja valkoisen armeijan muihin joukkoihin.
Prikaatin piirissä alkoi esiintyä nurinaa, kun sille ei liiennyt taistelutehtäviä. Väitettiin, että sitä käytettiin Mannerheimin ja päämajan henkivartiostona. Tampereen taisteluun prikaati osallistui ja kärsi raskaat tappiot.
Prikaati liitettiin sitten Länsiarmeijaan, ja se osallistui näkyvästi Helsingin paraatiin 16.5. 1918. Suomalaiset kiittivät runsain mitoin näitä vapaaehtoisia, joskin kieliongelmia esiintyi suomenkielisten ja ruotsinkielisten välillä. Sille oli jo Pohjois-Suomessa lahjoitettu oma lippu, ja toisen se sai Helsingissä 16.5. Toukokuun lopulla prikaatin pääosa lähti Suomesta ja sai Tukholmassa juhlavan vastaanoton".

JA TÄSSÄ SITTEN VASTINETTA SA(AR)NAMIEHEN VÄITTEELLE ETTEI LAITTOMIA TELOITUKSIA TAPAHTUNUT.

"Teloitukset olivat monasti summittaisia ja veivät mukanaan sellaisiakin, jotka eivät olleet osallistuneet väkivallantekoihin. Kun vielä hallitusvalta halusi pikkutarkasti tutkia ja tuomita kapinaan osallistuneet, punaiset joutuivat odottamaan ratkaisua vankileireillä. Niiden olot olivat heikot, ja vankeja kuoli nälkään ja tauteihin. Nämä sodan seurausilmiöt jäivät monien mieliin pysyvämmin kuin itse sota ja sen syyt.
Päämajassa tiivistyi maaliskuun lopulla mielipide, että vankien kasaantumisen välttämiseksi oikeutta olisi jaettava nopeasti. Ylipääliköltä esitti senaatille kenttäoikeuksien perustamista, jotta tähän päämäärään nopeammin päästäisiin. Ajatuksena oli, että pahimmat rikolliset oli tuomittava kenttätuomioistuimissa ja ammuttava ja että suuret joukot oli laskettava kotiin. Mannerheim oli "taipuvainen vapauttamaan ja päästämään koteihinsa ne punavangit, jotka saivat kotipaikastaan hyvät lausunnot, ja erityisesti ne, joiden voitaisiin todeta tulleen kapinaan pakotetuiksi". Ehdotuksella oli myös käytännön perustelut. Joukot eivät riittäneet vankeja vartioimaan vaan ne tarvittiin rintamalla. Toisaalta Mannerheim ajatteli jo Suomen kykyä yhtenäistyä: valtion paras strateginen raja on sen yhtenäisyys. Hän painotti sillan rakentamista kansanosien välille taistelun ratkettua.

Mannerheim sai Vaasan hovioikeuden presidentin, valkoisen Suomen korkeimman oikeusviranomaisen Karl Söderholmin taipumaan mahdollisuuteen perustaa kenttäoikeuksia, tulkitsemalla sotaväen rikoslakia ja katsomalla sotatilan vallitsevan. Vaasan hallituksen juristijäsenet asettuivat kuitenkin toiselle kannalle. Ottaen huomioon voimassaolevan lainsäädännön ei näitä kenttäoikeuksia voinut asettaa. Venäjälle ei sotaa ollut voitu julistaa, kun eduskunta ei ollut voinut kokoontua, ja sisällissodan aikaista sotatilaa ei laki tuntenut.

Vaasan senaatti lähti periaatteesta, että kapinalliset oli tuomittava yleisen rikoslain perusteella, valtiorikosten kysymyksessä ollessa hovioikeuksissa. Käytännön syistä, vankimäärän suuruuden takia, päädyttiin kuitenkin siihen, että oli asetettava erityisiä valtiorikosoikeuksia. Punavankien tuomitseminen oli kansakokonaisuuden kannalta niin suuri asia, että sen tuli tapahtua lakien mukaan mahdollisimman normaalissa oikeudenkäynnissä. Senaatti pelkäsi aiheellisesti paineen johtavan tuomiottomiin teloituksiin, jollei oikeudenkäynteihin pian päästäisi. Ns. valkoisen terrori oli jo alkanut. Päämajan poliisiviranomaisten esittäessä pikaoikeudenkäyntejä Mannerheim vastasi: "Verta on virrannut kyllin. En halua saada Suomen pyövelin nimeä." Valloitettujen alueiden turvaamispäällikkö Walden esitti Helsingissä 8.5. hallitukselle kenttäoikeuksien asettamista ja vankien vapauttamista, mutta hallitus katsoi edelleen, että tuomioitten ja tutkimuksen tuli tapahtua lain mukaan. Laki valtiorikosoikeudesta vahvistettiin toukokuun lopulla. Rangaistusperusteena oli rikoslain säännökset valtiopetoksesta, johtajien osalta kuitenkin maanpetoksesta.

Kun punaiset armeijat olivat huhti-toukokuun vaihteessa antautuneet, punaiset koottiin sotilaiden vartioimille vankileireille. Niistä suurimmat olivat Hämeenlinna, Viipuri, Helsinki, Tampere, Riihimäki, Kotka ja Lahti. Myöhemmin tunnetuimmaksi suurleiriksi tuli Tammisaari. Sodan päättyessä valkoisilla oli yli 80 000 vankia. Osa päästettiin kotiin välittömästi, ja kesäkuun alussa heitä oli 74 000. Vankimäärä väheni kesän lopulla nopeasti. Se oli 1.7. 71 000, 1.8. 41 000 ja 1.9. 27 000. Senaatti omaksui sen linjan, että kaikki punaiset oli tuomittava laillisissa oikeusistuimissa lain määräämiin rangaistuksiin. Pitkään jatkunut tutkiminen aiheutti kuitenkin sen, että monet punaiset vankileirien ahtaissa oloissa, heikolla ruoalla joutuivat tautien uhreiksi: vankileireillä kuoli vuoden 1919 kevääseen mennessä peräti noin 12 500 punaista"

JA VIELÄ SEKÄ PUNAISESTA, ETTÄ VALKOISESTA TERRORISTA. LUVUISTA KÄY ILMI KUMPI OLI LAAJEMPAA JA JÄRJESTELMÄLLISEMPÄÄ.

"Vuonna 1918 Suomessa kuoli noin 40 000 henkeä enemmän kuin keskimäärin vuosittain 1910-1920. Heistä kuoli sotaan liittyen noin 25000 henkeä ja näistä taas aseen kaatamina noin 14 000 henkeä. Niin kuin usein kansalaissodissa niin Suomessakin vuonna 1918 suoritettiin runsaasti varsinaiseen taistelutoimintaan kuulumattomia surmantöitä, teloituksia ilman laillista oikeudenkäyntiä, sotavankien surmaamista, ryöstömurhia ja murhia.

Osa tällaisista surmantöistä liittyi niin läheisesti sotatoimiin, että jälkeen päin ei ole pystytty tekemään eroa terroritekojen ja sotatoimien välillä. Tilastojen mukaan sodassa kaatui 6 850 suomalaista. Selvästi sotatoimissa kuoli noin 3 100 valkoista ja 3 400 punaista, kaikkiaan siis - venäläiset mukaan lukien noin 7 000 henkilöä. Tämän lisäksi sai surmansa noin 10 000 henkilöä osittain sotatoimiin liittyen mutta osittain vasta taistelujen jälkeen.
Vuoden 1918 sodan surmatöiden nimitys - murha, teloitus jne. - on riippuvaista siitä, miten ihmiset henkilökohtaisesti suhtautuvat sodan yleiskuvaan. Nimitykset "punainen terrori" ja "valkoinen terrori" kuvaavat surmatöiden herättämää painostavaa ilmapiiriä niissä väestöryhmissä joihin se kulloinkin kohdistui. Punaisen terrorin uhreja oli noin 1700, valkoisen terrorin noin 8400.

Punainen terrori oli vallankumoukseen liittyvä purkautumisilmiö, jollaisesta oli saatu esimerkkejä Venäjän vallankumouksien yhteydessä. Vallankumoukseen liittyi ajatus yhtäkkisestä muutoksesta, vanhan järjestyksen kumoamisesta ja hävittämisestä. Tavallisten lakien ei katsottu sitovan. Punainen terrori jakaantui kahteen huippuvaiheeseen. Kapinan puhkeamisesta kolmisen viikkoa surmatyöt koko ajan lisääntyivät. Helmikuun puolivälissä punainen terrori väheni ratkaisevasti. Vallankumousjohto yritti estää laittoman menon riistäytymästä valloilleen. Kansanvaltuuskunta, joka lähes koko sodan ajan kävi kamppailua selvempää sotilasdiktatuuria haluavan toimintalinjan kanssa, yritti julistuksin vedota punakaarteihin terrorin lopettamiseksi. Punaisen terrorin toinen huippukausi osuu huhtikuuhun. Koko punaisten länsiarmeija aloitti nopean perääntymisen. Vetäytymisen yhteydessä sytytettiin murhapolttoja ja tuhottiin jopa viljavarastoja. Ennen lähtöä tehtiin "tilit selviksi".

Valkoisen terrorin pääsyy oli punaisen terrorin aiheuttama viha, kauhu ja kosto. Valkoisen terrorin kokivat siihen osallistuneet jollain tavoin oikeutetuksi, koska se kohdistui ihmisiin, jotka olivat ryhtyneet kapinaan laillista hallitusta vastaan, suorittaneet ryöstöjä ja syyllistyneet jopa maanpetokseen liittoutuessaan venäläisten kanssa. Jyrkän rankaisun laki sai siten taustakseen erilaisia motiiveita. Kyseessä saattoi olla henkilökohtainen kosto, joko pitkäaikaisesta vihanpidosta tai aivan kapina-aikaan liittyvästä tapahtumasta.

Varsin yleisenä ajatuksena oli, että muodollisuuksista ei tarvinnut pitää kiinni, mikäli joku tavattiin sota-alueella haitanteosta. Kun valkoisilla joukoilla ei sodan alkuvaiheessa ollut selkeitä menettelyohjeita punaisten käsittelystä, Mannerheim määräsi Ylipäällikön neuvottelukunnan valmistelemassa kuulutuksessa 25.2. "ammuttavaksi paikalla" henkilöt, jotka armeijan selän takana tavattaisiin hävittämässä teitä, siltoja, kulkuneuvoja, lennätin- ja puhelinlankoja, jotka vastustaisivat laillista sotavoima ja joilta tavattaisiin luvattomia aseita sekä sala-ampujat ja murhapolttajat. Samalla hän kielsi kenttäoikeuksien asettamisen. Mannerheim pyrki valvomaan ohjeiden noudattamista koko sodan ajan, mutta "ammutaan paikalla"-säännösten avara tulkitseminen oli yksi tie tuomiotta tapahtuneisiin teloituksiin eli ns. valkoiseen terroriin.

Valkoinen terrori muodostaa määrällisesti jatkuvasti nousevan käyrän. Maaliskuun puoliväliin asti se oli yleisesti ottaen varsin vähäistä. Suurin osa (2/3) sodan ensimmäisen kuukauden valkoisesta terrorista keskittyi yhteen ainoaan paikkaan, Varkauteen. Vankien teloittaminen lisääntyi hyökkäysoperaatioiden alettua, ja Mannerheim katsoi aiheelliseksi puuttua asiaan monta kertaa maalis-toukokuussa. Mannerheimin tahto ei kuitenkaan oikopäätä toteutunut. Valkoinen terrori ei tyrehtynyt sotatoimien päättyessä. Vielä taistelujen tauottua surmattiin (5.5. alkaen) neljän viikon aikana ainakin 3 100 punaista eli 37 % koko terrorin laajuudesta. Suuri osa näistä surmaamisista tapahtui kiinniottamisen yhteydessä tai kenttäoikeuden tuomiosta."

TÄSSÄ LINKKI VIIMEISIMPIIN TILASTOIHIN JOTKA KOSKEVAT V.-18 SOTASURMIA. HAUSKA KUULLA KUINKA LÄNSIMAISTA DEMOKRATIAA KANNATTAVA SA(AR)NAMIES SELITTÄÄ KUINKA ON MAHDOLLISTA, ETTÄ PUNAISIA KUOLI N.27000 JOISTA LAITTOMASTI LAHDATTUINA 7000-9000 JA VANKILEIREILLÄ LOPUT TAPETTIIN NÄLKÄÄN. HEITÄ EI JOSTAIN SYYSTÄ LAHDATTU. JA TAKUULLA PUOLUEETONTA TIETOA.

http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/stat2

Olipa taas hauskaa kyykyttää sa(ar)namiestä ja jälleen kerran osoittaa hänet valehtelijaksi. Tosin tiedän, että miehen äo ei paljon eroa aasin vastaavasta ja aasithan ovat tunnetusti itsepäisiä.

arska kirjoitti:

Alat oppia käyttämään lähteitä. Vielä kun opit kirjoittamaan ja erottamaan totuuden valheesta niin hyvä. Tässä copypastaan sinulle samasta artikkelista sinun (ilmeisesti tahallasi) poisjättämät jutut.

"Vuonna 1918 Mannerheim laski Pietarin-suunnitelmissaan osittain Saksan avun varaan: oli luotava tilanne, jossa Saksa toimisi Suomen passiivisena selkänojana ja jossa Englanti hyväksyisi suomalaisten joukkojen etenemisen Venäjän alueelle. Mannerheimin mielipide oli: "Sota ei tule loppumaan kummankaan puolen valtavalla voitolla, sentähden ei tule Suomen riitaantua minkään valtakunnan kanssa". Suomelle oli tärkeätä, että sillä on rauhanneuvotteluissa puolellaan yleinen myötätunto ja "se meillä voi olla sillä me olemme taistelleet anarkismia vastaan sekä laillisen järjestyksen ja kulttuurin puolesta." Saksa oli kuitenkin heikompi kuin Mannerheim uskoi."

TÄSSÄ SITTEN SINULLE SA(AR)NAMIES VASTINETTA VÄITTEELLESI, ETTEIKÖ RUOTSALAISIA OLISI OLLUT VALKOISTEN PUOLELLA SOTIMASSA. ITSEASIASSA RUOTSALAISIA OSALLISTUI ENEMMÄN SOTATOIMIIN KUIN VENÄLÄISIÄ.

"Suomeen Ruotsista 1918 saapuneista vapaaehtoisista koottiin joukko-osasto, joka sai nimen Ruotsalainen prikaati.
Vapaaehtoisten keskimääräinen koulutustaso oli varsin korkea, ja upseereja ja aliupseereita pyrittiin, kun se vain kielitaidon ja erityisosaamisen kannalta oli mahdollista, sijoittamaan esikuntiin ja valkoisen armeijan muihin joukkoihin.
Prikaatin piirissä alkoi esiintyä nurinaa, kun sille ei liiennyt taistelutehtäviä. Väitettiin, että sitä käytettiin Mannerheimin ja päämajan henkivartiostona. Tampereen taisteluun prikaati osallistui ja kärsi raskaat tappiot.
Prikaati liitettiin sitten Länsiarmeijaan, ja se osallistui näkyvästi Helsingin paraatiin 16.5. 1918. Suomalaiset kiittivät runsain mitoin näitä vapaaehtoisia, joskin kieliongelmia esiintyi suomenkielisten ja ruotsinkielisten välillä. Sille oli jo Pohjois-Suomessa lahjoitettu oma lippu, ja toisen se sai Helsingissä 16.5. Toukokuun lopulla prikaatin pääosa lähti Suomesta ja sai Tukholmassa juhlavan vastaanoton".

JA TÄSSÄ SITTEN VASTINETTA SA(AR)NAMIEHEN VÄITTEELLE ETTEI LAITTOMIA TELOITUKSIA TAPAHTUNUT.

"Teloitukset olivat monasti summittaisia ja veivät mukanaan sellaisiakin, jotka eivät olleet osallistuneet väkivallantekoihin. Kun vielä hallitusvalta halusi pikkutarkasti tutkia ja tuomita kapinaan osallistuneet, punaiset joutuivat odottamaan ratkaisua vankileireillä. Niiden olot olivat heikot, ja vankeja kuoli nälkään ja tauteihin. Nämä sodan seurausilmiöt jäivät monien mieliin pysyvämmin kuin itse sota ja sen syyt.
Päämajassa tiivistyi maaliskuun lopulla mielipide, että vankien kasaantumisen välttämiseksi oikeutta olisi jaettava nopeasti. Ylipääliköltä esitti senaatille kenttäoikeuksien perustamista, jotta tähän päämäärään nopeammin päästäisiin. Ajatuksena oli, että pahimmat rikolliset oli tuomittava kenttätuomioistuimissa ja ammuttava ja että suuret joukot oli laskettava kotiin. Mannerheim oli "taipuvainen vapauttamaan ja päästämään koteihinsa ne punavangit, jotka saivat kotipaikastaan hyvät lausunnot, ja erityisesti ne, joiden voitaisiin todeta tulleen kapinaan pakotetuiksi". Ehdotuksella oli myös käytännön perustelut. Joukot eivät riittäneet vankeja vartioimaan vaan ne tarvittiin rintamalla. Toisaalta Mannerheim ajatteli jo Suomen kykyä yhtenäistyä: valtion paras strateginen raja on sen yhtenäisyys. Hän painotti sillan rakentamista kansanosien välille taistelun ratkettua.

Mannerheim sai Vaasan hovioikeuden presidentin, valkoisen Suomen korkeimman oikeusviranomaisen Karl Söderholmin taipumaan mahdollisuuteen perustaa kenttäoikeuksia, tulkitsemalla sotaväen rikoslakia ja katsomalla sotatilan vallitsevan. Vaasan hallituksen juristijäsenet asettuivat kuitenkin toiselle kannalle. Ottaen huomioon voimassaolevan lainsäädännön ei näitä kenttäoikeuksia voinut asettaa. Venäjälle ei sotaa ollut voitu julistaa, kun eduskunta ei ollut voinut kokoontua, ja sisällissodan aikaista sotatilaa ei laki tuntenut.

Vaasan senaatti lähti periaatteesta, että kapinalliset oli tuomittava yleisen rikoslain perusteella, valtiorikosten kysymyksessä ollessa hovioikeuksissa. Käytännön syistä, vankimäärän suuruuden takia, päädyttiin kuitenkin siihen, että oli asetettava erityisiä valtiorikosoikeuksia. Punavankien tuomitseminen oli kansakokonaisuuden kannalta niin suuri asia, että sen tuli tapahtua lakien mukaan mahdollisimman normaalissa oikeudenkäynnissä. Senaatti pelkäsi aiheellisesti paineen johtavan tuomiottomiin teloituksiin, jollei oikeudenkäynteihin pian päästäisi. Ns. valkoisen terrori oli jo alkanut. Päämajan poliisiviranomaisten esittäessä pikaoikeudenkäyntejä Mannerheim vastasi: "Verta on virrannut kyllin. En halua saada Suomen pyövelin nimeä." Valloitettujen alueiden turvaamispäällikkö Walden esitti Helsingissä 8.5. hallitukselle kenttäoikeuksien asettamista ja vankien vapauttamista, mutta hallitus katsoi edelleen, että tuomioitten ja tutkimuksen tuli tapahtua lain mukaan. Laki valtiorikosoikeudesta vahvistettiin toukokuun lopulla. Rangaistusperusteena oli rikoslain säännökset valtiopetoksesta, johtajien osalta kuitenkin maanpetoksesta.

Kun punaiset armeijat olivat huhti-toukokuun vaihteessa antautuneet, punaiset koottiin sotilaiden vartioimille vankileireille. Niistä suurimmat olivat Hämeenlinna, Viipuri, Helsinki, Tampere, Riihimäki, Kotka ja Lahti. Myöhemmin tunnetuimmaksi suurleiriksi tuli Tammisaari. Sodan päättyessä valkoisilla oli yli 80 000 vankia. Osa päästettiin kotiin välittömästi, ja kesäkuun alussa heitä oli 74 000. Vankimäärä väheni kesän lopulla nopeasti. Se oli 1.7. 71 000, 1.8. 41 000 ja 1.9. 27 000. Senaatti omaksui sen linjan, että kaikki punaiset oli tuomittava laillisissa oikeusistuimissa lain määräämiin rangaistuksiin. Pitkään jatkunut tutkiminen aiheutti kuitenkin sen, että monet punaiset vankileirien ahtaissa oloissa, heikolla ruoalla joutuivat tautien uhreiksi: vankileireillä kuoli vuoden 1919 kevääseen mennessä peräti noin 12 500 punaista"

JA VIELÄ SEKÄ PUNAISESTA, ETTÄ VALKOISESTA TERRORISTA. LUVUISTA KÄY ILMI KUMPI OLI LAAJEMPAA JA JÄRJESTELMÄLLISEMPÄÄ.

"Vuonna 1918 Suomessa kuoli noin 40 000 henkeä enemmän kuin keskimäärin vuosittain 1910-1920. Heistä kuoli sotaan liittyen noin 25000 henkeä ja näistä taas aseen kaatamina noin 14 000 henkeä. Niin kuin usein kansalaissodissa niin Suomessakin vuonna 1918 suoritettiin runsaasti varsinaiseen taistelutoimintaan kuulumattomia surmantöitä, teloituksia ilman laillista oikeudenkäyntiä, sotavankien surmaamista, ryöstömurhia ja murhia.

Osa tällaisista surmantöistä liittyi niin läheisesti sotatoimiin, että jälkeen päin ei ole pystytty tekemään eroa terroritekojen ja sotatoimien välillä. Tilastojen mukaan sodassa kaatui 6 850 suomalaista. Selvästi sotatoimissa kuoli noin 3 100 valkoista ja 3 400 punaista, kaikkiaan siis - venäläiset mukaan lukien noin 7 000 henkilöä. Tämän lisäksi sai surmansa noin 10 000 henkilöä osittain sotatoimiin liittyen mutta osittain vasta taistelujen jälkeen.
Vuoden 1918 sodan surmatöiden nimitys - murha, teloitus jne. - on riippuvaista siitä, miten ihmiset henkilökohtaisesti suhtautuvat sodan yleiskuvaan. Nimitykset "punainen terrori" ja "valkoinen terrori" kuvaavat surmatöiden herättämää painostavaa ilmapiiriä niissä väestöryhmissä joihin se kulloinkin kohdistui. Punaisen terrorin uhreja oli noin 1700, valkoisen terrorin noin 8400.

Punainen terrori oli vallankumoukseen liittyvä purkautumisilmiö, jollaisesta oli saatu esimerkkejä Venäjän vallankumouksien yhteydessä. Vallankumoukseen liittyi ajatus yhtäkkisestä muutoksesta, vanhan järjestyksen kumoamisesta ja hävittämisestä. Tavallisten lakien ei katsottu sitovan. Punainen terrori jakaantui kahteen huippuvaiheeseen. Kapinan puhkeamisesta kolmisen viikkoa surmatyöt koko ajan lisääntyivät. Helmikuun puolivälissä punainen terrori väheni ratkaisevasti. Vallankumousjohto yritti estää laittoman menon riistäytymästä valloilleen. Kansanvaltuuskunta, joka lähes koko sodan ajan kävi kamppailua selvempää sotilasdiktatuuria haluavan toimintalinjan kanssa, yritti julistuksin vedota punakaarteihin terrorin lopettamiseksi. Punaisen terrorin toinen huippukausi osuu huhtikuuhun. Koko punaisten länsiarmeija aloitti nopean perääntymisen. Vetäytymisen yhteydessä sytytettiin murhapolttoja ja tuhottiin jopa viljavarastoja. Ennen lähtöä tehtiin "tilit selviksi".

Valkoisen terrorin pääsyy oli punaisen terrorin aiheuttama viha, kauhu ja kosto. Valkoisen terrorin kokivat siihen osallistuneet jollain tavoin oikeutetuksi, koska se kohdistui ihmisiin, jotka olivat ryhtyneet kapinaan laillista hallitusta vastaan, suorittaneet ryöstöjä ja syyllistyneet jopa maanpetokseen liittoutuessaan venäläisten kanssa. Jyrkän rankaisun laki sai siten taustakseen erilaisia motiiveita. Kyseessä saattoi olla henkilökohtainen kosto, joko pitkäaikaisesta vihanpidosta tai aivan kapina-aikaan liittyvästä tapahtumasta.

Varsin yleisenä ajatuksena oli, että muodollisuuksista ei tarvinnut pitää kiinni, mikäli joku tavattiin sota-alueella haitanteosta. Kun valkoisilla joukoilla ei sodan alkuvaiheessa ollut selkeitä menettelyohjeita punaisten käsittelystä, Mannerheim määräsi Ylipäällikön neuvottelukunnan valmistelemassa kuulutuksessa 25.2. "ammuttavaksi paikalla" henkilöt, jotka armeijan selän takana tavattaisiin hävittämässä teitä, siltoja, kulkuneuvoja, lennätin- ja puhelinlankoja, jotka vastustaisivat laillista sotavoima ja joilta tavattaisiin luvattomia aseita sekä sala-ampujat ja murhapolttajat. Samalla hän kielsi kenttäoikeuksien asettamisen. Mannerheim pyrki valvomaan ohjeiden noudattamista koko sodan ajan, mutta "ammutaan paikalla"-säännösten avara tulkitseminen oli yksi tie tuomiotta tapahtuneisiin teloituksiin eli ns. valkoiseen terroriin.

Valkoinen terrori muodostaa määrällisesti jatkuvasti nousevan käyrän. Maaliskuun puoliväliin asti se oli yleisesti ottaen varsin vähäistä. Suurin osa (2/3) sodan ensimmäisen kuukauden valkoisesta terrorista keskittyi yhteen ainoaan paikkaan, Varkauteen. Vankien teloittaminen lisääntyi hyökkäysoperaatioiden alettua, ja Mannerheim katsoi aiheelliseksi puuttua asiaan monta kertaa maalis-toukokuussa. Mannerheimin tahto ei kuitenkaan oikopäätä toteutunut. Valkoinen terrori ei tyrehtynyt sotatoimien päättyessä. Vielä taistelujen tauottua surmattiin (5.5. alkaen) neljän viikon aikana ainakin 3 100 punaista eli 37 % koko terrorin laajuudesta. Suuri osa näistä surmaamisista tapahtui kiinniottamisen yhteydessä tai kenttäoikeuden tuomiosta."

TÄSSÄ LINKKI VIIMEISIMPIIN TILASTOIHIN JOTKA KOSKEVAT V.-18 SOTASURMIA. HAUSKA KUULLA KUINKA LÄNSIMAISTA DEMOKRATIAA KANNATTAVA SA(AR)NAMIES SELITTÄÄ KUINKA ON MAHDOLLISTA, ETTÄ PUNAISIA KUOLI N.27000 JOISTA LAITTOMASTI LAHDATTUINA 7000-9000 JA VANKILEIREILLÄ LOPUT TAPETTIIN NÄLKÄÄN. HEITÄ EI JOSTAIN SYYSTÄ LAHDATTU. JA TAKUULLA PUOLUEETONTA TIETOA.

http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/stat2

Olipa taas hauskaa kyykyttää sa(ar)namiestä ja jälleen kerran osoittaa hänet valehtelijaksi. Tosin tiedän, että miehen äo ei paljon eroa aasin vastaavasta ja aasithan ovat tunnetusti itsepäisiä.

Ja opettele kirjoittamaan nimeni oikein senkin amislainen ay aktivisti

Sanamies kirjoitti:

On siellä punikkien puolella.

Tiesin sen olet oikea kyklooppi.Katsot vain yhdellä silmällä ja sekin on puusta.Tämä ei onnistu kuin pohjanmaalla.Et tosiaan viittis laaajentaa näkökenttääsi?Jos et tosiaan ymmärrä lukemaasi se ei ole meidän vikamme.