Mikä vammaisessa lapsessa pelottaa?

Vammaisen pojan isä

Olen keski-ikäinen mies, eskari-ikäisen heikkonäköisen pojan isä. Poikani näkövamma todettiin vasta n.1,5v sitten. Kun poikani oli pienempi, oli luonnollisesti hyvin vaikeaa arvioida ja tutkia hänen näkötilannettaan ja apuvälineiden tarvettaan. Nyt hän on edelleen kovin vilkas mutta ymmärtää jo asioita eri tavalla, valkoisen kepin hän otti lopultakin käyttöön helmikuussa, samoin hän hyväksyi valaistuksen lisäämisen sekä suurennuslasin, piirtämisen ja muun tarkan työskentelyn helpottamiseksi. Pojalla oli oikeastaan aika paljon kavereita kun hän ei vielä käyttänyt apuvälineitä, vaikka hänellä olikin kömpelön maine. Nyt nämä kaverit näyttävät kuitenkin lähes kokonaan kadonneen. Nyt pojan kanssa ovat perheen lisäksi vain lähimmän naapuritalon lapset - ja huonoina päivinä hekin kiusaavat - sekä kaksi poikaa jotka ovat olleet kavereita jo poikani ensimmäisiltä päiväkotikuukausilta asti, olisiko n.puolet hänen elämästään. Melkoinen muutos entiseen verrattuna! Yhden pojan isässä olen havainnut suuren muutoksen - satuimme kerran samaan aikaan kauppaan ja poikani olisi halunnut mennä kaveriaan tervehtimään mutta sanoi ettei voinut. Hänen kaverinsa isä vilkaisi meitä, ilmettä en osaa edes kuvailla, siinä oli sekaisin vihaa, halveksuntaa ja jotain selittämätöntä. Kotimatkalla poika itki autossa ja kertoi koko jutun - kuinka ikävä hänellä oli kaveriaan ja niitä juttuja mitä hän juuri tämän kaverinsa kanssa oli tehnyt ja jutellut. Myöhemmin kun vein poikaani harrastukseen ja juuri tämä äsken mainittu kaverinsa halusi tulla juttelemaan, hänen isänsä nappasi hänet käsivarresta kauemmas ja vaikka yrittikin puhua hiljaa, kuulin hänen selittävän ettei poika saisi "seurustella TUOLLAISTEN kanssa"... Tämän lisäksi olemme vaimoni kanssa huomanneet että hups vaan, meilläkään ei ole enää kavereita! Kyllä meillä oli ennen, älkää käsittäkö väärin! Aina siihen saakka kunnes poikamme näkövamma todettiin. Useasti olimme jääneet porukalla lasten kanssa meille tai jonkun kaverimme luo että naiset pääsivät ravintolaan tai jonkun ystävättären kotiin viettämään tyttöjen iltaa, joskus he taas jäivät lasten kanssa jotta me pääsimme vapaalle, joskus vietimme iltaa kaikki yhdessä, kesällä oltiin usein yhdessä ja keksittiin lapsille kaikenlaista puuhastelua. Meillä on suunnilleen saman ikäiset lapset, suunnilleen samassa elämäntilanteessa kaikki perheet ja ystäväporukassa oli mukana myös lapsettomia pareja sekä sinkkuja, ettei sekään sitä selitä. Näkövamma ei ole tarttuva tauti! Poikamme on kyllä vilkas, mutta myös kohtelias ja empaattinen, ulospäinsuuntautunut, kiinnostunut ihan samoista asioista kuin ikäisensä pojat. Luulisin että pojat olisivat kiinnostuneita ja haluaisivat tietää miksi pojallamme on kaikenlaisia apuvälineitä, mitä niillä tehdään, ehkä haluaisivat kokeilla... Ehkä jotkut olisivatkin, mutta luulevatko jotkut vanhemmat että näkövamma on joku tarttuva tauti... Mainitaan vielä että näkövammaisia kavereita pojallani on mutta hän kaipaa vanhoja kavereitaan ja ymmärrän sen kyllä. Niin, missä vika? Meissä vanhemmissako? En minäkään väitä olevani täydellinen mutta ihmettelen...

184

28992

Äänestä

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Jösses

      Miten jotkut vanhemmat voivat elää itsensä kanssa, kun kasvattavat lapsistaan noin ahdasmielisiä, että erilaisuus on jotenkin kaameaa?? En pysty tuota ymmärtämään. Jos joku pystyy, niin olisitko ystävällinen ja kertoisit minullekin. Minä kun olen niin ahdasmielinen, etten pysty noin laajalle ymmärrystäni avartamaan. Anteeksi, en vastannut kirjoitukseesi. En osaa, kun en ymmärrä "ystäviänne" enkä poikasi ystävien vanhempia, jotka tuolla lailla torpedoivat lasten väliset suhteet. Kaikkea hyvää toivon perheellesi ja varsinkin pojallesi.

      • Hyväksyminen

        Heippa!

        Voih, kuinka ajattelemattomia ihmiset voivatkaan olla!! Kenelle vain voi tapahtua mitä vain, sitäkö eivät ihmiset näe. Kuten Helen Keller totesi (kuuro-sokea-mykkä) että raskaampi on tämä ympäristön suhtautuminen. Teillä on ihana poika, taatusti! Kuvailet hänestä niin ihanasti. Ikävät tavat kohdata kertovat enemmän toisten vanhempien pelosta, kuin mistään muusta. Heillä itsellä on merkittäviä ongelmia. En ikinä toimisi noin, vaan kannustaisin nimenomaan lastani huomioimaan entistä enemmän ns. vanhan kaverin, joka on sairastunut (ihan mihin vain.) Tuntuu karsealta, että tämmöiset vanhemmat sattuivatkin lapsesi kaverille. Toivon, että he ehkä vain eivät alkuun osanneet suhtautua, ja muuttivat toimintatapansa, kun aikaa kului...

        Tämä on jo vanha kirjoitus, ja niiiiiiiin toivon että ihanan oloisen poikanne lapsuus sujui paremmin ja löytyi ihmisiä, joille apuvälineet yms. eivät olleet ongelma vaan näkivät lapsenne. Tehän olette sama perhe , kuin aiemminkin. Tai päinvastoin, oppineet elämästä niin suuria, että osaisitte keskittyä kaikkeen hyvään, tavalliseen ja kanssakäymiseen.
        Toivon teille kaikkea hyvää!! Poikanne on nyt teini-ikäinen ja kuulisin niin teistä mielelläni.

    • partioon!

      Jotta saa oikean henkisiä kavereita. Suosittelen.

      • suosittelen myös

        Paljon on viestejä tullut vastaukseksi, mutta tämä on kyllä yksi parhaista. En ole kuulunut partioon, mutta tiedän jotakuinkin partiomeiningin.

      • KoiK
        suosittelen myös kirjoitti:

        Paljon on viestejä tullut vastaukseksi, mutta tämä on kyllä yksi parhaista. En ole kuulunut partioon, mutta tiedän jotakuinkin partiomeiningin.

        Suosittelen myös. Tänä vuonna on esim. PK-seudulla ryhdstäydytty ja perustettu ryhmä (aikuisia partiolaisia, kaikilla kokemusta ja koulutusta) tukemaan erityislasten - "Sisupartiolaisten" - mukaan ottamista lippukuntien toimintaan. Kysele lähiseudultasi olisiko mahdollista saada lapsesi partioon. Lisää tietoa löytyy partiolaisten sivuilta http://www.partio.fi Sieltä löydät lähimmät partiotoimistot, jotka auttavat lippukunnan etsinnässä. Onnea matkaan.

    • kokki

      Monet aikuiset kuvittelevat olevansa fiksuja ja valveutuneita, mutta todellisuudessa he kuitenkin elävät pullossa ja ovat omien ajatustensa vankeja. Todellisessa elämässä on vammaisuutta, sairauksia ja jopa kuolemaa. Elämää ei voi todella ymmärtää, ellei ole kokenut itse sen iloja ja suruja. Itse olen kehitysvammaisen pojan isä, ja tökeröimmät jutut ovat olleet luokkaa "koska poika paranee". Ikävä kyllä, teidän taakaksenne jää muiden ihmisten valistaminen ja opastaminen. Ja JOS haluatte aktiivisesti luoda pojallenne uusia ja pysyviä kaverisuhteita, soitelkaa vanhemmille ja lapsille, pyytäkää käymään, kertokaa pojan vammasta. Tehkää asiasta luonnollista myös pojan kavereiden vanhemmille. Älä arastele, vaan käy juttelemassa tuolle miehelle josta kerroit ja pyydä poikaa teille kylään. Ole neutraali, tai positiivinen jos pystyt. Ehkä saat tietää mikä miestä vaivaa.

    • ihmiset pyrkivät

      itseään parempaan seuraan, oppiakseen, ja kehittyäkseen, yleensä pärjätäkseen paremmin elämässä. Kurja ja raadollinen totuus on, ettei vammaiselta opi juuri mitään uutta ja ajan henkistä, eikä vammaisella ole siten mitään anntettavaa ympäristölleen. (esim, lapsi ei ole pelannut uusimpia pelejä, kun ei kerran kykene) Eettiset arvot eivät ole pienen lapsen prioriteettejä nro 1. sehän on selvää. Etiikka kehittyy vasta myöhemmällä iällä. Kannattaisi ehkäpä hakeutua samantasoiseen seuraan, koko perheen. Rajoitteisille on kaikenlaisia leirejä joilla voi tutustua samoja ongelmia myötä eläviin perheisiin ja niitä kavereitakin voisi näin ollen löytyä. Ihmiset aina haikailevat paremmasta, samoin sinun lapsesi. Toki ymmärrän että sinua isänä koskee, kun et lapsellesi voi antaa vain parasta. (=kaikkea mitä hän haluaa) Vasta myöhemmällä iällä TE MOLEMMAT tajuatte, ettei se, mitä silloin parhaaksi kuvittelitte, ollutkaan sitä, vaan se paras voikin ehkä löytyä ihan erilaiselta suunnalta kuin nyt kuvittelet

      • kokki

        Kirjoituksesi perusteella veikkaan, että et itse tunne yhtään vammaista henkilökohtaisesti. Eiköhän ihmiset hakeudu enimmäkseen kaltaistensa seuraan. Vain kaltaistensa seurassa ihminen voi kokea olevansa "tavallinen", "hyväksytty" ja "haluttu". Tiettyyn joukkoon liittyminen on harvoin niin tietoista, että seurasta olisi jotain älyllistä tai taidollista hyötyä. Vammaiselta voi nimenomaan oppia! Jos et tietä miten kommunikoidaan ilman puhetta, tutustu puhekyvyttömään ihmiseen. Jos et tiedä miten rakennetaan esteettömästi, tutustu pyörätuolissa istuvaan ihmiseen jne. Lapset ovat vilpittömiä ja avoimia. Lapsia ei kiinnosta, onko toinen vammainen vai ei. Lapsille riittää että toinen ihminen on läsnä. Kaksi lasta voi potkia palloa riemulla, riippumatta siitä onko toinen vammainen vai ei. Jos lapsi ei osaa suhtautua erilaiseen ihmiseen, voivat vanhemmat katsoa peiliin ja kysyä onko kasvatus ollut jotenkin ennakkoluuloista. "Kannattaisi ehkäpä hakeutua samantasoiseen seuraan, koko perheen." Kerta kaikkiaan lööperiä: vammaiset kuuluvat sinne minne terveetkin. Ei ole mitään syytä erotella vammaisia jonnekin "leireille". Ei ole olemassa "samantasoista" seuraa. Melkoisia ennakkoluuloja sinulla... "Ihmiset aina haikailevat paremmasta". Puhu vain omasta puolestasi. "Vasta myöhemmällä iällä TE MOLEMMAT tajuatte, ettei se, mitä silloin parhaaksi kuvittelitte, ollutkaan sitä, vaan se paras voikin ehkä löytyä ihan erilaiselta suunnalta kuin nyt kuvittelet". Melko älytön kommentti. Ei sovi oikein aloittajan kertomukseen aikuisten ihmisten käytöksestä ja sen aiheuttamaan mielipahaan.

      • veikkausta!
        kokki kirjoitti:

        Kirjoituksesi perusteella veikkaan, että et itse tunne yhtään vammaista henkilökohtaisesti. Eiköhän ihmiset hakeudu enimmäkseen kaltaistensa seuraan. Vain kaltaistensa seurassa ihminen voi kokea olevansa "tavallinen", "hyväksytty" ja "haluttu". Tiettyyn joukkoon liittyminen on harvoin niin tietoista, että seurasta olisi jotain älyllistä tai taidollista hyötyä. Vammaiselta voi nimenomaan oppia! Jos et tietä miten kommunikoidaan ilman puhetta, tutustu puhekyvyttömään ihmiseen. Jos et tiedä miten rakennetaan esteettömästi, tutustu pyörätuolissa istuvaan ihmiseen jne. Lapset ovat vilpittömiä ja avoimia. Lapsia ei kiinnosta, onko toinen vammainen vai ei. Lapsille riittää että toinen ihminen on läsnä. Kaksi lasta voi potkia palloa riemulla, riippumatta siitä onko toinen vammainen vai ei. Jos lapsi ei osaa suhtautua erilaiseen ihmiseen, voivat vanhemmat katsoa peiliin ja kysyä onko kasvatus ollut jotenkin ennakkoluuloista. "Kannattaisi ehkäpä hakeutua samantasoiseen seuraan, koko perheen." Kerta kaikkiaan lööperiä: vammaiset kuuluvat sinne minne terveetkin. Ei ole mitään syytä erotella vammaisia jonnekin "leireille". Ei ole olemassa "samantasoista" seuraa. Melkoisia ennakkoluuloja sinulla... "Ihmiset aina haikailevat paremmasta". Puhu vain omasta puolestasi. "Vasta myöhemmällä iällä TE MOLEMMAT tajuatte, ettei se, mitä silloin parhaaksi kuvittelitte, ollutkaan sitä, vaan se paras voikin ehkä löytyä ihan erilaiselta suunnalta kuin nyt kuvittelet". Melko älytön kommentti. Ei sovi oikein aloittajan kertomukseen aikuisten ihmisten käytöksestä ja sen aiheuttamaan mielipahaan.

        Se ei löisi kohdallasi leiville. Minä nimittäin olen itse rajoitteinen. Vaan enpä ole siitä katkera kuitenkaan. Olen kehittänyt omia parempia puoliani niin hyviksi että voin kilpailla niillä ihan tavallisten markkinoilla ja saan esim, elantoni. Vahinko että nojaudut tuon mielipahajutun taakse, etkä näe sitä mikä on antoisaa tuossa samanlaisten ja tasoisten ihmisten tapaamisessa. Ja voin taata sinulle että nuo kaikki tuhannet leirit joita järjestetään monien järjestöjen tahoilta ovat todellakin tarpeellisia ja hyväksi havaittuja, ja niillä on vankkumaton kannattajakunta. -> vastoin mielipidettäsi. Väittäisinkin tuon mielipahajutun olevan se suurin kummitus ja este oman elämän hyvinvoinnille. Ja se sijaitsee monella juuri korvien välissä. Katkeruus tuhoaa ne loputkin mahdollisuudet tässä elämässä, eikä osata katsoa realistisesti omia mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Sanomattakin on selvää että ihan yhtälailla pidin sinun kypsymätöntä kirjallista purkautumista ihan yhtä älyttömänä kuin sinä minun. Paljon on vielä oppimista ihmisluonnosta, mutta mielipideasioista on turha kiistellä.

      • kokki
        veikkausta! kirjoitti:

        Se ei löisi kohdallasi leiville. Minä nimittäin olen itse rajoitteinen. Vaan enpä ole siitä katkera kuitenkaan. Olen kehittänyt omia parempia puoliani niin hyviksi että voin kilpailla niillä ihan tavallisten markkinoilla ja saan esim, elantoni. Vahinko että nojaudut tuon mielipahajutun taakse, etkä näe sitä mikä on antoisaa tuossa samanlaisten ja tasoisten ihmisten tapaamisessa. Ja voin taata sinulle että nuo kaikki tuhannet leirit joita järjestetään monien järjestöjen tahoilta ovat todellakin tarpeellisia ja hyväksi havaittuja, ja niillä on vankkumaton kannattajakunta. -> vastoin mielipidettäsi. Väittäisinkin tuon mielipahajutun olevan se suurin kummitus ja este oman elämän hyvinvoinnille. Ja se sijaitsee monella juuri korvien välissä. Katkeruus tuhoaa ne loputkin mahdollisuudet tässä elämässä, eikä osata katsoa realistisesti omia mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Sanomattakin on selvää että ihan yhtälailla pidin sinun kypsymätöntä kirjallista purkautumista ihan yhtä älyttömänä kuin sinä minun. Paljon on vielä oppimista ihmisluonnosta, mutta mielipideasioista on turha kiistellä.

        Vertaistuki on eri asia kuin kaverit arjessa, päiväkodissa ja koulussa. Ei lapsen tai perheen pitäisi joutua etsimään kavereita vertaistukikursseilta tai kerhoista. Vammaiselle lapselle pitäisi voida löytää kaveri pihapiiristä tai leikkipuistosta, ilman että vanhemmat estävät kaverisuhteen synnyn. En todellakaan kiistä vammaisille ja vammaisten omaisille tarkoitettujen leirien ja kurssien hyvyyttä ja hyötyä, päinvastoin. Olenhan itsekin osallistunut siihen toimintaan. Kyllä mielipahaa saa tuntea, ja melkeinpä pitääkin tuntea, jos kokee vääryyttä. Omien rajoitteiden hyväksyminen on jälleen eri asia. Olet oikeassa, katkeruus ei auta ketään. Mutta omista oikeuksista, toiveista ja unelmista ei kannata luopua ilman taistelua. Oma lapseni on vasta pieni, eikä kukaan osaa sanoa mikä ja millainen hänestä tulee isona. Paljon toki tiedetään, mutta en ala sen takia hautaamaan suunnitelmia, unelmia ja toiveita.

      • mielipaha,
        kokki kirjoitti:

        Vertaistuki on eri asia kuin kaverit arjessa, päiväkodissa ja koulussa. Ei lapsen tai perheen pitäisi joutua etsimään kavereita vertaistukikursseilta tai kerhoista. Vammaiselle lapselle pitäisi voida löytää kaveri pihapiiristä tai leikkipuistosta, ilman että vanhemmat estävät kaverisuhteen synnyn. En todellakaan kiistä vammaisille ja vammaisten omaisille tarkoitettujen leirien ja kurssien hyvyyttä ja hyötyä, päinvastoin. Olenhan itsekin osallistunut siihen toimintaan. Kyllä mielipahaa saa tuntea, ja melkeinpä pitääkin tuntea, jos kokee vääryyttä. Omien rajoitteiden hyväksyminen on jälleen eri asia. Olet oikeassa, katkeruus ei auta ketään. Mutta omista oikeuksista, toiveista ja unelmista ei kannata luopua ilman taistelua. Oma lapseni on vasta pieni, eikä kukaan osaa sanoa mikä ja millainen hänestä tulee isona. Paljon toki tiedetään, mutta en ala sen takia hautaamaan suunnitelmia, unelmia ja toiveita.

        kun vaan niin usein on vain omien aivojen kehittämä harha. Tai parhaassa tapauksessa ei edes se, vaan sen lähimmäisen terveen ihmisen aivoissa kehittynyt harha, (mieheni välillä loukkaantuu puolestani jostain asiasta, ja se on sitten rasittavaa) ihan asenteesta kiinni. Kuka minkäkin vääryydeksi näkee. Rajoitteisuus kun ei ole kenenkään syy. Eikä se ole sen terveen syy, että on terve. Olen tätä joutunut paljon miettimään. Kaikilla meillä on täällä osamme, jota emme kykene vaihtamaan, halusimme tai emme. Katkeruus on turhaa, ja vie vain voimia. Ihmisten välinen ystävyys taasen ei saa olla pakotettua, vaan vapaaehtoista. Ei se muutoin ole ystävyyttä. Ystävyyttäkin on niin monenlaista. Terveet keskenäänkään eivät usein osaa olla ystäviä, vaan kaikenlaista kismaa kuitenkin sattuu, ja paljon mielipahaa koetaan ystävyyden tiimoilta, joten se on asenne kysymys yhäti. Älkäämme siis asettako niin suuria vaatimuksia ja odotuksia kanssaihmisillemme tuon ystävyyden rasitteeksi. Ottakaamme vastaan kaikki hyvä mikä tarjotaan, sillä sitäkin on. Mutta älkäämme vaatiko osaksemme sitä, mikä ei luonnollisesti lankea, sillä se on omasta asenteestamme ja itsestämme kiinni. Tämä on tietty vain oma mielipiteeni.

      • ajan henki

        Järkyttävää,e ttä jo tuon ikäisten lasten kanssa kaikesta pitäisi muka olla "hyötyä"! Minkälaista pyrkyriä te lapsesta haluatte kasvattaa? Ja jos kerran kaiken pitää olla ehdottomasti kehittävää, niin miten olisi esim. avarakatseisuus ja kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeen tuleminen?

      • siitä, että

        tässäkin vanhemmat ohjaavat sitä, millaisten ihmisten kanssa heidän lapsensa saavat olla. Kaikki me olemme omalla tavallamme vammaisia. Sinullakin, edellisen kirjoittajalla on yhdyssanavamma ;P Etiikka ei kehity tyhjiössä yhtään mihinkään. Sekin on sellainen asia, jonka vanhemmat sanoin ja esimerkein opettavat lapsilleen. Juu, en minä ainakaan haluaisi, että minun lapseni olisivat tekemisissä aikuisen kanssa, jolla on tuontasoinen ajatusmaailma kuin sinulla vaikuttaa olevan! Kovasti rajoitteiselta vaikutat. Sääliksi käy noin rajoitteisen ihmisen lapsia! Toivottavasti et joudu itse kokemaan, että yksi onnettomalla hetkellä otettu askel voi tehdä sinusta tai sinunkin lapsestasi vaikka raajarikon koko loppuelämäksi. Elämä on hauras ja kallisarvoinen. Tsemppiä aloituksen kirjoittajalle! Maailmassa on tyhmiä ja tuhmia, mutta onneksi myös kivoja ihmisiä. Tällainen vammaisuuden näkyminen taitaa karsia ne pelkurit pois. Ikävää, jos niitä oli enemmistö. Minä ainakin kannustan omia lapsiani leikkimään ihan tasan kaikkien näennäisvammattomien ja -vammaisten kanssa. Valitsevat sitten itse, kenestä tyyppinä tykkäävät ja kenen kanssa viihtyvät eniten.

      • "ihmiset pyrkivät"

        "Kurja ja raadollinen totuus on, ettei vammaiselta opi juuri mitään uutta ja ajan henkistä, eikä vammaisella ole siten mitään anntettavaa ympäristölleen." - Mistä tuon repäisit, ettei heiltä opi mitään?? "Kannattaisi ehkäpä hakeutua samantasoiseen seuraan, koko perheen." -Tasoiseen? Tarkoitatko, että perhe, jossa on vammainen lapsi, putoaa tasoltaan johonkin tiettyyn luokkaan ihmisryhmässä? En jaksa edes jaaritella aiheesta . Toivotan sinulle kunnon flunssaa. Jos siltä vältyt, sukella pohjaan jussina ja katsotaan ketä kukin tarvitsee ja keltä oppii.

      • lukenut tuon
        siitä, että kirjoitti:

        tässäkin vanhemmat ohjaavat sitä, millaisten ihmisten kanssa heidän lapsensa saavat olla. Kaikki me olemme omalla tavallamme vammaisia. Sinullakin, edellisen kirjoittajalla on yhdyssanavamma ;P Etiikka ei kehity tyhjiössä yhtään mihinkään. Sekin on sellainen asia, jonka vanhemmat sanoin ja esimerkein opettavat lapsilleen. Juu, en minä ainakaan haluaisi, että minun lapseni olisivat tekemisissä aikuisen kanssa, jolla on tuontasoinen ajatusmaailma kuin sinulla vaikuttaa olevan! Kovasti rajoitteiselta vaikutat. Sääliksi käy noin rajoitteisen ihmisen lapsia! Toivottavasti et joudu itse kokemaan, että yksi onnettomalla hetkellä otettu askel voi tehdä sinusta tai sinunkin lapsestasi vaikka raajarikon koko loppuelämäksi. Elämä on hauras ja kallisarvoinen. Tsemppiä aloituksen kirjoittajalle! Maailmassa on tyhmiä ja tuhmia, mutta onneksi myös kivoja ihmisiä. Tällainen vammaisuuden näkyminen taitaa karsia ne pelkurit pois. Ikävää, jos niitä oli enemmistö. Minä ainakin kannustan omia lapsiani leikkimään ihan tasan kaikkien näennäisvammattomien ja -vammaisten kanssa. Valitsevat sitten itse, kenestä tyyppinä tykkäävät ja kenen kanssa viihtyvät eniten.

        Älä harrasta veikkausta, et ehkä kirjoittelisi täällä noin aivottomia sepustuksia kuin nyt teet!

      • itse kaiken mitä
        "ihmiset pyrkivät" kirjoitti:

        "Kurja ja raadollinen totuus on, ettei vammaiselta opi juuri mitään uutta ja ajan henkistä, eikä vammaisella ole siten mitään anntettavaa ympäristölleen." - Mistä tuon repäisit, ettei heiltä opi mitään?? "Kannattaisi ehkäpä hakeutua samantasoiseen seuraan, koko perheen." -Tasoiseen? Tarkoitatko, että perhe, jossa on vammainen lapsi, putoaa tasoltaan johonkin tiettyyn luokkaan ihmisryhmässä? En jaksa edes jaaritella aiheesta . Toivotan sinulle kunnon flunssaa. Jos siltä vältyt, sukella pohjaan jussina ja katsotaan ketä kukin tarvitsee ja keltä oppii.

        lähimäisellesi toivot!

      • Määääää

        Kuinka niin vammaiselta ei voi oppia mitään....? Ainakin oma poikani on oppinut paljonkin eri vammaisryhmiltä. Itse työskentelin aikoinaan cp vammaisen naisen avustajana ja hänen avokkinsa on lyhytkasvuinen.Poika oli mulla mukana työmaalla ja jopa teki matikan tehtävät tämän naisen kanssa. Poikani tulee toimeen myös liki sokean pojan kanssa ja pelitkin onnistuvat hyvin.Tuttavapiiristä kun näitäkin löytyy.Tältä pojalta omani oppi tiettyjä asioita ainakin elämästä vaikeivat uusimpia pelejä pelanneetkaan.Samoin tuttavapiiristä löytyy eri käyttäytymis häiriöistä löytyviä tapauksia yms.... Enkä voi sanoa yhä edelleenkään etteiköä poikani heiltä ole jotakin oppinutkin. Ainakin suvaitsevaisuutta,ihmisten erilaisuutta ja sitä että kehitysvamma´tai muu vastaava vamma ei tartu vaikka heidän kanssaan onkin kavereita. Pitäisi kysyä näiden lasten vanhemmilta jotka tuota tekevät onko heillä jokin ongelma itsellään.

      • vamaisiako saa ?
        itse kaiken mitä kirjoitti:

        lähimäisellesi toivot!

        ei ole lähimmäiseni

      • oppi ei tartu kaikkien päähän
        "ihmiset pyrkivät" kirjoitti:

        "Kurja ja raadollinen totuus on, ettei vammaiselta opi juuri mitään uutta ja ajan henkistä, eikä vammaisella ole siten mitään anntettavaa ympäristölleen." - Mistä tuon repäisit, ettei heiltä opi mitään?? "Kannattaisi ehkäpä hakeutua samantasoiseen seuraan, koko perheen." -Tasoiseen? Tarkoitatko, että perhe, jossa on vammainen lapsi, putoaa tasoltaan johonkin tiettyyn luokkaan ihmisryhmässä? En jaksa edes jaaritella aiheesta . Toivotan sinulle kunnon flunssaa. Jos siltä vältyt, sukella pohjaan jussina ja katsotaan ketä kukin tarvitsee ja keltä oppii.

        Tavikset hakeutuvat tavisten seuraan ja toteavat sitten järven pohjassa, ettei se paljon auttanutkaan. Olen pahoillani aloittajan puolesta. Ikävää nähdä suru lapsen silmissä, kun vanhat kaverit eivät enää olekaan kavereita.

      • miude

        Joo kyllä huomaa nykypäivänä, että ei olla opetettu lapsille eettisiä arvoja. Kyllä se vaan niin on, että pieni lapsi kiinnostuu asiosta mitä hänelle pienestä asti opetetaan.

      • keskivertoinen

        Olipas miltei julmasti kirjoitettu..tosin epäilen ettet tarkoittanu niin. Todellisuus on, että juuri vammaiselta oppii paljon. ymmärtää ns. helppoja päiviä, elämän tarkoitustaja sitä iloa joka on kehittyny "hänen elämäänsä" oli vamman syy tai seuraus mikä tahansa. - ja tiedätkös. Edesmennyt äitini tapasi sanoa. Suurimmat vammat on ns. pintavammattomilla jotka eivät ymmärrä hyväksyä. Kaikki vammat kun ei näy päällepäin. kuten varmaan kirjottajakin huomaa kunhan peiliinsä katsoo. :D

      • kuinka provokatiiviseksi

        ..sun elämässä keskimäärin? :'D "Rajoitteisille on kaikenlaisia leirejä joilla voi tutustua samoja ongelmia myötä eläviin perheisiin ja niitä kavereitakin voisi näin ollen löytyä." Niin, sähän ton varmaan tiedät omasta kokemuksesta. :D

      • edes lukemaan!
        Määääää kirjoitti:

        Kuinka niin vammaiselta ei voi oppia mitään....? Ainakin oma poikani on oppinut paljonkin eri vammaisryhmiltä. Itse työskentelin aikoinaan cp vammaisen naisen avustajana ja hänen avokkinsa on lyhytkasvuinen.Poika oli mulla mukana työmaalla ja jopa teki matikan tehtävät tämän naisen kanssa. Poikani tulee toimeen myös liki sokean pojan kanssa ja pelitkin onnistuvat hyvin.Tuttavapiiristä kun näitäkin löytyy.Tältä pojalta omani oppi tiettyjä asioita ainakin elämästä vaikeivat uusimpia pelejä pelanneetkaan.Samoin tuttavapiiristä löytyy eri käyttäytymis häiriöistä löytyviä tapauksia yms.... Enkä voi sanoa yhä edelleenkään etteiköä poikani heiltä ole jotakin oppinutkin. Ainakin suvaitsevaisuutta,ihmisten erilaisuutta ja sitä että kehitysvamma´tai muu vastaava vamma ei tartu vaikka heidän kanssaan onkin kavereita. Pitäisi kysyä näiden lasten vanhemmilta jotka tuota tekevät onko heillä jokin ongelma itsellään.

        Kyse oli nimittäin UUDEN oppimisesta. Ja sillä sanalla koko pointti. Jos olisit osannut lukea lauseen edes loppuun, asia olisi ehkä auennut sinulle. Kyse ei ollut siitä, etteikö JOTAIN oppisi toki keltä vaan.

      • tiedänkin!!!!
        kuinka provokatiiviseksi kirjoitti:

        ..sun elämässä keskimäärin? :'D "Rajoitteisille on kaikenlaisia leirejä joilla voi tutustua samoja ongelmia myötä eläviin perheisiin ja niitä kavereitakin voisi näin ollen löytyä." Niin, sähän ton varmaan tiedät omasta kokemuksesta. :D

        Ja ei, minua ei koeta provokatiiviseksi, koskapa rajoitteisuuteni näkyy selvästi päälle. Realistiksi minut koetaan, ja optimistiksikin, koskapa olen osannut hyödyntää mahdollisuuteni tässä elämässä hyvin. Miksiköhän ihmiset täällä netissä ovat inhonneet tuota leiri-ajatusta noin rajusti? Nimittäin se on hemmetin hyvä oikeasti. Noita leirejä järjestetään satoja ja tuhansia eri auttavien järjestöjen kautta, ja niiden suosiokin on muuten todella suurta.

      • kokki
        tiedänkin!!!! kirjoitti:

        Ja ei, minua ei koeta provokatiiviseksi, koskapa rajoitteisuuteni näkyy selvästi päälle. Realistiksi minut koetaan, ja optimistiksikin, koskapa olen osannut hyödyntää mahdollisuuteni tässä elämässä hyvin. Miksiköhän ihmiset täällä netissä ovat inhonneet tuota leiri-ajatusta noin rajusti? Nimittäin se on hemmetin hyvä oikeasti. Noita leirejä järjestetään satoja ja tuhansia eri auttavien järjestöjen kautta, ja niiden suosiokin on muuten todella suurta.

        Omasta mielestäni on jotenkin surullista, että pihassa on lapsia kymmeniä, mutta vammaisen lapsen pitää silti lähteä hakemaan ystäviä erityiseltä leiriltä. Leirikin voi olla vaikka 100 km:n päässä ja muut leiriläiset voivat olla eri puolilta Suomea. Varmasti leirillä saa tuttuja ja hyviäkin ystäviä. Ja puhelimessa puhuminen, netissä chättäily ja kerran vuodessa näkeminenkin on tietenkin parempi kuin ei yhtään kaverikontaktia. Ehkäpä oma lapsenikin joutuu tulevaisuudessa etsimään kaverinsa erikseen leiriltä, tosin toivon että niitä löytyisi muutenkin, esim tarhasta, koulusta jne.

      • kirjoittaja

        tämä joka meinasi ettei ole mitään annettavaa.Minulla lapset(nyt aikuisia) ovat saaneet erittäin paljon henkistä rikkautta tutustumalla jo pienenä cp-vammaisiin ja erilaisia vammoja oleviin lapsiin.aikuisenakin näkee kuin heillä on ihanan suopea ja luonnollinen suhtautuminen erilaisiin ihmisiin.Pitäisi tämänkin kirjoittajan tajuta senverran että kukaan ei ole täydellinen.Jopa itsekin voit minä hetkenä vaan vammautua sairauden tai onnettomuuden seurauksena.Haluatko silloin ettei entiset ystäväsi enää ole missään tekemisissä kanssasi.Jos sokeudut olet yksin omassa maailmassasi,mitäpä sinusta enää kannattaa välittää,ethän sinä anna kenellekkään ns.terveelle mitään.Jos tosiaan näin ajattelet,olet kaukana terveestä.

      • pinnallista
        edes lukemaan! kirjoitti:

        Kyse oli nimittäin UUDEN oppimisesta. Ja sillä sanalla koko pointti. Jos olisit osannut lukea lauseen edes loppuun, asia olisi ehkä auennut sinulle. Kyse ei ollut siitä, etteikö JOTAIN oppisi toki keltä vaan.

        Koko paino sanalla UUDEN.Okei.Eikö mielestäsi ole uutta että oppii empatiaa,ihmiselämän ymmärrystä,erilaisuuden tajuamista,suvaitsevaisuutta ja ties mitä.Mutta jos arvosi ovat vain taidollisella puolella ja inhimillisyys jätetään vallan huomiotta,niin ehkä sitten.Mutta minun arvoissani myös nämä ensin luetellut asiat ovat kärkipäässä ja omille lapsilleni kelpaavat myös muut kavereiksi kuin mensan pisteytetyt ja muuten vaan "arvokkaat"ihmiset.

    • ennakkoluuloissa vikaa,

      ja irrationaalisissa peloissa, ei missään muussa. Valitettavasti muita ihmisiä on vaikea muuttaa, ja vammaisten lasten vanhemmilta vaaditaan aikamoisia sosiaalisia taitoja ja paneutumista lapsen tilanteeseen. Ottakaa hetimiten yhteyttä näkövammaliittoon, siellä osataan auttaa niin sosiaalisissa kuin muissakin elämän järjestelyissä. Jos perheessä allergia-, asunto- yms. asiat antavat myöden, niin kannattaa harkita opaskoiran tai ylipäänsä koiran hankkimista, se on paitsi lapselle kaveri, myös auttaa häntä saamaan sosiaalisia kontakteja. Ja edelliselle tiedoksi, että vammaisten ihmisten kanssa toimiminen opettaa terveelle ihmisille usein enemmän inhimillisyydestä, rohkeudesta ja pärjäämisestä kuin huippu-urheilijoiden kanssa kaveeraaminen.

      • pitkää päivittäistä

        luentoa inhimillisyydestä, rohkeudesta ja pärjäämisestä, mutta tarvitsee sen urheilunsa ihan jokainen päivä, oman kuntonsa ylläpitämiseen ja saavuttamiseen. Ei tervettä lasta voi laittaa rajoitettuun seuraan, hän kokisi sen kuin rangaistuksena, ja rajoitteena omalle kehitykselleen. Tottakai morjestaa voi, mutta pidempiaikainen seura on eri juttu.

      • Uskotko itsekään?
        pitkää päivittäistä kirjoitti:

        luentoa inhimillisyydestä, rohkeudesta ja pärjäämisestä, mutta tarvitsee sen urheilunsa ihan jokainen päivä, oman kuntonsa ylläpitämiseen ja saavuttamiseen. Ei tervettä lasta voi laittaa rajoitettuun seuraan, hän kokisi sen kuin rangaistuksena, ja rajoitteena omalle kehitykselleen. Tottakai morjestaa voi, mutta pidempiaikainen seura on eri juttu.

        "Ei tervettä lasta voi laittaa rajoitettuun seuraan, hän kokisi sen kuin rangaistuksena, ja rajoitteena omalle kehitykselleen." Missä tynnyrissä tuollaisia vatipäitä kasvatetaan? Olet siis itsekin valmis noilla perusteillasi rajoittamaan lapsesi ystäväpiiriä kuuntelematta lapsesi tahtoa? Edestäsi löydät.

      • wer-wet
        pitkää päivittäistä kirjoitti:

        luentoa inhimillisyydestä, rohkeudesta ja pärjäämisestä, mutta tarvitsee sen urheilunsa ihan jokainen päivä, oman kuntonsa ylläpitämiseen ja saavuttamiseen. Ei tervettä lasta voi laittaa rajoitettuun seuraan, hän kokisi sen kuin rangaistuksena, ja rajoitteena omalle kehitykselleen. Tottakai morjestaa voi, mutta pidempiaikainen seura on eri juttu.

        Voihan lapsi leikkiä vammaisen lapsen kanssa ja möyhemmin samana päivänä kuntoilla itsekseen/toisten lasten kanssa, niin että saa ylläpidettyä kuntoaan? Tietenkin lapsi kokee vammaisten seuran rangaistuksena jos iskostat sen ajatusmallin lapsiisi. Minulla on vammainen kaveri. Hän ei ole pyörätuolissa, mutta vaikeuksia kävelyssä. Tutustuimme yläasteella (joten ehkä huono esimerkki). Nyt puhumme usein mesen kautta. Luultavasti hänen kehityksensäkin on vähän jäljessä, hän katsoo maija mehiläistä ja on jo yli täysi-ikäinen mutta ajattelen vähän kateellisena että kaverini on ihana viaton. :) Tietenkin voisin itse katsoa Maija Mehiläistä, mutta tuskin näkisin sen hänen silmillään. Olen sitä mieltä että olen oppinut häneltä jotain (vastaus siihen ettei vammaisilta opi mitään)

      • lukemaan!
        wer-wet kirjoitti:

        Voihan lapsi leikkiä vammaisen lapsen kanssa ja möyhemmin samana päivänä kuntoilla itsekseen/toisten lasten kanssa, niin että saa ylläpidettyä kuntoaan? Tietenkin lapsi kokee vammaisten seuran rangaistuksena jos iskostat sen ajatusmallin lapsiisi. Minulla on vammainen kaveri. Hän ei ole pyörätuolissa, mutta vaikeuksia kävelyssä. Tutustuimme yläasteella (joten ehkä huono esimerkki). Nyt puhumme usein mesen kautta. Luultavasti hänen kehityksensäkin on vähän jäljessä, hän katsoo maija mehiläistä ja on jo yli täysi-ikäinen mutta ajattelen vähän kateellisena että kaverini on ihana viaton. :) Tietenkin voisin itse katsoa Maija Mehiläistä, mutta tuskin näkisin sen hänen silmillään. Olen sitä mieltä että olen oppinut häneltä jotain (vastaus siihen ettei vammaisilta opi mitään)

        Se auttaa elämässä sinuakin eteenpäin.

      • entinen yläasteelain
        pitkää päivittäistä kirjoitti:

        luentoa inhimillisyydestä, rohkeudesta ja pärjäämisestä, mutta tarvitsee sen urheilunsa ihan jokainen päivä, oman kuntonsa ylläpitämiseen ja saavuttamiseen. Ei tervettä lasta voi laittaa rajoitettuun seuraan, hän kokisi sen kuin rangaistuksena, ja rajoitteena omalle kehitykselleen. Tottakai morjestaa voi, mutta pidempiaikainen seura on eri juttu.

        Eri tavoin vammaiset voivat olla hyvinkin urheilullisia. Tässä juuri eräänä päivänä kävin 10 kilometrin lenkillä vammaisen tuttavani kanssa. Ja varsinkin jos kyseessä on näkövamma, niin en oikein osaa nähdä esteitä urheilulle...

        Enkä voi käsittää miten joku "terve" lapsi näkisi "vammaisen" seuraan joutumisen rangaistuksena. Tässä aloittajan tapauksessahan pojat olisivat halunneet olla yhdessä, mutta toisen pojan isä halusi pitää heidät erillään!

        Itse pitäisin hirveän tärkeänä, että kaveruussuhteet säilyvät, sillä myöhemmin esim. yläasteella ihmisiä jaotellaan hyvin paljon juuri kaveriporukan mukaan. Jos "hyvässä" kaveriporukassa on esim. näkövammainen jäsen, hän on muiden nuorten silmissä osa porukkaansa ja aivan yhtä hyvä, ei siis mahdollinen kiusaamisen kohde. Mutta jos näkövammainen on yksinään tai "surkeassa" porukassa, on kiusaaminen melko todennäköistä.

        Omalla yläasteellani oli liikuntarajoitteinen tyttö, mutta hän oli mukana suositussa kaveriporukassa jossa oli ollut ilmeisesti jo ala-asteelta lähtien, joten en muista että häntä olisi koskaan kiusattu tai syrjitty.

        Nuorten maailma on valitettavasti aika raaka, mutta hyvällä kaveriporukalla pääsee jo pitkälle!

      • onkohan ok?
        pitkää päivittäistä kirjoitti:

        luentoa inhimillisyydestä, rohkeudesta ja pärjäämisestä, mutta tarvitsee sen urheilunsa ihan jokainen päivä, oman kuntonsa ylläpitämiseen ja saavuttamiseen. Ei tervettä lasta voi laittaa rajoitettuun seuraan, hän kokisi sen kuin rangaistuksena, ja rajoitteena omalle kehitykselleen. Tottakai morjestaa voi, mutta pidempiaikainen seura on eri juttu.

        Juokseeko sun lapsi maratoneja vai miten se olisi niin vaikeaa järjestää aikaa esim näkövammaisen kanssa olemiseen?.Mieti nyt hyvä ihminen mitä sieltä koneeltasi päästelet.Jos sinun lapsestasi kasvaa jollakin tavalla tunne- ja asennevammainen niin ainakin tiedetään mistä syystä.
        Kai suhtaudut kaikkeen muuhunkin yhtä rajoittuneesti,esim.työtön,erilainen seksuaalisuus,köyhyys,ulkomaalaisuus,lyhytkasvuisuus,masentuneisuus,heikkolahjaisuus,tatuoinnit,lävistykset,korvakorut miehillä...?

    • "laakkaa kiinnostamast...

      Ja nuoret ja terveet menevät omia menojaan. Ja se jos mikä on tervettä. Kaikki eivät voi tehdä samoja asioita tässä maailmassa, ja itsekunkin olisi syytä se tiedostaa. Paljon suurempi aisia olisi mielenterveyteen panostaminen, oikean positiivisen asenteen iskostaminen nuoreen. Ja sitten niiden omien vahvuksien tehostettu kehittäminen. Mitä ne sitten sattuvat olemaankaan. Terveetkin lapset kiusaavat toisiaan pihalla. Normaaliahan se on. Tietty tuntuu pahalta kun vammaista kiusataan. Tuntuu se pahalta KENESTÄ VAAN. Äh, en minä taida jaksaa selittää teille tätä asiaa. (luin koko viestiketjun) Teille on nyt näköjään niin tärkeätä vain säälipisteiden keruu. Sääli sinäänsä. Harmi todella. Sillä silloin on vielä vammaansakin vammaisempi. Toivottelen vain hyvät jatkot...

      • Nykypäivänä

        Vahvat selviävät ja heikot sortuvat elon tiellä? Samalla logiikallahan natsitkin murhasivat vammaisia. Turhaa selittelet, onhan tämän ajattelun tulokset jo nähty. Kannattaa muuten muuttaa vaikka P-Korean pääkaupunkiin Pjongjangiin. Siellä ei vammaisia suvaita, vaan heidät lähetetään kauas maaseudulle tunnelmaa pilaamasta.

      • edellistä
        Nykypäivänä kirjoitti:

        Vahvat selviävät ja heikot sortuvat elon tiellä? Samalla logiikallahan natsitkin murhasivat vammaisia. Turhaa selittelet, onhan tämän ajattelun tulokset jo nähty. Kannattaa muuten muuttaa vaikka P-Korean pääkaupunkiin Pjongjangiin. Siellä ei vammaisia suvaita, vaan heidät lähetetään kauas maaseudulle tunnelmaa pilaamasta.

        Jokaiselle omansalaista seuraa! Tästä huomaamme, ettei maailma ole mihinkään muuttunut. Sivistys on vain näennäistä.

      • priorisoivat
        edellistä kirjoitti:

        Jokaiselle omansalaista seuraa! Tästä huomaamme, ettei maailma ole mihinkään muuttunut. Sivistys on vain näennäistä.

        Myötähuokaan ja nyökyttelen teidän kanssanne. Maailma ei toiaankaan koskaan muutu.

      • TyrNimaNteli
        priorisoivat kirjoitti:

        Myötähuokaan ja nyökyttelen teidän kanssanne. Maailma ei toiaankaan koskaan muutu.

        ....jos jokainen aloittaisi muuttumisen ihan itsestään,maailma voisi olla joskus toisenlainen.....ehkä hivenen sallivampi.?

      • ...
        TyrNimaNteli kirjoitti:

        ....jos jokainen aloittaisi muuttumisen ihan itsestään,maailma voisi olla joskus toisenlainen.....ehkä hivenen sallivampi.?

        We are the World.

      • myös vammaista!

        Ai, niin, ruikuttaja olikin sen isä, eikä hän itse. Omalla toiminnallaan vammainen voi kuitenkin vaikuttaa kaikkein eniten ystäviinsä. Monilla terveilläkään ei ole ystäviä, kun normaali toito ystävyyteen on kokenut inflaation. Siitä vaan harjoittelmaan kaikki. Ja ruikutukset pyllyyn.

      • en ymmärrä!
        Nykypäivänä kirjoitti:

        Vahvat selviävät ja heikot sortuvat elon tiellä? Samalla logiikallahan natsitkin murhasivat vammaisia. Turhaa selittelet, onhan tämän ajattelun tulokset jo nähty. Kannattaa muuten muuttaa vaikka P-Korean pääkaupunkiin Pjongjangiin. Siellä ei vammaisia suvaita, vaan heidät lähetetään kauas maaseudulle tunnelmaa pilaamasta.

        Että on pakko heitellä kommetteja ihan vaan lämpimikseen?

      • sääliksi
        edellistä kirjoitti:

        Jokaiselle omansalaista seuraa! Tästä huomaamme, ettei maailma ole mihinkään muuttunut. Sivistys on vain näennäistä.

        ei edes omaa mielipidettä!

      • kuka oppiin
        myös vammaista! kirjoitti:

        Ai, niin, ruikuttaja olikin sen isä, eikä hän itse. Omalla toiminnallaan vammainen voi kuitenkin vaikuttaa kaikkein eniten ystäviinsä. Monilla terveilläkään ei ole ystäviä, kun normaali toito ystävyyteen on kokenut inflaation. Siitä vaan harjoittelmaan kaikki. Ja ruikutukset pyllyyn.

        Ruikuti,ruikuti.Kyllä tämän tarinan harjoitusta tarvitsisi se isä,joka on sitä mieltä että oman lapsen kaveriksi ei enää kelpaakaan poika,jolla on todettu näkövamma.Ihan sairasta käytöstä,ei voi ymmärtää.

    • todella kamalalta!

      En ole ikinä ajatellutkaan, että ihmiset ovat noin rajoittuneita. Meillä ei kaveripiirissä tosin ole näkövammaisia, mutta muita vammaisia on, eikä heidän kanssaan leikkiminen ole lapsille koskaan mitään ongelmia tuottanut. Eikä meille vanhemmillekaan. Lapset tuskin edes huomaavat toisen rajoitteita. Joku tuossa sanoi, että terveiden kuuluu leikkiä kaltaisessaan seurassa ja osittain varmasti näin onkin. Ei sen silti pitäisi tarkoittaa sitä, ettei ollenkaan voisi enää kaveerata poikasi kanssa.

    • käsititkin väärin?

      "seurustella TUOLLAISTEN kanssa" Jospa se merkitsikin jotain muuta kuin poikasi vammaisuutta. Jospa vika olikin sinussa ja tekemisissäsi? Mistäs tiedät? Siirrät vain sen lapseen tietämättä mikä OIKEASTI edes mättää. Käyppä kysymässä ensikerralla.

    • tiedostanut omaa

      asennettasi elämään. Tekstissäsi oli sellainen määrä itsesääliä että sillä masentaa kyllä koko perheen. Ihan samoja ongelmia teillä on kuin ihan fyysisesti terveilläkin perheillä, niistä vain ei tehdä suurta numeroa. Väitän, että useimmat pariskunnat huomaavat keski-iän kynnyksellä menettäneensä aiemmat kaverinsa, eikä illanviettoja enää niin usein tapahdu. Se nyt vain on normaalia arkea. Eikä muuten johdu mistään lasten vajaavaisuksista. (joita on toki tietenkin helppoa syyttää, jos itsestään ei syytä halua nähdä) Ihan normaalin lapsenkin elämässä kaveripiirit vaihtelevat. Joskus on. Joskus ei. Minkäs teet? Valitutstakin on. Mitä mä nyt tekisin...? Ja toi ei oo mun kaa....! Sitten jossain iässä alkaa samat harrastukset taas kiinnostamaan, ja mennään laumassa! Ei se niin tasaista ja herttaista ole muillakaan tämä elämä. Toki omat ongelmat näyttävät aina niiltä suurimmilta, koskapa niitä niin läheltä katsoo.

      • HYVÄ KIRJOITUS

        Peesaan tätä täysillä.

      • tässä paikassa.
        HYVÄ KIRJOITUS kirjoitti:

        Peesaan tätä täysillä.

        Ainoa joka on ajatellut asiaa. Kiitos.

    • ------------------

      Kotipaikkakunnallani, hyvin pieni kunta, jonka nimeä en mainitse, on pariskunta, joiden lapsi on sokea. Lapsen sokeus kuulemma johtuu siitä, että vanhemmat ovat liian läheistä sukua keskenään. Tiedä sitten onko tuo edes totta. Voisiko lähipiirisi ihmiset ajatella näin?

    • puolesta

      Olen töissä kehitysvammaisten lasten ja nuorten kanssa ja huomannut siellä saman kaltaisia ilmiöitä usein. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka, niin omakohtaisia kuin myös omaisilta ja työ kavereilta kuultuja. Yhdistävä tekijä kuitenkin kaikissa on se että lapsen ennakkoluulot tulevat aina aikuiselta. Esimerkiksi lapsen katsoessa pitkään vanhemmat kieltävät katsomasta ja lapsen kysyessä miksi, ei selitetä mitään. Myös jos lapsi kysyy minkä takia joku on erinäköinen kuin muut tai käyttäytyy oudosti, aikuiset sivuuttavat asian. Myös se että aikuiset kieltävät lapsia olemaan tekemisissä kehitysvammaisten lasten kanssa ei ole harvinaista. Mielenkiintoiseksi asian tekee se kuinka viime vuosina on puhuttu suvaitsevuudesta, se on ikävä kyllä koskenut lähes kokonaan vain suvaitsevaisuutta eri ihonväriin. Enkä tarkoita tällä sitä että sen perusteella saisi ketään syrjiä, ei todellakaan. Yhtä paljon pitäisi kuitenkin panostaa myös suvaitsevuuteen kehitysvammaisia kohtaan. Eikä tämä taas tarkoita sääliä, ainoastaan tasavertaisuutta. Miksi ihmiset kiinnittävät huomiota toistensa eroavaisuuksiin, eivätkä siihen mitkä asiat heissä/meissä ovat samanlaista? Tätä on tullut joskus pohdittua..

    • jaksamista isälle

      joo,joskus minustakin tuntuu siltä että kukaan ei edes haluaisi olla samassa puistossa lapseni kanssa,kurjalta tuntuu,vaikka ihan varmasti lapsikin kaipaisi jo kaveria,ihan normaalilapsi siistit vaatteet,itsekin yritän olla ystävällinen muille,mutta näin,ei mahda mitään...pitänee siis yksin touhuta lapsen kanssa,mutta kyllä toi jo älyttömäksi menee jos tolla tavalla kohdellaan,taitaa se isukki olla vähän köyhä ajatusmalliltaan,ei kannata välittää...mulkaise itse samalla mitalla takaisin seuraavan kerran!!!

    • ihmetyttää

      miten aikuiset voivat näyttää tälläistä mallia lapsilleen. Sinulla on ainutlaatuinen poika, joka on mielestäni terve, vilkas ja liikkuva!ja hyvä niin. Hän pärjää varmasti elämässä hyvin ,Hänellä on onneksi vaan näkövamma.jos ajatellaan mitä muuta voisi olla!MInä olisin Sinuna hyvin ylpeä ja puhuisin toisten lasten vanhempien kanssa avoimesti. Meidän lähiperheeseen kuuluu kehityvammainen lapsi, joka on aivan erityinen meidän kaikkien mielestä.etenkin lasten=) ennakkoluulot on aikuisten aiheuttamaa! Voimia sinulle ja perheelle!

    • TyttöInSorrow

      Elämän raaka todellisuus tuodaan liian lähelle itseään. Kuten tuolla eräs viisas sanoi, että oikeassa elämässä on sairautta, onnettomuuksia ja jopa kuolemaa. He eivät osaa kohdata näitä asioita ja koittavat pelastaa lapsensa vaikeilta asioita. He ovat ymmärtämättömiä ja heikkoja, jotka eivät voi kohdata elämän nurjaa puolta. Olen pahoillani, että olette joutuneet kokemaan tuollaista. Elämänne on varmasti todella ja rankkaa ja se on tarpeeksi vaikeaa kun sairas lapsi ja joku idiootti vielä kehtaa käyttäytyä teitä kohtaan noin... Toivon, että löytäisitte aitoja ystäviä. Ystäviä, jotka ovat valmiita kohtamaan todellista elämää. Vika ei siis missään tapauksessa ole teidän. Kaikki syy menee nuiden huonojen ihmisten niskaan. Voimia teille ja kaikkea hyvää elämäänne. Minunkin serkullani on vammautunut lapsi. Lapsi on monivammainen. Vertasi tätä lasta terveeseen lapseen... Terve lapsi naurui, kieri ja konttasi. Tämä sairas lapsi ei liikahtanutkaan. Itse en ole äiti, enkä tiedä mitä käytte läpi, mutta eläminen on ihan erilaista kun lapsi ei ole terve.

    • vihainen!!

      En osaa vastata viestiisi, mutta tuo on ihan käsittämätöntä toimintaa ihmisiltä! Siis suhtautuminen vammaisiin. Juuri tänään kaupungilla kävellessäni todistin tapauksen: Kaksi ehkä jopa alle 20-vuotiasta tyttöä ( lapsi vaunuissa) kävelivät down-lapsen ja kaitsijan ohi, mulkaisten heitä kohden ja hymyilemällä sellaista tietynlaista ivahymyä ja vilkaisivat toisiinsa. Sellaista käytöstä siis, jota näkee joillakin ihmisillä, kun kohtaavat "erilaisen ihmisen" (itse en mielelläni käytä tuota sanaa mutta en keksinyt muuta). Aivan sairasta. Ai että kun olisi tehnyt mieli sanoa jotain niille teini-idiooteille, mutta en sitten osannut. Vihaksi pistää tuollainen. Toivon perheellesi ja etenkin pojallesi onnellista tulevaisuutta.

      • fbsdtregn

        toisen ihmisen tarvitse edes olla vammainen jos hän vaan muuten käyttäytyy erillä tavoin kuin muut, niin heti leimataan oudoksi ja kaikki alkaa karttaa tyyppiä. Itselläni on asperger-lapsi ja hän on älyllisesti ihan normaali jopa ehkä yläkanttiin siinäkin, lahjakas kielissä ja matematiikassa. Silti hänellä on tasan yksi kaveri. Hänet on leimattu oudoksi. Toki sosiaalinen rajoittuneisuus on hankalaa kaverien kanssa, mutta ehkä jos tätä oudoksi leimaamista ei olisi tapahtunut, hänellä voisi olla kavereita. Koimme koulusurmien aikaan huipun esim. koulun suhtautumisessa asiaan. Lapseni on usein yksin välitunnilla ja voi myös toistaa tiettyjä rituaaleja, esim. kävellä ympyrää tai jotain. Tähän kiinnitettiin huomiota siinä määrin että huolestuttiin ja luokkakavereitakin painostettiin etsimään merkkejä sekoamisesta. Saimme palautetta että lapseni tuijottaa tyttöjä...olisikohan vaikka kieroutuneet ajatukset mielessä, yms (hän saattaa joskus tuijottaa yhteen kohtaan, olla ikäänkuin poissa tästä maailmasta, liittyy autismiin). Hänestä alettiin jo tehdä seuraavaan väkivallan tekijää koulumaailmassa opettajien taholta. Silloin raivostuin, asenteet olivat jo niin aataminaikuisia ns oppineilla ihmisillä, että en voinut ymmärtää. Suoraan sanottuna haistatin pitkät heidän mielipiteillään ja käskin jättämään turhan aikaiset ennakkoluulot romukoppaan. Empä tiedä auttoiko se vai ei, nykyään ei sitten moisia viestejä koululta ole tullut. Mutta hysterian levittäminen on tosiasia jos jotain jossain tapahtuu, alamme etsiä merkkejä oudosti käyttäytyvistä lähimmäisistämme. Vammaiset ja muuten erilaiset ihmiset saavat näin ollen sen syntipukin osan aina.

      • vihainen!!
        fbsdtregn kirjoitti:

        toisen ihmisen tarvitse edes olla vammainen jos hän vaan muuten käyttäytyy erillä tavoin kuin muut, niin heti leimataan oudoksi ja kaikki alkaa karttaa tyyppiä. Itselläni on asperger-lapsi ja hän on älyllisesti ihan normaali jopa ehkä yläkanttiin siinäkin, lahjakas kielissä ja matematiikassa. Silti hänellä on tasan yksi kaveri. Hänet on leimattu oudoksi. Toki sosiaalinen rajoittuneisuus on hankalaa kaverien kanssa, mutta ehkä jos tätä oudoksi leimaamista ei olisi tapahtunut, hänellä voisi olla kavereita. Koimme koulusurmien aikaan huipun esim. koulun suhtautumisessa asiaan. Lapseni on usein yksin välitunnilla ja voi myös toistaa tiettyjä rituaaleja, esim. kävellä ympyrää tai jotain. Tähän kiinnitettiin huomiota siinä määrin että huolestuttiin ja luokkakavereitakin painostettiin etsimään merkkejä sekoamisesta. Saimme palautetta että lapseni tuijottaa tyttöjä...olisikohan vaikka kieroutuneet ajatukset mielessä, yms (hän saattaa joskus tuijottaa yhteen kohtaan, olla ikäänkuin poissa tästä maailmasta, liittyy autismiin). Hänestä alettiin jo tehdä seuraavaan väkivallan tekijää koulumaailmassa opettajien taholta. Silloin raivostuin, asenteet olivat jo niin aataminaikuisia ns oppineilla ihmisillä, että en voinut ymmärtää. Suoraan sanottuna haistatin pitkät heidän mielipiteillään ja käskin jättämään turhan aikaiset ennakkoluulot romukoppaan. Empä tiedä auttoiko se vai ei, nykyään ei sitten moisia viestejä koululta ole tullut. Mutta hysterian levittäminen on tosiasia jos jotain jossain tapahtuu, alamme etsiä merkkejä oudosti käyttäytyvistä lähimmäisistämme. Vammaiset ja muuten erilaiset ihmiset saavat näin ollen sen syntipukin osan aina.

        Ei todellakaan tarvitse olla vammainen saadakseen niskoilleen halveksintaa. Itsessänikin on jokin piirre kasvoissa, joka saa monet tuijottamaan. En näytä samalta kuin kaikki muut (joskus tulee mieleen, että sopisin varmaan paremmin jonnekin fantasiamaailman metsään haltiaksi;) Sen lisäksi olen muutenkin vähän omissa maailmoissani, ja se ei tunnu useimmille sopivan. Satuitko näkemään kun televisiossa (Yle Teema, kait) näytettiin ohjelma autistien musikaalin syntyvaiheista? Voi että, oikeasti, millä perusteella ihmisiä luokitellaan sairaaksi? Joskus tuntuu siltä, että erilaisista luonteenpiirteistä on tehty sairaus tai luonnehäiriö. Siinä ohjelmassa oli mm. pieni poika, joka puhui niin syvällisesti ja viisaasti, että en ole monen "täysijärkisenkään" kokenut kykenevän moiseen. Hän mm. ruoti autismia, miten se vaikuttaa häneen ja kavereihinsa siellä näytelmäporukassa. Järkyttävää, että lapsesi joutui tuollaisten epäilysten kohteeksi! Hävettää niiden aikuisten puolesta.

    • voimia teille

      Hyvä näkövammaisen lapsen isä. Luin surullisen kertomuksesi koko vastausketjun ja kauhistuisin, jos en olisi tiennyt jo kertomustasi lukiessasi millaisia kommentteja tulet saamaan. Minullakin on vammainen lapsi, hän on nyt tosin jo 38-vuotias, mutta lapsuusajat ovat hyvin tuoreina ja kipeinä mielessäni. Lapsellani on lisäksi puhe- ja liikuntavamma. Kun hän syntyi olin 23-vuotias, kokematon ja kaukana omaisistani. Kaikki ystävämme katosivat heti. Mieheni matkatyön takia olin totaalisen yksin lasteni kanssa. Surin lapseni kohtaloa,hoidin ja rakastin. Monivammaisuuden takia lapseni ei kelvannut mihinkään kouluun, vaikka oli oppimiskykyinen. Kun menimme sukulaisiin, häntä ei puhuteltu vaan hän oli "näkymätön´", jotkut sanoivat lapseni kuullen, että eikö olisi parempi, että lapsesi kuolisi niin pääsisit helpommalla. Sukujuhliin häntä ei olisi saanut viedä, mutta kieltäydyimme hyväksystä tätä. Poikamme on sukunsa jäsen siinä kuin muutkin. Kun menimme kylpylälomille, ns. terveiden perheiden lapset osoittelivat meitä sormella vanhempiensa nähden ja huutelivat pilkkanimiä eivätkä vanhemmat kieltäneet. Kun menimme ulkomaanmatkoille, aikuisten miesten ja naisten mielestä poikamme oli joko jarruna tai häntä sai aina odottaa. Uusia ystäviä kertyi vähitelle vertaispiireistä ja muutamia hyviä ystäviä on löytynyt muualtakin. Olkaa lapsenne tukena kuten olette ollut tähänkin saakka, hän tarvitsee teitä, sillä maailma on juuri sitä, mitä näistä saamistanne vastauksistakin näkyy. Joudutte olemaan vahva ja poikanne kova elämänkoulu surettaa. Tarjotkaa hänelle silti niin normaali elämä kuin voitte. Vertaistuki on tarpeen, mutta tämä yhteiskunta on myös vammaisten yhteiskunta, ei kenelläkään ole oikeutta sysiä heitä syrjään. Ei vammainen pelota ketään, se on vähättelyä ja halveksuntaa. Heikommaksi kokemaansa on turvallista pilkata. Se on vaan yksinkertaisesti ilkeyttä.

      • 18 v. tyttö

        On surullista, että näin on. Minä myös itse olen liikunta rajoitteinen oikeasta kädestäni. Nuorempana olessani vielä tuolloin ala-asteella kavereita ei ollut yhtä ainoaa, katselin aina ujona sivusta, kun muut leikkivät pihalla. Opin olemaan yksin, vaikkei se helppoa ollutkaan. Jos tuo oli jo vaikeaa niin ylä-aste oli painajainen. Minua alettiin kiusaamaan, kun en pystynyt tekemään tiettyjä liikkeitä esim. liikunta tunnilla. Onhan tietysti ymmärrettävää että, murrosikäiset ovat harkitsemattomia, muttei ilkeitä tarvisi olla. Luokallani oli muutama "kovis" mikä keräsi suosiopisteitä kiusaamalla minua ja yhtä toista vammaista, jonka kanssa aloin kaveriksi. Itseluottamus meni kokonaan itseeni ja minusta tuli vielä ujompi. Huvittavinta, jos nyt voi tuollalailla puhua, oli se että tämän "koviksen" kaveri piirissä oli myös vähän vammainen tyttö. Sitä ei kiusattu. Pian kaikki samalla luokalla olleet kokivat hyväksi tuon ujona pidetyn tytön kiusaamisen, joka ei vastannut ivallisiin lauseisiin tai kysymyksiin. Kerroin vanhemmilleni ja opettajille soiteltiin vähän väliä, että koulussa kiusataan. Opettajat eivät tehneet yhtään mitään, pyörittelivät vain peukaloitaan. Yhdeksännellä luokalla en jaksanut enää kuunnella moista ja pyysin vanhempieni kanssa, josko saisin jäädä "lomalle" ja loppukokeet tekisin vanhemman valvovan silmän alla. Se onneksi kävi opettajille. Takana on nyt tuo traumaattinen koulun käynti, käyty puhumassa ongelmista. Opiskelemaan en ole vielä uskaltanut lähteäkkään, traumat ja pelot kiusaamisen uusiutumisesta ovat vieläkin, vaikka tapauksesta on jo muutama vuosi. Pelkään, että tulen taas kiusatuksi, mutta josko suunnilleen saman ikäiset kuin minä n. 18 vuotiaat olisivat jo viisaampia, kuin ylä-asteelaiset. Niin... Ja lähi sukulaiseni on myös vammainen. Veljeni käy samaa koulua, kuin minä aikanani, mutta hän on erityisluokassa. Sinne menevät ne, millä on oppimisvaikeuksia tai henkilöt, mitkä häiritsevät jatkuvasti opetusta normaaliluokassa. Viime vuonna meille tuli muutama tyttö katselemaan kaninpoikasia, jotka olivat samasta koulusta kuin veljeni. Äitini ja minä katsoimme toisiamme kummissaan kuin tytöt naureskelivat sen jälkeen kun äitini kysyi olivatko ne nähneet veljeäni siellä koulussa. Kamalaa kertakaikkiaan! Miksei ihmisille kerrota, että on olemassa erillaisia ihmisiä ja niitä tulisi ymmärtää. En minä nyt itseni puolesta mutta suru on väkisinkin ensimmäinen asia, mikä tulee tuollaisessa tapauksessa mieleen. En halua pahoittaa kenenkään mieltä, mutta puhuin juuri suuni puhtaaksi mitä on jouduttu kokemaan.

      • voimia ja rohkeutta Sinulle
        18 v. tyttö kirjoitti:

        On surullista, että näin on. Minä myös itse olen liikunta rajoitteinen oikeasta kädestäni. Nuorempana olessani vielä tuolloin ala-asteella kavereita ei ollut yhtä ainoaa, katselin aina ujona sivusta, kun muut leikkivät pihalla. Opin olemaan yksin, vaikkei se helppoa ollutkaan. Jos tuo oli jo vaikeaa niin ylä-aste oli painajainen. Minua alettiin kiusaamaan, kun en pystynyt tekemään tiettyjä liikkeitä esim. liikunta tunnilla. Onhan tietysti ymmärrettävää että, murrosikäiset ovat harkitsemattomia, muttei ilkeitä tarvisi olla. Luokallani oli muutama "kovis" mikä keräsi suosiopisteitä kiusaamalla minua ja yhtä toista vammaista, jonka kanssa aloin kaveriksi. Itseluottamus meni kokonaan itseeni ja minusta tuli vielä ujompi. Huvittavinta, jos nyt voi tuollalailla puhua, oli se että tämän "koviksen" kaveri piirissä oli myös vähän vammainen tyttö. Sitä ei kiusattu. Pian kaikki samalla luokalla olleet kokivat hyväksi tuon ujona pidetyn tytön kiusaamisen, joka ei vastannut ivallisiin lauseisiin tai kysymyksiin. Kerroin vanhemmilleni ja opettajille soiteltiin vähän väliä, että koulussa kiusataan. Opettajat eivät tehneet yhtään mitään, pyörittelivät vain peukaloitaan. Yhdeksännellä luokalla en jaksanut enää kuunnella moista ja pyysin vanhempieni kanssa, josko saisin jäädä "lomalle" ja loppukokeet tekisin vanhemman valvovan silmän alla. Se onneksi kävi opettajille. Takana on nyt tuo traumaattinen koulun käynti, käyty puhumassa ongelmista. Opiskelemaan en ole vielä uskaltanut lähteäkkään, traumat ja pelot kiusaamisen uusiutumisesta ovat vieläkin, vaikka tapauksesta on jo muutama vuosi. Pelkään, että tulen taas kiusatuksi, mutta josko suunnilleen saman ikäiset kuin minä n. 18 vuotiaat olisivat jo viisaampia, kuin ylä-asteelaiset. Niin... Ja lähi sukulaiseni on myös vammainen. Veljeni käy samaa koulua, kuin minä aikanani, mutta hän on erityisluokassa. Sinne menevät ne, millä on oppimisvaikeuksia tai henkilöt, mitkä häiritsevät jatkuvasti opetusta normaaliluokassa. Viime vuonna meille tuli muutama tyttö katselemaan kaninpoikasia, jotka olivat samasta koulusta kuin veljeni. Äitini ja minä katsoimme toisiamme kummissaan kuin tytöt naureskelivat sen jälkeen kun äitini kysyi olivatko ne nähneet veljeäni siellä koulussa. Kamalaa kertakaikkiaan! Miksei ihmisille kerrota, että on olemassa erillaisia ihmisiä ja niitä tulisi ymmärtää. En minä nyt itseni puolesta mutta suru on väkisinkin ensimmäinen asia, mikä tulee tuollaisessa tapauksessa mieleen. En halua pahoittaa kenenkään mieltä, mutta puhuin juuri suuni puhtaaksi mitä on jouduttu kokemaan.

        Olen vilpittömästi pahoillani siitä, miten olet tullut kohdelluksi. Tuollainen satuttaa sydänjuuria myöten ja ymmärrän hyvin, että Sinun on vaikea luottaa ihmisiin. Haluaisin uskoa ja vakuuttaa Sinulle, että aikuisten maailmassa helpottaa, mutta en voi, sillä samanlaista se on sielläkin. Mutta on hyviäkin ihmisiä, jotka ymmärtävät, että joku fyysinen tai psyykkinen rajoite ei tee ihmistä muita huonommaksi. Heitä ei ehkä ole paljon, mutta onneksi heidänlaisiaan tulee edes joskus kohdanneeksi. Ei poikaanikaan kukaan puolustanut, ei edes kaikki erityisopettajat. Murrosikä oli pahinta aikaa. Hän kävi itsensä hyväksymistaistelun rankimman päälle. Usein kyyneleet alkoivat valua oistonaan hänen istuessaan olohuoneessa. Näki, että hänellä oli suuri ahdistus. Hän saa myös paljon taivasteluja ihmisiltä tyyliin "Herrajumala, katsokaa minkälainen lapsi!" ja häneen käytiin käsiksikin kassajonossa. On kova paikka hyväksyä elämä hyljeksittynä. Ihmisten teot ja kommentit aiheuttivat mielipahaa. En halunnut panetella lapselleni ketään, mutta lopulta oli pakko. Häntä helpotti lopulta se, että sanoin tällaisten ihmisten olevat tunnevammaisia, ja että sellainen vamma on paljon pahempi vamma. Sen jälkeen hän ei enää ahdistunut ihmisten taivasteluista ja nyt hänellä on vahva itsetunto. Hän on onnellinen ihminen, mutta se maksaa sen, että olemme hyvin paljon perheen kesken. Olemme kyllä löytäneet vertaisryhmän sekä muita vammaisperheitä ystäviksemme. Omaisissakin on ihmisiä, jotka hyväksyvät kiltin poikamme ja hän on tervetullut juhliinkin. Rohkaise vain mielesi ja lähde etsimään elämää, ota paikkasi maailmassa, Sinä ansaitsen sen yhtälailla kuin muutkin. Ikäviä ihmisiä tulee vastaan, mutta Sinä tunnet oman arvosi, yritä olla välittämättä heistä. Ole vaan oma itsesi. Tuollaiset ihmiset ovat ihan oikeasti tunnevammaisia, heidänkään elämänsä ei tule olemaan helppo. On hyvä, että pystyt puhumaan pahoista kokemuksistasi, sillä niiden säilyttäminen sisälläsi on raskas taakka. Toivotan Sinulle kaikkea hyvää ja voimia kohdata elämä.

    • vammaisillakin oikeudet

      Siskoni on vammautunut auto onnettomuudessa. Hänen tilansa on vaikea,koska joutuu olemaan koko ajan toisen huolehdittavana. Hänellä pelaa järki kuitenkin niinkuin terveellä. Tilanne on vaikea koko perheelle,mutta silti vastustusta on koettu aina vammaispalveluista asti,kaikki asiat on aina jouduttu taistelemaan läpi. Siskollani oli kavereita myös ennen ihan mukavasti,mutta vamman jälkeen vain ns. tosiystävät ovat pysyneet. On tosiaan kummallista,kuinka jotkut eivät joko voi kohdata asiaa niinkuin se on tai ajattelevat,että vammautunut ihminen on jotenkin erilainen kuin ennen,jotenkin tuntuu vain että joiltakin puuttuu täysin empatian kyky. Toki siskoni on saanut uusia kaveri suhteita netinkin kautta ja monet niistä on kestäneet. Maailma vain ei ole nykyään vammautuneille kovin rohkaiseva ja kannustava paikka,se on ikävä tosiasia,mutta hekin ovat ihmisiä ja ansaitsevat kunnioitusta.

      • ex-kaveri

        Kaverini vammautui niin, että hänen puheentuottonsakin kärsi. Hänen äitinsä oppi kuuntelemaan, mutta minä en saanut selvää kaverin puheesta ja siitä ahdistuneena vähensin käyntejä ja lopulta lopetin kokonaan. Nyttemmin olen nähnyt hänet kaupungilla sellaisella suulla ohjattavalla tuolilla liikkuvana, mutten ole kehdannut mennä juttelemaan. Omasta puolestani voin sanoa, että hylkäsin kaverini siksi, että minua ahdisti hänen tilansa.

      • asennevammaisia
        ex-kaveri kirjoitti:

        Kaverini vammautui niin, että hänen puheentuottonsakin kärsi. Hänen äitinsä oppi kuuntelemaan, mutta minä en saanut selvää kaverin puheesta ja siitä ahdistuneena vähensin käyntejä ja lopulta lopetin kokonaan. Nyttemmin olen nähnyt hänet kaupungilla sellaisella suulla ohjattavalla tuolilla liikkuvana, mutten ole kehdannut mennä juttelemaan. Omasta puolestani voin sanoa, että hylkäsin kaverini siksi, että minua ahdisti hänen tilansa.

        Ei se mielestäni ole puolustus. Siskollani tilanne on se, että hänellä puheentuotto normaali,vamma vain estää liikkumasta kunnolla. Minusta voi kuitenkin käydä ja puhua ihmisen kanssa niinkuin ennenkin. Tulee vaan mieleen,että onko toisessa ihmisessä myös vika. Eli olisiko luonteen heikkoutta tai kykenemättömyyttä kohdata ihmistä erilaisena..en tiedä,mutta meitähän on monenlaisia. Henkistä kasvua meistä jokainen tarvitsee.

    • Nimetön

      Hei, tottakai vanhemmissa on vika jos eivät osaa hyväksyä erilaisuutta, mitenkäs he sen sitten lapsilleen opettavat? Pää pystyyn, rakasta ja kannusta lastasi joka on paras! Toiset ovat ne jotka tässä häviää, joskus vaan pitää tulla se opetus omalle kohdalle ennen kuin osaa arvostaa oikeita asioita. Teillä on pieni vaiva ja poika muuten terve, joten kaikki ovet ovat auki. Tuommoisissa kavereissa ei häviä mitään!!! Kaikkea hyvää teidän perheelle!!!

    • äitinä

      8v lapsellani on lapsuusiän tunne- ja käytöshäiriö, parempaa diagnoosia tutkitaan koko ajan. Hänellä on myös keskivaikea dysfasia. Entisen päiväkodin hoitajat eivät ymmärtäneet häntä ollenkaan, yksi hoitaja kieltäyty hoitamasta lapsiani ilta aikaan. Päiväkodin johtaja palavereissa puhui monikossa lapseni tekemisistä, käytti kovia sanoja jotka olisi voinut esittää pehmeämmin. Oudot ihmiset ihmettelevät lapseni epäselvää puhetta, joka tosin epäselveytyy kun lapseni oikein innostuu. Ihmiset tuijottavat ja moittivat katseillaan kun yritän rajoittaa lapseni käytöstä. Onhan se parempi että puutun epäkohtiin, kuin sallisin epäasiallisen käytöksen. Siinä sitten tuijottavat, mutta kyllä se illalla peiton alla palaa mieleen asiaa kelatessa miten olisi voinut toimia toisin. Eikä se tunnu hyvältä, ne kaikki epänegatiiviset asiat mitkä minulle sanottiin tai osoitettiin. Mutta he eivät tunne lasta, sitä joka illalla silittää, halaa ja sanoo rakastan sua äiti. Lapsi joka antaa vaikka viimeisen karkkinsa, jotta toisella ei olisi pahamieli. Lasta joka on hyvin avulias, empaattinen, toisissa asioissa hyvin lahjakas, lasta joka on minulle kaikki. Ihmiset voisivat katsoa itseään peiliin, toiset ovat piilojuoppoja, vaimon hakkaajia, pedofiilejä, peliriippuvaisia siellä komerossaan. Minun lapsellani on sairaus joka ei tartu, me tulemme yleisille paikoille koska lapsen pitää oppia sosiaallisia taitoja, normaalia arkea ja elämää. Niitä hankalia tilanteita tulee jolloin lapsen käytöstä pitää rajata, eikä ne tuijottamiset auta. Se ei ole esitys, jatkakaa eteenpäin. Onko kukaan koskaan kysynyt itseltään, voisinko jotenkin auttaa perhettä jossa on esim. itkuinen vauva, erityislapsi ? Voisitte edes jutella normaalisti tai edes tervehtiä. Vammaisia ja erityislapsia ei pidä tuomita ensi näkemällä, eikä koskaan.

    • tildahildamaria

      Valitettavasti poikasi ympärillä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat "pilanneet" omat lapsensa tällä torjuvalla esimerkillä. Kaikki tuollaiset "asennevammat" opitaan kotona ja omilta vanhemmilta, isovanhemmilta ja heiltä, joiden kanssa lapsi päivänsä viettää. Heille kannattaa yrittää selvittää asiaa, mikäli siis suostuvat kuuntelemaan. Ei ole mukavaa muutenkaan erottua joukosta ja joutua porukan ulkopuolelle. ...Mielestäni tuollaiset ystävät ja kaverit eivät oikeasti ole välittämisen arvoisia, vaan kannattaa yrittää löytää uutta, parempaa seuraa. Tämä on ehken julmasti sanottu, mutta näin on käynyt minulle itselleni nuoruudessani ja tästä yli päässeenä uskon voivani edes jotenkin auttaa. :) Tsemppiä ja mukavia kevätpäiviä!

    • Make60

      Se on erilaisuus ja niiden poikasi vanhemmat eivät ole saaneet kotona sellaisen kasvatuksen että erilaisuutta ei voi hyväksyä ja niin edelleen. Itsellävi ei ole mitään vammaa mutta olen 204cm pitkä niin ihmiset ovat hieveän uteliaita kysymään pituuttani ja joskus olen kyjältä kysynyt vastakysymyksenä että mikä on sinun kengän numero niin mennää ihan vaikeeksi että mitä sillä tiedolla teet niin olen vastannut että yhtäpäljon kuin sinä minun pituuden tiedolla teet. Se niin sanottu yhteisollisyys puuttuu nykyihmisiltä kokonaa ja empaattisuus. Sitten kun oman perheen jäsenelle tulee joku vakava onnettomuus tai sairais niin ollaan hätää kärsimässä kun ei osata olla minkään heikkouden tai puutteen takia elää tätä elämää. Ei pystytä kaikkia ihmisiä puutteineen pitämään tasa-arvoisina henkilöinä yhteisössämme. Ei muuta kuin ymmärrystä ja käyppä seuraavan kerran suoraan kysymässä silta pokasi kaverin isältä että mikä on niin vaikeeta ettei voi hänen poikasi voi leikkiä sinun poikasi kanssa.

    • Ammattipiruilija

      ...lihava lapsena. Minua pilkattiin ja kiusattiin niin paljon että se sattuu vieläkin. 16 ikävuoteen mennessä kaikki ylipaino oli kadonnut ja nykyään olen suorastaan hoikka. Mutta vieläkin tunnen inhoa kaikkia lihavia kohtaan, samaa inhoa jota tunsin itseäni kohtaan lapsena. Osaan kyllä pitää mölyt mahassani, mutta ilme varmasti joskus paljastaa. Jos uimahallin saunaan tai edes altaaseen ilmestyy joku lihava on minun lähdettävä pois, en yksinkertaisesti voi jäädä. Olisiko ongelma sama teillä?

    • Virya

      Ja ihmisen erottaa muista eläimistä hänen kykynsä vaikuttaa synnynnäiseen käyttäytymiseensä. Oppia ikä kaikki, vanhemmiltaanhan lapset ensisijaisesti oppivat. Valitettavasti suurin osa vanhemmistakin on vain yksinkertaisia laumaeläimiä.

    • TyrNimaNteli

      mahdollisesti vahva, älykäs,itsenäinen ihminen. Sinä tunnet hänet paremmin kuin kukaan meistä kirjoittaneista.Hänellä on varmasti vahvuuksia,joihin kannattaa innostaa ja joihin satsata.Eihän hän ole sairas.Hänellä on ominaisuus jota kaikilla ei ole,hän on erilainen.Erilaisuutta pelätään,erilaisuutta arvostellaan.Poika on vielä pieni,joten varmasti vanhemman kannattaa etsiä oikeanlaiset ylpeyden aiheet lapsesta,niitä varmasti on. Ymmärrän tuon tuskan lapsellasi nyt ja varmasti vielä monesti joutuu henkisesti taistelemaan heikon näkönsä takia,mutta se ei ole este elämässä onnistumiselle. Toistaiseksi hänen itsetuntonsa on vielä paljon teidän vanhempien varassa. Se miten te suhtaudutte häneen vammaansa merkitsee ehkä tässä vaiheessa eniten. Mainitsemistasi tylyistä aikuisista ei kannattane välittää,ei ainakaan näyttää sitä,on olemassa piensieluisten pelkoa kohdata mitään,mikä poikkeaa tavallisesta.Ne,jotka teidän ystävyytenne pojan heikkonäköisyyden vuoksi jättivät ,eivät ole ystävyyden arvoisia,heiltä puuttu jotain tai pelko on este. Näytä,miten ylpeä olet pikkumiehestä,miten hän selviää monista vaikeista jutuista,kannusta häntä,älä hänen kuultensa edes huomioi tuollaisia kommentteja. Sinulla on perhe,ihana poika... On olemassa sokeita ja näkeviä julkimoita ja tavallisia tallaajia. Helen Keller oli kuurosokea,Ray Charles oli sokea kuten Boccatelli...Einstein oli bibolaari ja kannattaa lukea myös Christy Brown:Jonnekin päivästä pois ja Vasen pikkuvarpaani. Ei tarvitse tulla julkimoksi,mutta pojastasi voi tulla monen asian edelläkävijä.Jos isä uskaltaa olla myös sitä. Näin sen näen.Ole ylpeä ihanasta lapsesta!

      • Koulutus pielessä?

        Terveydenhuollon ammattilaiset eivät osaa suhtautua ihmisten erilaisuuteen luonnollisena asiana, olkoon kyse sairaudesta tai vammasta. Se jos mikä on outo asia.

    • Toivottavasti tästä olisi apua

      Suhtautuminen erilaisuuteen on vaikeaa. Lapset ei ole vielä ehtineet oppia suhtautumaan erilaiseen ihmiseen. Aikuisten pitää omalla esimerkillään opettaa lapsia suhtautumaan oikealla tavalla. Lapsille kannattaisi kertoa myös, minkä takia nyt kaveri käyttää sitä keppiä.

      • pieniä ymmyrköitä

        Osin se voi mennä esittämäsi kaltaisella tavalla. Minun kohta 30-vuotinen kokemukseni on, että lapset kyselevät heille tarpeellisen tiedon, mutta ovat sitten luontevia ja hyväksyvät vammaisen vertaisenaan IHMISENÄ. Lapset kasvavat ympäristöön sellaisena kuin ympäristö on. Meistä vanhemmista heijastuvat lasten pelot, kummastelu, pilkka ja syrjiminen. Mutta enivei, lapset ovat pohjimmiltaan avoimen hyväksyviä.

      • vammaisia :(
        pieniä ymmyrköitä kirjoitti:

        Osin se voi mennä esittämäsi kaltaisella tavalla. Minun kohta 30-vuotinen kokemukseni on, että lapset kyselevät heille tarpeellisen tiedon, mutta ovat sitten luontevia ja hyväksyvät vammaisen vertaisenaan IHMISENÄ. Lapset kasvavat ympäristöön sellaisena kuin ympäristö on. Meistä vanhemmista heijastuvat lasten pelot, kummastelu, pilkka ja syrjiminen. Mutta enivei, lapset ovat pohjimmiltaan avoimen hyväksyviä.

        Minun pitää sanoa nyt tähän yks juttu. Muistan lapsuuteni hyvin, erityisesti pelot. Meidän perheessä ei koskaan ole kammoksuttu vammaisia. Mutta minä saatoin nähdä pienenä painajaisunia jos olin nähnyt esim. kaupungilla tai kaupassa yhdenkin vammaisen. Se tuntuu nyt kammottavalta kun olen aikuinen. Vanhempani eivät koskaan tunteneet tarvetta selittää minulle vammaisuudesta mitään koska eivät pitäneet vammaisuutta ylipäänsä mitenkään kummalisena. He eivät tienneet siitä pelosta mikä minulla oli. Minä en näyttänyt pelkojani heille. Se pelko/kammo oli minulla siis ihan omasta takaa pienenä. Ei vanhempien tai ympäristön vaikutusta. En tarkkaan muista miten vanha olin kun ymmärsin että eivät vammaiset ole olemassa siksi, että minusta olisi mahdollisimman pelottavaa nähdä heitä. Meidän kortteliin tuli vammaiskoulu kun olin lukiossa ja silloin olin jo sinut vammaisuuden kanssa. Minulla oli tuolloin koira ja minusta tuntui että se hyväksyi vammaisia paremmin kuin monia normaaleja. Vammaiset myös tuntuivat pitivät koiraa jotenkin "inhimillisempänä" ja tuntevampana kuin tavalliset lapset. Silloin tuntui sille, että pidin heistä jollain tavalla enemmän kuin terveistä. Kirjoitit: "Lapset ovat pohjimmiltaan avoimia ja hyväksyviä" Eivät he aina ole. Turha maalata noin ruusuisia kuvia. Minä en ainakaan ole ollut. Olisi tosin kiinnostava tietää, miksi kammosin vammaisuutta niin suuresti silloin.

      • TyrNimaNteli
        vammaisia :( kirjoitti:

        Minun pitää sanoa nyt tähän yks juttu. Muistan lapsuuteni hyvin, erityisesti pelot. Meidän perheessä ei koskaan ole kammoksuttu vammaisia. Mutta minä saatoin nähdä pienenä painajaisunia jos olin nähnyt esim. kaupungilla tai kaupassa yhdenkin vammaisen. Se tuntuu nyt kammottavalta kun olen aikuinen. Vanhempani eivät koskaan tunteneet tarvetta selittää minulle vammaisuudesta mitään koska eivät pitäneet vammaisuutta ylipäänsä mitenkään kummalisena. He eivät tienneet siitä pelosta mikä minulla oli. Minä en näyttänyt pelkojani heille. Se pelko/kammo oli minulla siis ihan omasta takaa pienenä. Ei vanhempien tai ympäristön vaikutusta. En tarkkaan muista miten vanha olin kun ymmärsin että eivät vammaiset ole olemassa siksi, että minusta olisi mahdollisimman pelottavaa nähdä heitä. Meidän kortteliin tuli vammaiskoulu kun olin lukiossa ja silloin olin jo sinut vammaisuuden kanssa. Minulla oli tuolloin koira ja minusta tuntui että se hyväksyi vammaisia paremmin kuin monia normaaleja. Vammaiset myös tuntuivat pitivät koiraa jotenkin "inhimillisempänä" ja tuntevampana kuin tavalliset lapset. Silloin tuntui sille, että pidin heistä jollain tavalla enemmän kuin terveistä. Kirjoitit: "Lapset ovat pohjimmiltaan avoimia ja hyväksyviä" Eivät he aina ole. Turha maalata noin ruusuisia kuvia. Minä en ainakaan ole ollut. Olisi tosin kiinnostava tietää, miksi kammosin vammaisuutta niin suuresti silloin.

        Mielenkiintoinen asia.Tämä siis.Minä etsiydyin lapsena aina vammaisten seuraan mikäli vain mahdollista. Äitini oli hyvin arka ja pelkäsi minun saavan traumoja toisten erilaisuudesta. Lienee kuitenkin syynä se,että olen kokenut usein sisäisesti itseni erilaiseksi.Ulkonaisesti olen aina ollut ihan normaali...sisäisestä en tiedä,mutta ystäviä on tänä päivänä marginaalirymien ja monien yksilöiden kanssa.Olen ennakkoluuloton ihmissuhdeasioissa. Olin lapsena hyvä ystävä kaksosten kanssa,jotka olivat synnytyksessä vammautuneet,eivät päässeet kävelemään ja toisella oli puhuminen olematonta.Leikin kauppaa ja kotia,inspiroin ja inspiroiduin tyttöjen kanssa joilla ei ollut edes pyörätuolia.Toinen tytöistä kiipesi kontaten kottikärryille ja minä työnsin kärryjä muutaman korttelin päähän ikkunan alle missä asuimme,äiti ojensi ikkunasta meille keksejä,muistan,olin 9 vuotias ja tyttö kärryissä 7v. Minä koin ja koen toisenlaisen todellisuden erilaisten ihmisten parissa.Ja jos totta puhutaan,meissä ns.terveissä on USEIMMIN SUUREMPI VAMMA.Sitä vaan ei aina näy.

      • Omasta kokemuksesta
        vammaisia :( kirjoitti:

        Minun pitää sanoa nyt tähän yks juttu. Muistan lapsuuteni hyvin, erityisesti pelot. Meidän perheessä ei koskaan ole kammoksuttu vammaisia. Mutta minä saatoin nähdä pienenä painajaisunia jos olin nähnyt esim. kaupungilla tai kaupassa yhdenkin vammaisen. Se tuntuu nyt kammottavalta kun olen aikuinen. Vanhempani eivät koskaan tunteneet tarvetta selittää minulle vammaisuudesta mitään koska eivät pitäneet vammaisuutta ylipäänsä mitenkään kummalisena. He eivät tienneet siitä pelosta mikä minulla oli. Minä en näyttänyt pelkojani heille. Se pelko/kammo oli minulla siis ihan omasta takaa pienenä. Ei vanhempien tai ympäristön vaikutusta. En tarkkaan muista miten vanha olin kun ymmärsin että eivät vammaiset ole olemassa siksi, että minusta olisi mahdollisimman pelottavaa nähdä heitä. Meidän kortteliin tuli vammaiskoulu kun olin lukiossa ja silloin olin jo sinut vammaisuuden kanssa. Minulla oli tuolloin koira ja minusta tuntui että se hyväksyi vammaisia paremmin kuin monia normaaleja. Vammaiset myös tuntuivat pitivät koiraa jotenkin "inhimillisempänä" ja tuntevampana kuin tavalliset lapset. Silloin tuntui sille, että pidin heistä jollain tavalla enemmän kuin terveistä. Kirjoitit: "Lapset ovat pohjimmiltaan avoimia ja hyväksyviä" Eivät he aina ole. Turha maalata noin ruusuisia kuvia. Minä en ainakaan ole ollut. Olisi tosin kiinnostava tietää, miksi kammosin vammaisuutta niin suuresti silloin.

        Heips. Minua kiusattiin sairauden takia lapsena tarhassa ja koulussa kaiken kaikkiaan yhteensä viitisen vuotta,ennen kuin äitini laittoi minut kiusaamisen loppumisen eteen jotain tehdäkseen erityiskouluun josa oli kuuroja,pyörätulissa olevia jne ns."erityisoppilaita" Tiedän todellakin,että "normaalikouluissa" /tarhoissa erilaisuus EI ole hyväksyttävää,ei ollut 20 vuotta sitten,eikä mikään ole vieläkään muuttunut-vanhempienkaan suhteen:(

    • Paatero86

      Minusta näkövammaisuus taikka sitten CP-vammaisuus ei ole mitenkään kauhea asia. Säälin jo valmiiksi ihmisiä jotka ovat ennakkoluuloisia ja haveksuvat ja pitävät kummajaisina ihmisiä jotka ovat erilaisia. Nykyisin mennään pelkästään massan mukana, mutta onneksi meitä on moneen junaan ja moni jää pois kyydistä jo heti alkuunsa. Näkövammainen voi olla myös tyylikäs taikka oikea sydänten särkijä. Itselläni ei ole kovin paljoa kokemusta näkövammaisita mutta suvussani on yksi CP-vammainen mieshenkilö joka on peräti 60v. Hänen kanssaan voi jutella ja keskustella, hän jopa käy töissä! Teidän pitää vain rohkaista poikaanne ja kertoa että näkövammaisuus ei ole seuraelämän loppu ja oikeat kaverit arvostavat häntä juuri sellaisena kuin on. Minullakin on lapsi, toisin sanoen 1v 6kk oikea ilopilleri ja kaikin puolin äidin mussukka. Lapset ovat aivan ihania! Seuraavan kerran kun tämä epäkypsä mieshenkilö sanoo lapsestasi joitain SELLAISTA, vedä vain suoraan turpaan niin että naama tummuu oikein kunnolla, sen jälkeen voit sanoa pojallesi ja muillekkin että "TUOLLAISEN kanssa ei kannata olla koskaan missään tekemisissä". Itseäni harmittaa tuollainen. Poikasi on vahva ja varmasti joskus ymmärtää tulevaisuudessa vielä paremmin asiat mutta häntä täytyy rohkaista olemaan tavallinen pieni poika joka voi leikkiä ystäviensä kanssa. Esimerkiksi harrastukset tuottavat uusia ystäviä yms. Mitä kavereihinne tulee, he eivät ole koskaan ollut teidän oikeita ystäviä. Mitä ne sellaiset ystävät ovat jotka lähtevät ja lopettavat yhteydenoton heti kun alkaa tapahtua? - Ei yhtään mitään, se on kuin paskaa kengän pohjassa! Purkasin agressiota, hieman huono päivä tänään, mutta tsemppiä teille ja voikaa hyvin!

    • ihmiskunta

      mennyt kummalliseksi. Joka puolelta toitotetaan, että pitää olla tasa-arvoa ja kaikki pitää hyväksyä. Vrt. seksuaalinen suuntautuminen,mutta vammaiset eivät saa tasa-arvoa tai yleensäkään mitään arvoa täällä meidän ihmiskuntamme keskuudessa. Joten oikeaa erilaisuuden hyväksyntää pitäisi opetella ja oppia paljon,eikä vaan suvaita vinoutuneita.

    • sdasdadsadsasdasdasda

      melkein sillä veljeni on autistinen ja siitä minua aina on kiusattu mikä ihmisiä vaivaa? Ja sama tilanne kun sinulla vanhempien ystävä piiri on karsiutunut vuosien mittaan.

      • asdasdsadsasdasdasdasdaasddsds

        siis ystäväpiiri;)

    • lilliputti1980

      minulla on vammainen sisar. hän istuu pyörätuolissa ja on täysin toisten hoidettavissa. vammautunut siis päästä varpaisiin. ymmärrän sinua ja annan myötätuntoni, koska olen itse henk.koht törmännyt samantapaisiin tilanteisiin. ja pahinta vielä omien sukulaisieni puolesta. jotka pyysivät viemään sisareni hoitoon siksi ajaksi kun he tulisivat lastensa kanssa kylään koska lapset kuulemma pelkäsivät siskoani niin paljon että eivät voineet tulle meille kylään, jos siskoni ei ollut pois kotoa, eli hoidossa laitoksessa sinä päivänä. silloin mulla oikeesti meni ymmärrys tuollaisia ihmisiä kohtaan. en voi sietää miten jo pienestä vaippa ikäisestä kasvatetaan vammaisia karttava ja pelkäävä lapsi aikuisten taholta. se on karmaisevaa. en ole sen koommin pitänyt sukulaisiini yhteyttä kun meni mun puolelta ymmärrys ja välit totaalisesti. minulla itselläni on pieni lapsi ja olen jo alusta alkaen halunnut kasvattaa lapsestani suvaitsevan ja erillaisuutta ymmärtävän. siksi minusta on niin ihana seurata miten ihanasti pieni lapseni ottaa kontaktia vammaiseen sisareeni. :) stemmppiä Kaikille vanhemmille ja heidän lapsilleen. ja sinulle ja pojallesi. :)

    • ehkä tämän takia?

      Luulisin, että välttely johtuu "vain" siitä, että nyt kun lapsesi on todettu vammaiseksi, näkövammaiseksi, muut kuvittelevat että lapseen pitäisi jotenkin "suhtutua". Tähän asti lapsi on kaikille ollut samanlainen, tavallinen lapsi, jonka ominaispiirre on ollut vain kömpelyys. Hän on ollut kömpeöyydestä huolimatta samalla viivalla muiden kanssa. Nyt kömpelyyden syy on selvinnyt: näkövamma. Kömpelyys on tavallaan poistunut ja tilalle tullut joukko erilaisia apuvälineitä. Ystävänne, poikasi entisten kavereiden vanhemmat, eivät enää näe poikaa itseään, vaan ne apuvälineet. Poika katoaa vamman ja apuvälineiden alle. Nyt poika pitäisi jotenkin eri tavalla huomioida, tai häntä pitäisi kohdella eri tavalla kuin ns. normaaleja lapsia / muita lapsia. Ajatelma, että kuvitellaan että vamma tarttuu - näkövamma olisi tarttuva tauti - ei se näin mene. !! Näin pöljiä eivät ole ne pöljimmätkään aikuiset. Muutos luultavasti johtuu juuri tuosta; lapseen ei enää osata suhtautua normaalina lapsena. KUvitellaan, että leikkiminen ja oleminen olisi sellaista, jossa teidän pojallanne olisi erivapauksia ja erityisoikeuksia, erityiskohtelua. Ja halutaan ympärille ihmisiä, jotka ovat tasavertaisia. Toinen syy voisi olla, että vammaisuus nähdään heikkoutena. Eikä kukaan halua olla heikon kanssa? Ei varsinkaan sellainen, jolle tärkeää on menestys, ulkoiset seikat. Ikään kuin vamma on yhtä kuin häviö. Luuseri-juttu. Eikä menestyjät halua olla luusereiden ja häviäjien kanssa, vaan sellaisten, jotka menestyy, pärjää, saa nimeä, joilla on nimeä, joista voi kehua, joista voi hyötyä. Ja kuka nyt mitenkään hyötyy tai saa ansioita itselleen sillä, että kaveripiirissä on vammainen perhe tai vammainen lapsi??? !!! Tulee mieleen se elokuva Nousukausi. Siinähän kaveriporukkaan kelpasi vain menestyjät. Kun putosit, ei autettu. Kovat arvot.

      • suhtautuja

        Miksi mielestäsi vammaiseen pitää "suhtautua". Ja jos pitää suhtautua, niin eikö voi suhtautua kutakuinkin asiallisesti niin kuin oletan sinunkin suhtautuvan ihmisiin yleensäkin. Voisihan sitä suhtautua ystävällisestikin. Vai tarkoitatko, että aina kun näet jotain uutta ja erilaista, mulkoilet vihaisesti ja torjuvasti ja kehotat lastasikin karttamaan tuollaisia. Minusta pitää lopettaa kaikki puheet suhtautumisista, ei vammainen lapsi ole lasta ja ihmistä kummempi. Omani ainakin on ihana ja lämmin ihminen. Tuskinpa kukaan hautautuu vamman apuvälineidensä alle, symbolisestikaan. Jokainen tarvitsee jonkinlaista apuvälinettä, vaikkapa polkupyörää tai lyijykynää, ei se ole sen kummempaa. Ja miksei voi olla erivapauksia, on täysin hyväksyttävää, että jos joku ei pysty tekemään jotain mitä muut, hän voi olla tekemättä. Ja ettei kukaan halua olla heikkojen kanssa? Oletpa vahva, itse olen tarvinnut monta kertaa lohduttavaa olkapäätä ja rinnalleni tukijaa. Eikö se enää kuulu tämän päivän ihmisyyteen, joka sietää kuitenkin aika hyvin toisenlaiset kehityshäiriöiset kuten esim. lesbot ja homot.

      • Nimetön
        suhtautuja kirjoitti:

        Miksi mielestäsi vammaiseen pitää "suhtautua". Ja jos pitää suhtautua, niin eikö voi suhtautua kutakuinkin asiallisesti niin kuin oletan sinunkin suhtautuvan ihmisiin yleensäkin. Voisihan sitä suhtautua ystävällisestikin. Vai tarkoitatko, että aina kun näet jotain uutta ja erilaista, mulkoilet vihaisesti ja torjuvasti ja kehotat lastasikin karttamaan tuollaisia. Minusta pitää lopettaa kaikki puheet suhtautumisista, ei vammainen lapsi ole lasta ja ihmistä kummempi. Omani ainakin on ihana ja lämmin ihminen. Tuskinpa kukaan hautautuu vamman apuvälineidensä alle, symbolisestikaan. Jokainen tarvitsee jonkinlaista apuvälinettä, vaikkapa polkupyörää tai lyijykynää, ei se ole sen kummempaa. Ja miksei voi olla erivapauksia, on täysin hyväksyttävää, että jos joku ei pysty tekemään jotain mitä muut, hän voi olla tekemättä. Ja ettei kukaan halua olla heikkojen kanssa? Oletpa vahva, itse olen tarvinnut monta kertaa lohduttavaa olkapäätä ja rinnalleni tukijaa. Eikö se enää kuulu tämän päivän ihmisyyteen, joka sietää kuitenkin aika hyvin toisenlaiset kehityshäiriöiset kuten esim. lesbot ja homot.

        Tuo kirjoittaja, jonka tekstiin viittasit, puhui ihan yleisellä tasolla suhtautumisesta.Ei hänen tekstistään käynyt mielestäni ollenkaan ilmi että hänen mielestään rajoitteiseen pitäisi "suhtautua". Hän vain ehdotti selitystä sille, MIKSI ap:n tapauksessa näin on päässyt käymään. Ei hän kirjoittanut että hän itse kokisi ja ajattelisi niin, tai että se olisi hänestä oikein tai reilua.

      • suhtautuja
        Nimetön kirjoitti:

        Tuo kirjoittaja, jonka tekstiin viittasit, puhui ihan yleisellä tasolla suhtautumisesta.Ei hänen tekstistään käynyt mielestäni ollenkaan ilmi että hänen mielestään rajoitteiseen pitäisi "suhtautua". Hän vain ehdotti selitystä sille, MIKSI ap:n tapauksessa näin on päässyt käymään. Ei hän kirjoittanut että hän itse kokisi ja ajattelisi niin, tai että se olisi hänestä oikein tai reilua.

        "Luulisin, että välttely johtuu "vain" siitä, että nyt kun lapsesi on todettu vammaiseksi, näkövammaiseksi, muut kuvittelevat että lapseen pitäisi jotenkin "suhtutua"." Mielestäni kirjoittaja puhuu juuri siitä, että vammaisiin ihmisiin "suhtaudutaan". Kannattaako arvailla hatusta temmaten muiden ihmisten suhtautumisia. Eiköhän ne suhtautumisarvailut tule aina ihan kirjoittajan omasta päästä. Minä ainakaan en osaa kuvitella miten Sinä "suhtaudut". Ihmisiin, jolla on jokin rajoite, ei tarvitse ylipäänsä suhtautua vaan kohdella kuin ihmistä kohdellaan.

    • ehkä tämän takia?

      Kirjoitan tämän erillisenä vastauksena, koska menee ohi aiheen. Harmi, ettemme asu samalla paikkakunnalla. Jos, niin pyytäisin meille kylään, tutustumaan. Itselläni on pian eskari-ikäinen poika, jolla on vaikeuksia saada kavereita. Naapurissa on samaa ikäluokkaa olevia lapsia, eivät huoli joukkoon. Syytä en tiedä. Minä äitinä tietenkin näen lapseni mukavana, kivana kaverina joka ei kiusaa, mutta on tosin omaehtoinen. 60 km:n päässä asuvan parhaan kaverinsa kanssa leikit sujuu ihan mukavasti.. Lapseni tutustui kerhossa kyllä yhteen toiseen poikaan, heillä meni leikit mukavasti, sellaisia kilttejä poikia molemmat. Kunnes omani sai kiukuttelukohtrauksen, äänettömän tosin, eli minä jouduin raahaamaan ranteesta veltoksi heittäytyneen kaverin autoon. Raahaamaan siksi, että ison leikkauksen takia minulla oli nostorajoitus, en saanut kantaa, en nostaa, niin en voinut enkä jaksanutkaan (olin vielä toipilas) nostaa syliin ja kantaa autoon. Lapsi ei parkunut tai huutanut tai kiukutellut, kieltäytyi julkisella paikalla yhteistyöstä sillä, ettei vastannut, ei puhunut, ei kävellyt, heittäytyi veltoksi. Minä sen sijaan hermostuin ja jäkätin. Tosin, en usko että lopputulos olisi ollut yhtään sen parempi vaikka olisin puhunut lempeästi lässyttäen koko ajan. En ymmärtänyt paikkakunnan sääntöjä; minun olisi pitänyt kertoa, mistä on kyse; miksi lapsi makaa lattialla "jalattomana" ja miksi minä en nosta häntä syliini. Tuohon aikaan nimittäin poikaniteki aina näin, kun oli tilanne, jota hän ei ymmärtänyt, hallinnut, koki itsensä ulkopuoliseksi, ei halunnut tehdä sitä mitä piti (normaalijärkinen kaveri, mutta elämäntilanne lapselle raskas muutoksineen kaikkineen, lapsi oli hyvin yksinäinen ja reagoi näihin asioihin tuolla tavalla). Tuon episodin jälkeen tuo mainittu toinen poika ei saanut enää olla meidän pojan kanssa. Äitinsä, joka näki tilanteen, ilmeisesti kielsi, sillä miten muuten lapsi lopettaa kaiken yhdessä olemisen jopa kerhossa, missä se äiti itse ei ole paikalla?? Ja kun aiemmin tuo poika oli tullut suoraan meidän luo, juttelemaan, yhdessä äitinsä kanssa, se loppui kuin seinään, heti tuon espisodin jälkeen. Harmillista se oli kerhossa, jossa oli vain neljä poikaa ja tämän yhden pojan takia meidän poika jätettiin ryhmän ulkopuolelle. Hän oli yksinäinen. Vielä yksinäisempi kuin siihen asti. Tuon perheen äiti oli sitä mieltä, että olimme jotain kamalan epämääräistä, meidän kanssa ei voi olla tekemisissä eikä hänen lapsensa saa leikkiä tällaisen perheen lapsen kanssa edes kahdesti viikossa paria tuntia kerrallaan kerhossa. Edelleen lapsemme kohtaavat harrastuksen puitteissa saman katon alla. Edelleen omat lapseni kiukuttelevat julkisesti. Ei enää jalattomaksi heittäytyen - pystyn jo kantamaan, tottakai, joten tätä ei voi käyttää enää hyväkseen - mutta muutoin kiukutellen tai karjuen. Ja edelleen tämä herättää pahennusta minua kohtaan (vaikka HUOM olsin itse äärimmäisen kärsivällinen ja toimisin ns. oikein tilanteessa) ja he suhtautuvat minuun ikään kuin olisin lastani pahoinpitelevä hurviöäiti - vain siksi että minun lapseni on erilainen kuin heidän ylikiltit lapset ja minä itsekin olen erilainen enkä mikään ameeba. Hyljetyksi tulemiseen ei siis tarvita kovinkaan suurta erilaisuutta, ei vammaa. Riittää, että et täytä tietynlaisten ihmisen normistoja.

    • Juulia

      Tulee mieleen kaiken kattava kohtelijaisuus. Sitä varoo mokaavansa ja olevansa epäkohtelias niin tulee välttäneeksi kontaktia.

      • zxzxzxz

        Minulla on lähipiirissäni vaikeasti kehitysvammainen lapsi. Huomaan koko ajan varovani omaa käytöstäni ja lasteni käytöstä hänen suhteensa. Komennan lapsiani tyyliin "ei saa ällistellä, no niin, lähdetäänpäs nyt, ei saa osoitella sormella"... Ajattelen, että tuon lapsen vanhemmat saavat muutenkin kuulla niin paljon ällistelyjä vammaisuudesta, että haluan käyttäytyä ylikorrektisti ja ikäänkuin siten "tehdä näkymättömäksi" vammaisuuden. Minulle olisi hirveä häpeä, jos omat lapseni töllöttäisivät vammaista ja kyselisivät kaikkia kiusallisia kysymyksiä ja osoittaisivat siten suvaitsemattomuutensa. Lapset ovat usein ilkeitä. Siksi tällaiset kohtaamistilanteet voivat olla joskus vaivaantuneita. Lisäksi aikuisetkaan eivät aina voi tietää, mitä sanoa tai miten ylipäätänsä olla kehitysvammaisen läsnäollessa. Poikkeava ulkonäkö voi aiheuttaa "normaalille ihmiselle" vaivaantumisen tunnetta. Kehtaako "vammaista" edes katsoa, katsella, tarkastella, kuten "tavallista ihmistä"? Loukkaantuvatko hänen vanhempansa, jos liian tarkasti "tutkii", ällistelee, kyselee? Ja useinkaan ihmiset eivät uskalla suoraan kysyä, että mistä on kysymys, mikä on homman nimi, kuinka minun pitäisi tässä nyt olla? Vammaisen lapsen huoltajatkin saattavat helposti luulla, että vammaisuus on jokaiselle ihmiselle täysin arkipäiväinen ilmiö. Että kaikki siihen liittyvä on muille ihmisille aivan yhtä selvää kuin heillekin. Ei se ole. Loppuviimeksi aika harvalla ihmisellä on suvussaan kehitysvammaisia tai muunlaisia erityislapsia. Vammaisia ei myöskään näe normaalissa katukuvassa, eivätkä monetkaan ihmiset kohtaa heitä jokapäiväisessä työssään. Ja sitten kun ns. tavallinen ihminen kohtaa vammaisen, siinä menevät helposti pasmat sekaisin. Ei tiedä miten toimia, on ihan pihalla. Voi helposti vaikuttaa tylyltä ja inhottavalta, koska jännittää tilannetta niin paljon. Olisi ehkä hyvä, jos vammaisen vanhemmat ihan reippaasti kertoisivat, miten haluavat lapsensa suhteen toimittavan ja kertoisivat muutenkin mahd paljon lapsestaan. Tietysti on olemassa oikeasti tyhmiä ja ilkeitä ihmisiä, jotka huutelevat, halveksivat ja säälivät. Silloin vanhemmat eivät voi muuta kuin jättää tällaiset ihmiset ja entiset ystävät omaan arvoonsa. Kaikki saavat kuitenkin uusia ystäviä jossain vaiheessa. Mutta uskoisin, että suurella osalla ihmisistä on kyse juuri tästä ylikorrektiudesta ja siihen liittyvästä vaivaantumisesta.

      • ...
        zxzxzxz kirjoitti:

        Minulla on lähipiirissäni vaikeasti kehitysvammainen lapsi. Huomaan koko ajan varovani omaa käytöstäni ja lasteni käytöstä hänen suhteensa. Komennan lapsiani tyyliin "ei saa ällistellä, no niin, lähdetäänpäs nyt, ei saa osoitella sormella"... Ajattelen, että tuon lapsen vanhemmat saavat muutenkin kuulla niin paljon ällistelyjä vammaisuudesta, että haluan käyttäytyä ylikorrektisti ja ikäänkuin siten "tehdä näkymättömäksi" vammaisuuden. Minulle olisi hirveä häpeä, jos omat lapseni töllöttäisivät vammaista ja kyselisivät kaikkia kiusallisia kysymyksiä ja osoittaisivat siten suvaitsemattomuutensa. Lapset ovat usein ilkeitä. Siksi tällaiset kohtaamistilanteet voivat olla joskus vaivaantuneita. Lisäksi aikuisetkaan eivät aina voi tietää, mitä sanoa tai miten ylipäätänsä olla kehitysvammaisen läsnäollessa. Poikkeava ulkonäkö voi aiheuttaa "normaalille ihmiselle" vaivaantumisen tunnetta. Kehtaako "vammaista" edes katsoa, katsella, tarkastella, kuten "tavallista ihmistä"? Loukkaantuvatko hänen vanhempansa, jos liian tarkasti "tutkii", ällistelee, kyselee? Ja useinkaan ihmiset eivät uskalla suoraan kysyä, että mistä on kysymys, mikä on homman nimi, kuinka minun pitäisi tässä nyt olla? Vammaisen lapsen huoltajatkin saattavat helposti luulla, että vammaisuus on jokaiselle ihmiselle täysin arkipäiväinen ilmiö. Että kaikki siihen liittyvä on muille ihmisille aivan yhtä selvää kuin heillekin. Ei se ole. Loppuviimeksi aika harvalla ihmisellä on suvussaan kehitysvammaisia tai muunlaisia erityislapsia. Vammaisia ei myöskään näe normaalissa katukuvassa, eivätkä monetkaan ihmiset kohtaa heitä jokapäiväisessä työssään. Ja sitten kun ns. tavallinen ihminen kohtaa vammaisen, siinä menevät helposti pasmat sekaisin. Ei tiedä miten toimia, on ihan pihalla. Voi helposti vaikuttaa tylyltä ja inhottavalta, koska jännittää tilannetta niin paljon. Olisi ehkä hyvä, jos vammaisen vanhemmat ihan reippaasti kertoisivat, miten haluavat lapsensa suhteen toimittavan ja kertoisivat muutenkin mahd paljon lapsestaan. Tietysti on olemassa oikeasti tyhmiä ja ilkeitä ihmisiä, jotka huutelevat, halveksivat ja säälivät. Silloin vanhemmat eivät voi muuta kuin jättää tällaiset ihmiset ja entiset ystävät omaan arvoonsa. Kaikki saavat kuitenkin uusia ystäviä jossain vaiheessa. Mutta uskoisin, että suurella osalla ihmisistä on kyse juuri tästä ylikorrektiudesta ja siihen liittyvästä vaivaantumisesta.

        Itse sairastan neurologista sairautta ja haluan, että minulta kysellään asiasta jos on jotain mikä vaivaa. Tiedän myös monia vammaisia ihmisiä ja monia vammaisten lasten vanhempia, jotka ovat painottaneet, etteivät katseet haittaa ja he mielellään vastailevat kysymyksiin ym.

    • voimia

      Meilläkin on iso soppa keitetty, kun haluaa asioista puhua. Tuntuu, että halutaan todella isot ongelmat käyttämällä lapsia hyväksi tässä tilanteessa. Se on helppo puhua kaikkea, kun ei tiedä mistään mitään. Pyytäkää lasten kaveriperhettä kylään, jos onnistutte siinä, asiat korjautuvat ja kaikilla on hyvä olla. Usko, että heillä itsellä on huono olla, kun "joutuvat" näin estämään lapsiaan tiettyjen lasten kanssa olemista. Se kyllä kostautuu heidän lapselleen. Kyllä monessa työpaikassa vaaditaan suvaitsevaisuutta, kun meitä ihmisiä on monenlaisia. Samojen asioiden kanssa painiskeleva ihanat lapset omistava äiti.

    • mmmmmmmmmmmmmmmm

      Ymmärrän hyvin sinun kertomaa. Mulla on kaksi erilaista lasta. Kehitysvammainen onneksi vain lievä, mutta monenlaista kiusaamista mahtuu hänenkin tielleen jo. Sukulaisetkin kielsivät kenellekkään kertomasta mikä lasta vaivaa, heistä oli jotenkin hävettävää jos ei lapsi käy täysillä. Itse olen aina sanonut heti kaikille uusille tuttavuuksille lapsen olevan vammainen koska silloin he eivät ihmettele käytöstä vaan asia on ikäänkuin jo selvä. Omassa kaveripiirissä on mennyt ihan hienosti onneksi ja ei ole tullut lasten takia hylkäämisiä. Itse olen avoin niin ehkä heidänkin on ollut helpompaa olla avoimia. Toisen lapsen kohdalla on ollut vaikeampaa koska hänet mielletään normaaliksi kaikintavoin. Mielen- tai oikeastaan aivojen kemian aiheuttama "sairaus" tai tila, on vielä hirveä peikko ihmisille. Onko lapsi siis "hullu" vai mikä sitä vaivaa.... Hän on saanut kokea kiusaamista ja ehkä eniten juuri aikuisten ihmisten ennakkoluuloja. Aina ei voi ymmärtää toisten reaktioita, mutta on selvää että me aikuiset niitä ennakkoluuloja lapsiimme istutamme. Lapset eivät välttämättä arvostele toista lasta vaan ehkä kyselevät uteliaisuuttaan. Jos lapsi muuttuu kovin kriittiseksi esim. juuri vammaista kohtaan, on selvää että asenne tulee kotoa. En osaa neuvoa mitä näille ihmisille pitäisi sanoa, olen huomannut että nykyihmiset ovat juurikin empatiakyvyttömiä ja äärettömän pinnallisia. Suunta joka hirvittää, ehkä tulevaisuudessa meillä on näitä asennevammaisia päättäjiä tuolla arkadianmäki pullollaan ja sitten ollaan kuulkaas nesteessä kaulaa myöden. Mutta toivottelen kaikille vammaisille ja vammattomille hyvää ja kaunista kesää.

      • irkku-37

        Minä olen lapsenlapseni huoltaja. Hän on 100% sokea ja lievästi kehitysvammainen poika..Hän muutti mummolaan 4 vuotiaana ja on nyt jo 21v ,joten minulla on pitkäaikainen kokemus asiasta. Olen suhtautunut samalla tavalla,kuin yleensäkin lapsiin,komentanut ,kun on aihetta ja kehunut ,kun siihen on ollut aihetta.Olen vaatinut itse tekemään kaikki ,missä pärjää..Hyvin menee..Minusta hän on tasapainoinen ja iloinen..Ei hänellä ole kavereita,mutta onneksi on monta serkkua,melkein samanikäistä.Ihmiset suhtautuvat,monella tavalla,pelokkaasti tai torjuvasti.Useat oikein luontevasti. Huonoin kokemus on iäkkäistä naisista..Pari keraa bussissa,olemme saaneet kamalan ryöpyn niskaan,kun poika on istunut bussissa..Nuori mies istuu,täysin sopimatonta. No,olen bussnkuljettajalta kysynyt,että eikä se käy,kun sokeana,ei oikein voi seista,tasapaino,ei ole niin hyvä.Ainoat,jotka ovat antaneet paikan,ovat olleet nuoria miehiä,joten ei nuorisoa voi moittia,kunnollisia ovat ja ystävällisiä..Välillä, joku vanhempi,vaihtaa jopa paikkaa,kun näkee meidän tulevan.. Huvittavaa kerrassaan..Hän on nyt Päivätoimintakeskuksessa,jossa on enimmäkseen Down-syndromaisia..Ihania ovat..Avaavat oven ja halaavat minua ja antavat piirustuksia..Oikein ystävällinen vastaanotto aina ,kun vien pojan sinne..Kun tutustuu vammaisiin,äkkiä unohtaa heidän vammansa .Samahan se on kaikissa ihmisissä,emme muistele heidän puutteitaan ja niitähän meissä kaikissa on. Toivon voimia ja ymmärrystä,kanssa ihmisiä kohtaan. Ehkä heillä on vain ,alitajuinen pelko siitä,että sattuu omalle kohdalle..Ei siinä muuta ole.

    • ruikutusta!

      Samanlainen kitisijä poikasi, kuin isänsäkin on? Ette ole ainoita tässä elämässä joilla on vastonkäymisiä. Omista ihmissuhdetaidoistanne on kiinni kuinka tässä elämässä selviää. Vinkki vinkki: RUIKUTUS EI AUTA. Keksi jotain kehittävämpää.

    • mä..

      on se,että PELKÄÄ kaikkea mikä ei sovi massaan ja sellaista josta heillä ei ole tietoa eikä taitoa hoitaa....Ihminen on ns.heikko.....älä sinä välitä heistä ja ole pojallesi kannustava ym ja kasvata hänet vahvaksi ja itsenäiseksi aikuiseksi näkövammastaan huolimatta...Te pärjäätte kyllä!

    • minä-

      Joo-o. No lapset kiusaa toisiaan jos joku on vähänkin erilainen. Ei ne naapurin pojat ihaile lapsesi apuvälineitä todellakaan. Suosittelen poikasi tilanteen pelastamista vaikka näköleikkauksella tai Jollain! Omasta kokemuksesta voin sanoa, että peruskouluni oli täyttä helvettiä, koska olin hieman "erilainen". Asian korjaaminen ajoissa olisi ollut 100kertaa parempia ja halvempi ratkaisu ja lisäksi se olisi vielä ollut Täysin mahdollista.

    • Eräs äiti

      Huh, huh. Kylläpä kuulostaa erikoiselta. Lapsethan yleensä ovat melko ennakkoluulottomia, joten sylttytehdas löytynee vanhemmista. En kyllä pysty ymmärtämään, että joku on nykyaikana noin vanhanaikaisen ennakkoluuloinen. Pystyisikö eskariopettaja auttamaan? Keskustelkaa hänen kanssa, hän voi tukea poikaanne ystävyyssuhteiden luomisessa. Ja ehdotan, että juttelet suoraan noiden lastesi kavereiden vanhempien kanssa. Heidän kanssahan ei tarvitse yrittää olla ystäviä, mutta jospa antaisivat lastensa olla teidän lapsen kavereita.

    • peili

      ex-ystävät ovatkin sitten itse jotenkin vammaisia ja jos heitä tarkemmin katsoo niin sen löytää helposti, ne vain kieltää sen itseltään

    • huono-näköisen pojan äiti

      meillä on 4-vuotias poika joka käyttää tosi vahvoja silmälaseja. Lasit ovat olleet vuoden käytössä ja nyt täytyy uusia lasit vahvempiin. Olemme huomanneet että monet ihmiset tuijottavat poikaamme kun olemme käymässä kaupassa toisella paikkakunnalla. Asumme pienellä paikkakunnalla ja täällä ihmiset tuntevat toisensa joten täällä ei ole onneksi tuijottelua. Joskus kaupassa ihmiset tulevat päivittelemään että kun noin pienellä lapsella on jo noin vahvat silmälasit,välillä tekisi mieli sanoa niille päin naamaa,että mitä väliä sillä on vaikka onkin. Poikamme on tosi reipas ja iloinen lapsi,eikä häntä haittaa silmälasit yhtään.

    • The_Evil_Of_Silence

      En ymmärrä miksi ihmiset ovat niin itsekkäitä, kun he hylkäävät tai abortoivat lapsen siksi, koska lapsi on hyvin erilainen. Rakkaus syntyy ihmisten sympatioista, ei siitä että me kaikki haluamme olla "täydellisiä". Kumpa maailma olisi täydellinen... (Korjattu aiempana poistettu viesti jonkun asiattoman viestin vuoksi, ei minun)

    • onnea elämäänne :)

      Vammaisessa lapsessa ei ole mitään pelottavaa. Ne ovat täysin normaaleita lapsia, kuin muutkin sairaudestaan huolimatta. Enkä todellakaan ymmärrä noista hänen kavereistaan,jotka yhtäkkiä lähtivät pois. Ei vammaisia sovi kiusata eikä edes syrjiä tms, sillä eivät he sairaudelleen mitään voi! Normaaleita ihmisiä hekin ovat sairaudestaan tms huolimatta! Onnea poikasi elämään! Toivottavasti hän saa kuitenkin sellaisia kavereita, jotka pysyvät hänen elämässään. :) Normaali ihminen hänkin on, vaikka onkin heikkonäköinen! Ps. Kaikille teille vammaisten syrjijöille; älkää syrjikö heitä! En tajua mitä pelottavaa heissä mukamas on.

      • harryharibo

        Luin aikaisemmin näiden kirjoitusten joukosta, kuinka joku oli kysynyt "koska poika paranee".. ja nyt tässä "eivät he sairaudelleen mitään voi"... - Totta etteivät voikaan, mutta vammaisuushan ei ole sairaustila, kuten esimerkiksi flunssa tai vesirokko. Niitä sairastetaan ja ollaan kipeinä sängynpohjalla. Kehitysvammaisuus on ihmisen henkiseen ja/tai fyysiseen olemukseen vaikuttava tila, eikä sairaus. Ei sitä podeta tai sairasteta. Vammainen voi olla täysin terve. Vammainen on sairas, jos hänellä on kuumetta tai korvatulehdus. Vammaisella, kuten tavallisellakin ihmisellä voi tietysti olla jokin sairaalahoitoa tai lääkitystä vaativa sairaus. Vaikkapa munuaissairaus. Mutta se on siis jo eri asia.

    • Enaakkoluulot pois

      Minusta vammainen lapsi on ihana, yleensä meitä "normaaleja" empaattisempi, herkempi jne... Jos ei ole aiemmin tavannut vammaista eikä myöskään halua kohdata häntä, niin ennakkoluulot voivat olla kovat. Oma tätini on vakavasti kehitysvammainen, 3-vuotiaan tasolla ja aivan mahtavan luonteen omaava ihminen MUTTA ERILAINEN.

    • varmaankin

      pelottaa lähinnä oma tietämättömyytensä ja arkuutensa erilaisuutta kohtaan. Olin joku vuosi sitten viisikymmpisen pyörätuolissa istuvan naisen omaishoitajana. Jos ei kukaan olisi pyörätuolia nähnyt, ei olisi tajunnut kyseisen ihmisen erilaisuutta. Hän käy kampaajalla kuten muutkin ja käyttää meikkejä. Usein kohtasimme "VARSINAISTA ASIAKASPALVELUA" tavaratalojen kosmetiikkaosastoilla. Pyörätuolissa istuva ihminen oli usein kuin ilmaa tervehtiessä, ja kun totesin että asiakas istuu tässä, niin harvoin hän sai luontevaa palvelua! Vanhemmat tallaista asennetta lapsiinsa juurruttavat tieten tai tiedostamatta. Ei lapsi huomaa erilaisuutta ellei heille sitä kerro. Poikani on nyt 24 vuotias, ja kun hän 22 vuotta sitten meni päiväkotiin, niin hänen paras kaverinsa oli tummaihoinen kiharapää. Mutta ei poika sitä aikoihin tajunnut ja me vanhemmat tajusimme olla hiljaa, vaikka emme olisikaan asiasta negatiivisessa mielessä maininnut.

      • mitenkään

        Ihmisten omat pelot sen kohtaamisen tekevät vaikeaksi. Käsittääkseni ihminen peilaa elämäänsä aina toisen ihmisen kautta. Itse olen seurannut ihmisten käytöstä tilanteissa jossa on massasta erottuva osapuoli mukana. On erilaisia tapoja, toislle ei se ei ole mikään ongelma, toiset karttavat kohtaamista ja ovat vähintään hämillään. Kyse on lopulta itsetunnosta varmaankin.

      • kasvattaja
        mitenkään kirjoitti:

        Ihmisten omat pelot sen kohtaamisen tekevät vaikeaksi. Käsittääkseni ihminen peilaa elämäänsä aina toisen ihmisen kautta. Itse olen seurannut ihmisten käytöstä tilanteissa jossa on massasta erottuva osapuoli mukana. On erilaisia tapoja, toislle ei se ei ole mikään ongelma, toiset karttavat kohtaamista ja ovat vähintään hämillään. Kyse on lopulta itsetunnosta varmaankin.

        En usko sen johtuvan itsetunnosta, vahvuudesta tai heikkoudesta, kumpaa ajattelitkaan. Olen ollut vuosikymmeniä lasten hoitajana. Kun ryhmään tuli erityislapsi, osa lapsista suhtautui häneen ihan luontevasti alusta alkaen. Toiset olivat aluksi varauksellisia, mutta hyväksyivät pian uuden toverin ja seuraavalla kerralla kohtaaminen sujui helpommin. Mutta oli lapsia, jotka vierastivat ja torjuivat alusta alkaen eivätkä myöhemminkään leikkineet erityislapsen kanssa. Näissä asenteissa ei tapahtunut muutosta iän lisääntyessä, joten saattaa olla luonne- ja temperamenttikysymys. Ei auttanut keskusteleminenkaan asiaa. Torjuvien aikuisten määrästä päätellen asennetta ei muuta mikään. Nämä tuntemani torjuvat lapset eivät ole kovin empaattisia aikuisenakaan.

      • mitenkään vieläkään
        kasvattaja kirjoitti:

        En usko sen johtuvan itsetunnosta, vahvuudesta tai heikkoudesta, kumpaa ajattelitkaan. Olen ollut vuosikymmeniä lasten hoitajana. Kun ryhmään tuli erityislapsi, osa lapsista suhtautui häneen ihan luontevasti alusta alkaen. Toiset olivat aluksi varauksellisia, mutta hyväksyivät pian uuden toverin ja seuraavalla kerralla kohtaaminen sujui helpommin. Mutta oli lapsia, jotka vierastivat ja torjuivat alusta alkaen eivätkä myöhemminkään leikkineet erityislapsen kanssa. Näissä asenteissa ei tapahtunut muutosta iän lisääntyessä, joten saattaa olla luonne- ja temperamenttikysymys. Ei auttanut keskusteleminenkaan asiaa. Torjuvien aikuisten määrästä päätellen asennetta ei muuta mikään. Nämä tuntemani torjuvat lapset eivät ole kovin empaattisia aikuisenakaan.

        Kiitos kannanotosta ! Itsetunto tai omassa elämässään turvallisuuden tunteminen elämässä yleensä. Itsetunnolla käsitän oman itsensä arvostamisen ja myös ympäröivän elämän monimuotoisuuden ymmärtämisen ja hyväksymisen. Ihminenhän toimii jokus näin, torjuu omien pelkojensa vuoksi sen mitä ei ymmärrä tai hyväksy. Yritää väistää kohtaamisen tilanteet kaikin tavoin esim. Jokaisen ihmisen elämä on arvokas aina ja ehdoitta.

    • kun ihmiset

      haluavat kieltää kaiken vähänkin ikävän olemassaolon, kuvitellaan, että jos en tunne ketään, jolla on jokin vamma tai ongelma, niin sitä ongelmaa ei ole. Kumma asenne, ajatella, että jotkut vielä lapsilleen opettavat sellaista. Otan osaa, koettakaa kestää!

    • 1949

      Tuttua juttua, jo 19 vuoden ajalta. Poikamme täyttää tänä vuonna 20. Hän on kehitysvammainen, erityisvammana puhumattomuus, vaikkei kuuro olekaan. Kokemuksesta voin sanoa, että vaatii aikalailla paljon vanhemmilta järjestää erilaiselle lapselleen suhtkoht samanlaiset elämän puitteet kuin ns. terveilläkin on. Mikään ei ole itsestäänselvää, kun on kysymys vammaisesta. Työtä, työtä ja vielä kerran työtä. Itse olen aktiivinen ja halunnut järjestää pojallemme harrastuksia, kavereita, osallistumista koko elämän kirjoon, ja voin vakuuttaa, että siihen kuluu paljon aikaa ja energiaa, koska mitään ei tulla tarjoamaan valmiina pakettina. Ei edes sosiaalisia etuuksia kerrota vanhemmille automaattisesti, vaan nekin pitää onkia tietoonsa internetin, puhelimen ja sinnikkään yrittämisen kautta. Kavereita meidän poika ei ole saanut puhevammansa takia, koska ei siis osaa kommunikoida puhuvien kanssa. Naapurustosta ei ole löytynyt leikkikavereita, ei koulusta jne. Siitä olen kiitollinen, että häntä ei kyllä tietääkseni ole koskaan suuremmin kiusattu vammaisuutensa vuoksi. Mutta ihan oikeesti, työtä olen ja vaivaa nähnyt, jotta edes joskus saisi hänelle kaverin. Pienimmistäkin onnistumisista ja löydöistä olen osannut OIKEASTI iloita, sillä ne ovat harvinaisia. Annan vain näin vertaistuellisen neuvon: PITÄKÄÄ SILMÄT JA KORVAT AUKI, missä tahansa olettekin, sillä aina jostain löytyy vinkki, mistä saa apua, ihan yllättäviltäkin suunnilta. Itse olin pari vuotta sitten vanhusten vapaaehtoistyön kurssilla ja kuulin siellä että vammaistenkin on mahdollisuus saada saattajakavereita eri organisaatiosta ja jopa kunnalta. Tätä ei ollut meille koskaan missään ennen kerrottu. Pistin siis tuumasta toimeen, ja tiedustelin lisää asiasta ja muutaman kuukauden kuluttua poikamme sai saattajakaverin Pollista (Pääkaupunkiseudun omaiset ja läheiset ry.). Mutta tätäkään en olisi tiennyt, ellen olisi osallistunut tuolle kurssille, joka ei siis mitenkään liittynyt vammaisuuteen. ELI: SILMÄT JA KORVAT AUKI AINA!!! Vertaistukeahan saa myös aika lailla, jos on kiinnostunut. Itse olen hakeutunut Kehitysvammatuki57 ry:hyn, joka järjestää monenlaista. Mutta tässä näin alkuun, jos kiinnostaa kuulla ja keskustella lisää, otapahan yhteyttä!

    • halua lapsellesi

      vielä vaikeavammaisempaa seuraa, vaan haikailet terveiden perään. Mietis sitä!

    • kuin vamma

      Olen pöllämystynyt! Miten kukaan vanhempi voi tietoisesti estää lastaan olemasta kaveri vammaisen kanssa, sitä en saata ymmärtää. Mitä jos syynä onkin jokin muu kuin lapsesi vamma (en yhtään keksi, mikä sekään voisi olla!)?

      • on syy...

        kaikkien kun pitäisi olla kauniita, rohkeita, rikkaita, menestyviä l. pyrkyreitä, jotka saavat tallata heikko-osaisemmat jalkoihinsa. Tämä kertoo vain kansalaisten huippu huonosta itsetunnosta, jota korostetaan erilaisuutta pelkäämällä ja pakenemalla! Olen vammaishoitaja ja kun kuljen "hoidokkini" kanssa kaupungilla, niin tönittäessä tuuppaan takaisin niin että meinaa hatut lentää. Jos joku yrittää etuilla jonossa, puolustan heti vammaista ja nostan niin suuren metelin että tavaratalo raikuu! Monen hyypiön olen hiljentänyt! Älkää tyytykö nöyristelemään!!! Mitä suurempi vamma sitä rohkeammin liikkeelle avustajan tuella ja KOVAA ÄÄNTÄ, siitä on etua! Ne nälvijät kun eivät ymmärrä että tänne synnytään ja täältä lähdetään samassa "asussa", eikä riipu terveydestä eikä varallisuudesta.

    • kukkuuuuuu

      Ehkä suurin pelko on muiden ymmärtämättömyys,se että tuomitaan jostain, ja se ettei kukaan ole itseään luonu, ei vammaton ei vammainen. Jokainen meistä syntyy niillä eväillä minkä yläkerran ukko meille antaa. :D ja uskon ett jokainen soittaa elämässäään ihan yhtä hyvin luojan konsertissa. :D voimia ja aurinkoa elämään. vamma ei ole koskaan hidaste se voi olla myös elämän iloinen asia.

      • muutenkin jäykkiä

        kyräileviä ihmisiä suurin osa.heiltä puuttuu avoimuus mitä lähes kaikissa muissa kansalaiuuksissa on.Jos juttelet tuntemattomalle tai hymyilet ,pidetään vähintäänkin hulluna ja katsotaan kuin halpaa makkaraa.Sitten vielä kuvitellaan että puhumattomuus on sivistyneen merkki ja ollaan olevinaan niin hienoa.Yritäppä hyräillä tai vihellellä kauniina kesäiltana kävellessäsi kadulla.Katsotaan heti humalaiseksi tai muuten seonneeksi.En ymmärrä miksi ei ihmiset saa näyttää jos on iloinen tai surullinen vaan naama pitää olla peruslukemilla.Sitten tuijotetaan jos sattuu joku olemaan vähän erilainen ihminen.Jopa Ruotsissa ovat ihmiset avoimempia toisiaan kohtaan.

    • eräs äiti

      Hän on siis fyysisesti erilainen, kuin muut. Typerimmiksi olen havainnut sellaiset ihmiset, jotka pelkäävät, että heidän lapselleen tulisi tällainen vamma. He saattavat esim sanoa, että tämä lapseni on luonnon oikku. tai että kyllä sinulle kasvaa sormia, kun olet tarpeeksi kiltti. Käsittämätöntä mielestäni. Onneksi lapseni on muuten terve ja fiksu ja jättää tuollaiset sanomiset ihan omaan arvoonsa.

    • Arde68

      Kyllä se vaan taitaa olla niin, että ihmisillä olisi asenteissa paljon parannettavaa. Harmittaa että lapsesi joutuu kokemaan mielipahaa moisen takia. Toivottavasti saatte uusia ystäviä joilla on asenteet ja arvot paremmin kohdallaan.

    • gueyhtgjyhkjhk

      tuon naapurinmiehen nimi niin käyn vetäsemässä lättyyn ja opettamassa vähän tapoja..tuollaiset ihmiset ovat suoraansanottuna perseestä!!

    • ole edes muodikasta

      hommata lapsia saati mennä avioon niin ja vielä seuloa halutut lapset. tälläistä nykyään muttei meillä.

    • pelottaa

      se että siinä on kiinni lopun elämää.. toisin sanoen kuolin vuoteelle asti, ei mitään omaa elämää kun sellanen siunaantuu

      • lapsen hlevetin ääliö

        mistä sunkaltaisia idiootteja oikein sikiää hyi helvetti sentäs

      • Oppikoppi

        Olin nuorena erään vammaisjärjestön järjestämällä hiihtolomaleirillä. Siellä oli sekä aivan terveitä lapsia ja vaikeasti CP-vammaisia. Ideana oli hälventää ennakkoluuloja. Sen se tekikin minulle. Opin, että pakkoliikkeiden takana on ihan oikea ajatteleva ihminen. Kuoreen tuijotetaan liikaa. Toiseksi viimeisenä iltana piti kirjoittaa kortti kotiin. Siihen aikaan ei ollut nettiä eikä kännyköitä. Muodostettiin parit terve ja vammainen. Terve kirjoitti vammaisen lapsen sanelun mukaan. Sain parikseni CP-lapsen, jolla oli pakkoliikkeitä. Kun oikein keskityin kuuntelemaan hänen puhetta, aloin erotella aivan järkeviä sanoja ja lauseita. Niin tuli selväjärkinen kortti kirjoitettua kotiin. Hieno kokemus. Se leiri opetti minulle paljon. Enää en naura, kun näen vammaisia kadulla.

      • elämän eväät

        Aloittajan näkövammainen poika kehittää mm. kuuloaistiaan huomattavasti. Täysin sokeat pystyvät päättelemään ihmisten äänensävystä paljon enemmän kuin me muut. Kädetön korvaa sormensa jaloillaan ja varpaillaan, kirjoittaa tai maalaa. Sinun käsityksesi on kaukana vammaisen elämästä. Aistivammainen tai muu kehitysvammainen on oppimiskykyinen, toivottavasti sinäkin. Elämä ei ole ennalta päätetty kenelläkään vaikka rajoitteita enemmin tai vähemmin riippuen vammaisuusasteesta.

      • reppana....
        Oppikoppi kirjoitti:

        Olin nuorena erään vammaisjärjestön järjestämällä hiihtolomaleirillä. Siellä oli sekä aivan terveitä lapsia ja vaikeasti CP-vammaisia. Ideana oli hälventää ennakkoluuloja. Sen se tekikin minulle. Opin, että pakkoliikkeiden takana on ihan oikea ajatteleva ihminen. Kuoreen tuijotetaan liikaa. Toiseksi viimeisenä iltana piti kirjoittaa kortti kotiin. Siihen aikaan ei ollut nettiä eikä kännyköitä. Muodostettiin parit terve ja vammainen. Terve kirjoitti vammaisen lapsen sanelun mukaan. Sain parikseni CP-lapsen, jolla oli pakkoliikkeitä. Kun oikein keskityin kuuntelemaan hänen puhetta, aloin erotella aivan järkeviä sanoja ja lauseita. Niin tuli selväjärkinen kortti kirjoitettua kotiin. Hieno kokemus. Se leiri opetti minulle paljon. Enää en naura, kun näen vammaisia kadulla.

        pakkoliikkeitä? Meinaa naurattaa. Niitähän näkee immeisillä joka perjantai ja lauantai kaupungilla, kun oikein maistissa ollaan. Ja nämä pakkoliikkeiset ovat OIKEASTI turvallisuusriski, ei vammaiset ihmiset!! Mullakin on neurologinen sairaus joka aiheuttaa liikeradoissa (aivojen alueella) erinäisiä liikkeitä. Olenko minä pelottava?? Toivottavasti emme asu samassa kaupungissa.

      • kukoistuksessaan!
        lapsen hlevetin ääliö kirjoitti:

        mistä sunkaltaisia idiootteja oikein sikiää hyi helvetti sentäs

        Miten voit toivoa jollekin vammaisen lapsen saamista? Ymmärrän pointtisi, mutta olisit voinut esittää asian hieman toisella tavalla; teit omasta itsestäsi idiootin.

      • paljon...

        kehitysvamman asteesta... mulla lievästi vammainen ja vaikuttaa muuten normaalilta, ei vain ole ikäistensä tasolla. täytyy vain kuvitella että hän on 4-v, niin kappas, meillähän onkin normaali pentu...!! :D

      • symppis36

        oletpa tyhmä ihminen

      • rakkaan lapsen äiti

        Tuolla asenteella olevan Luoja varjelkoon saamasta minkäänlaista lasta..

    • moni vieläkään

      Niin, todella kurjaa, ettei moni pysty ymmärtämään sitä, jotta vammaisuus ei ole tarttuvaa, mutta asennevammaisuus valitettavasti on :( Itse hoidan työkseni vaikeasti kehitysvammaisia ihmisiä, ja minusta he ovat aivan ihania ja valloittavia persoonia, mutta monen heidänkin omaiset vierailevat todella harvoin, ja eivät jaksa paljoakaan välittää :/ On mahtavaa, kun voi itse heidän jokapäiväistä elämää ilahduttaa pienillä sanoilla ja teoilla, vaikkapa tanssimalla tai kehumalla toisen olemassa olevia voimavaroja ja kykyjä, eikä huomioimalla niitä puuttuvia :) Tsemppiä aloittajan pojalle, ja koko perheelle, vika ei todellakaan ole teissä, toivottavasti löydätte jostain sellaista seuraa ja ystäviä, jotka osaavat arvostaa teitä itsenne takia, eikä vaan pinnallisesti!

    • merjap

      Kaverin vanhemmilla on pahin vamma! Todella alaarvoista käytöstä!

    • Flonac.

      Oon kehitysvammaisen-autisti pojan isä, ja lueskelin kertomuksesi. Jäin tossa miettimään eletäänkö me tosiaan 2000-lukua? Tollasta käytöstä ns. terveitä ihmisiltä, siis vielä tänäkin päivänä. Toisaalta kyllähän kaikessa korotetaan, tuodaan esiin, että pitää olla täydellinen pärjätäkseen tulevaisuudessa. Terve, urheilullinen, hyvännäköinen, huippukuntoinen, pitkällekoulutettu, jne. Samalla pitäis olla vähän röyhkee pyrkyri, joka osaa tuoda ittensä esiin ja silti samalla sosiaalinen, pystyä ryhmä-, tiimityöskentelyyn, empaattinen, ymmärtäväinen, lista on loputon. kuitenkin meistä suurinosa ollaan vaan tavallisia tallaajia omine vikoineen ja puutteineen ja se on hyvä se. Ymmärrän että lapsestasi je teistä tuntuu pahalta tollainen syvältä sieltä tuleva käyttäytyminen. Tuli vaan mieleen mahtaako tollaset ihmiset olla sen arvosia että niitten perään kannattaa kaipailla? Kannattaa ottaa yhteyttä vertaistukiryhmiin, sieltä saa kavereita, ystäviä sekä vammaset että heidän omaisensa. Siellä voi jakaa ilot ja surut, kaikki otetaan vastaan. Tollanen käytös on suvaisemattomuutta, erilaisuuden ymmärtämisen puutetta ja mitä suurinta moukkamaisuutta. Lisäks se alkaa lähennellä syrjintääkin, jota ei sais suvaita missään tapauksessa enää nykyisin. Onneks me kaikki ei sentään olla tollasia ns. terveitä. Valitettavasti meitä vaan on joka lähtöön ja lapset oppii ja omaksuu jo kotoa sen miten suhtautua erilaisuuteen. Voimia ja kevättä.

    • empatiakykyinen

      hei, on kyllä suorastaan törkeää käytöstä ihmisiltä ja tässä tarkoitan aikuisia, lapset varmasti olisivat kavereita, näöstä, koosta, väristä riippumatta, ja ymmärtävät myös paljon uusia tilanteita ja asioita ja muutoksia kun vain joku (vanhemmat) vaivautuisi heille keskustelemaan asiasta ja kertomaan mitä ja miksi.vika ei takuulla ole teissä vanhemmissa vaan ahdasmielisissä aikuisissa ja suomalaista uusi ja tuntematon yleensä pelottaa eikä kiehdo. jos olisin teidän perheen aikuinen,ottaisin asian puheeksi päiväkodissa avoimesti ja ystävä perheen aikuisille ja lapsille, uskoisin että aikuiset muuttavat käytöstään etenkin teitä kohtaan jos kuulisivat kuinka surulliseksi ovat pojan ja teidät aika-ajoin tehneet, vaikka varmasti äärimmäisen vaikeaa aloittaa keskustelua toivon teille onnea ja luulen että tästä kokemuksesta te vanhemmat vain lähennytte ja komea poikanne saa vielä ystävänsä takaisin. Mukavaa vapun päivää teille.

    • perheellesi

      Hei, Meidän perheessä on kuuro nuori, vaikka muu perhe on kuuleva. Antaisin sinulle kaksi neuvoa: vie lapsesi (joudut häntä kuskaamaan todella paljon enemmän kuin muita lapsiasi) muiden samassa tilanteessa olevien lasten luo, sopikaa tapaamisia meillä ja teillä vuorotellen. Yhdistyksen kautta yleensä on helpointa löytää samanlaista, vertaista seuraa. Yleensä ne parhaimmat kaverit eivät löydy naapurista. Meillä ei ollut ketään naapurinkaveria ja tällä hetkellä nuorella on todella paljon kavereita, koko Suomessa ja hän matkustelee heidän luokse, kuten myös me majoitamme isommankin porukan kerrallaan. Toinen asia on kertoa avoimesti asiasta myös naapureille, koska te pidätte asiaa jo ihan normaalina teidän perheeseen kuuluvana asiana, niin ette voi ymmärtää näitä negatiivisia reagtioita. Niitä vaan tulee, ja niihinkin on totuttava - siis antamalla mennä ohi. Aina on ja tulee olemaan ahdasmielisiä aikuisia, jotka eivät suvaitse mitään tavallisuudesta poikkevaa. Lapsille ja nuorille asenteiden muokkaaminen on helpompaa, joten heille on hyvä kertoa avoimesti asiasta - he yleensä hyväksyvätkin asiat heti, kun saavat siitä tietoa. Minä jopa yllätyin sukulaisteni ja jopa omien vanhempieni ahdasmielisyydestä tätä lastani kohtaan, puhumattakaan kontaktien vähentymisestä. Poissa silmistä, on poissa mielestä. Kukaan ei edes opetellut sanaakaan viittomakieltä. No, nyt asiat on hyvin. Lapsi on niin sosiaalinen omassa yhteisössään, ettei voisi uskoakaan. Toivon teille voimia jaksaa - Huomaat, että erilaisen lapsesi vuoksi elämäsi on todella paljon rikkaampaa , sekä uusien ystäväperheiden, että sosiaalisen verkoston kasvaessa samassa tilanteessa olevien kanssa - sieltä löydät sen tuen, mitä nyt tarvitset/tarvitsette. Kaikkea hyvää elämäänne :)

    • asut ei voi olla totta....

      tälläistä voi vain tapahtua juntti maassa=suomessa.

    • ja on niin vaikeaa ymmärtää

      Tuskin meistä kovin moni myöntää syyllistyvänsä tämänkaltaiseen käytökseen tai johonkin muuhun verrattavaa ja silti, SILTI se on niin yleistä. Mikä meitä vaivaa? Miksi me sorrutaan pahuuteen uudelleen ja uudelleen? Miksi? Hyvät ihmiset, MIKSI? ja vielä lapsia kohtaan..

      • moi12345678910

        Nyky yhteiskunnassa halveksitaan vammaisia. Siinä sulle uutta tietoa.

      • ja väitän nyt vastaan
        moi12345678910 kirjoitti:

        Nyky yhteiskunnassa halveksitaan vammaisia. Siinä sulle uutta tietoa.

        Että EI HALVEKSITA.

    • kuin siskoilla

      tuttu tunne!itselläni vammautui tyttö 2 vuotiaana ja joutui pyörätuoliin.olen ollut vaan niin täynnä meidän elämää, etten ole ajatellut miten muilla menee-kunnes koulun aloittaminen katkaisi tämän ajatuksen.kyllä aluksi oli kavereita paljonkin, mutta nyt 9 vuotiaana niitä on jo vähemmän.eli lapset liikkuvat ja valitsevat semmoiset kaverit jotka ovat nopeita ja harrastavat samoja asioita kun itsekin.omia harrasuksia ja sitäkautta uusia kavereita.näinhän on työelämässäkin, vaikkei olisi mitään vamoja näkyvissä kyllä vahvemmat jyrää heikoimmat.elämän tosiasioita.voimia teidän elämään!!!

    • Sanni L.

      Mä en tiedä, osaanko mä selittää tätä oikein, mutta mä ihan oikeasti pelkään itse kehitysvammaisia ja muita, joilla on jokin vamma. Ehkä vanhemmissa voisin kuvitella pelkääväni sitä, että joudun jotenkin vastuulliseksi sellaisen ihmisten hoidosta, josta muut ovat tavallaan ainakin opastusvastuussa. Ehkä pelkään oman lapsen kohdallani, että hän joutuisi kuuntelemaan vammautuneen kaverinsa huolia ja saisi liikaa painolastia. Ehkä tuo pelko juontaa juurensa ajalta, jolloin heikkoja tai heikentyneitä ei voitu käyttää esimerkiksi ruoan metsästykseen tai jotain. En osaa kyllä sanoa. Ehkä pelkään itse myös masentuneita samasta syystä. En halua sitä painolastia kontolleni, koska en tiedä, miten kauheita asioita hän minulle kertoo. En tiedä osasinko tätä selittää niin että ymmärsit, mutta en itse haluaisi sitä vastuuta että murehtisin toisen puutteesta tai vammasta kovin paljoa.

      • on monenlaista

        ”Ehkä pelkään oman lapsen kohdallani, että hän joutuisi kuuntelemaan vammautuneen kaverinsa huolia ja saisi liikaa painolastia” – Vammainen lapsi tai nuori on iloinen ikäisestään kaverista, kuten varmaan myös sinäkin, eikä ole siinä mielessä poikkeus. Hän jos kuka ymmärtää sinunkin, tai tulevan lapsesi, huolia koska hänellä on kokemusta niistä. ”Ehkä tuo pelko juontaa juurensa ajalta, jolloin heikkoja tai heikentyneitä ei voitu käyttää esimerkiksi ruoan metsästykseen tai jotain” – Emme elä enää muinaisessa metsästys- ja keräilykulttuurissa vaan yhteiskunnassa, jossa yhteisillä päätöksillä huolehditaan kansalaisista niin, että jokaisella on paikkansa. ”Ehkä vanhemmissa voisin kuvitella pelkääväni sitä, että joudun jotenkin vastuulliseksi sellaisen ihmisten hoidosta” – Olet siis vielä nuori ja kokematon, mutta on hienoa, että pohdit elämää ja mitä se tuo tullessaan, halusitpa tai et.

      • Sanni L.
        on monenlaista kirjoitti:

        ”Ehkä pelkään oman lapsen kohdallani, että hän joutuisi kuuntelemaan vammautuneen kaverinsa huolia ja saisi liikaa painolastia” – Vammainen lapsi tai nuori on iloinen ikäisestään kaverista, kuten varmaan myös sinäkin, eikä ole siinä mielessä poikkeus. Hän jos kuka ymmärtää sinunkin, tai tulevan lapsesi, huolia koska hänellä on kokemusta niistä. ”Ehkä tuo pelko juontaa juurensa ajalta, jolloin heikkoja tai heikentyneitä ei voitu käyttää esimerkiksi ruoan metsästykseen tai jotain” – Emme elä enää muinaisessa metsästys- ja keräilykulttuurissa vaan yhteiskunnassa, jossa yhteisillä päätöksillä huolehditaan kansalaisista niin, että jokaisella on paikkansa. ”Ehkä vanhemmissa voisin kuvitella pelkääväni sitä, että joudun jotenkin vastuulliseksi sellaisen ihmisten hoidosta” – Olet siis vielä nuori ja kokematon, mutta on hienoa, että pohdit elämää ja mitä se tuo tullessaan, halusitpa tai et.

        Voi olla että olen nuori, mutta se ei ole syy tulla minulle kertomaan miten paljon elämänkokemusta omaan. Elämä on tuonut minulle niin paljon eteen, että tiedän kyllä mitä se tulevaisuus todennäköisesti on. Sen tiedän, että hyväksyn kaikki ja tutuissanikin on monenlaista vipeltäjää - ei kehitysvamma tai muu vamma tee kenestäkään yhtään sen huonompaa. Voisin jopa kuvitella että tyttärenikin olisi heidän kanssaan.

    • ollut siellä

      Pojastasi kasvaa vahvempi ilman kaikenmaailman ahdasmielisiä kavereita. Tosin kokee kaiken kantapään kautta mutta toivottavasti ymmärtää myöhemmin.

    • etk

      vittu mitä urpoja tämä maa vielä päällään kantaa....

    • Suosittelen

      tuollaisten ns."vanhempien" kanssa,jotka on noin erilaisuutta hyväksymättömiä. Tietenkin sokeus on vieläkin pahempi,mutta ymmärrän hiukan ainakin miltä pojastasi tuntuu,koska itseänikn kiusattiin lapsena tarhassa ja ala-asteella (epilepsiani takia) En väheksy sokeutta,mutta luulisin kuitenkin tietäväni suunnilleen miltä pojastasi tuntuu,kun itseänikin kiusattiin suunnilleen samassa iässä,kuin poikaasi nyt,vaivani vaan on "pienempi" vaikka taannoin lapsena menetinkin muistini korkeassa kuumeessa saadun epilepsiakohtauksen seurauksena ja jouduin koulukiusatuksi,kun jouduin opettelemaan kaiken uusiksi kävelystä,aakkosista ja puhumisesta alkaen...

    • MonstersBall

      Kuunteletko itse jazzia ja oopperaa, vai inhoatko niitä? Inhoatko niitä koska ne ovat sinulle vieraita musiikinlajeja, etkä niistä paljoa ymmärrä? Jos inhoat, niin mikset ole koskaan kuunnellut jazzia tai oopperaa 5 tuntia putkeen, koittaen saada itsesi nauttimaan kyseisistä musiikinlajeista? Luuletko ettei mielipiteesi 5 tunnissa muuttuisi mihinkään? Ihmiselle ominaista käytöstä on vierastaa vieraita asioita, ja kiusata/eliminoida erilaisia. Se liittyy lajin säilymiseen ja evoluutioon. Enää ei ole niin tärkeää että kukaan ei sooloile tai pysy ruodussa, mutta vie tuhansia vuosia että dinosauruksia vastaan käytävien taistelujen jättämät jäljet pyyhkiytyvät ihmisen DNA:sta. Löytyy myös poikkeuksia. Ihmisiä jotka ajattelevat, toimivat, ja tuntevat eri lailla, eivätkä käyttäydy sen mukaan mitä ihmiskunnan historian painotaakka heidät panee käyttäytymään. Individualisteja.

      • ei eläin enää

        Siitä juuri on kysymys, oman "eläimensä" ylittämisestä. Ajattelusta. Ja jos asenne ei järkeilyn jälkeen kuulosta perustellulta, sitä voi muuttaa, mutta tyhmä ihminen ei ryhdy edes miettimään, miksi toimii kuten toimii.

    • sittisoodaa

      Itselläni on vammainen poika. Uskon että kyse on ihmisten omasta ahdistuksesta ja pelosta. Kun koettaa sulkea elämästään kaiken mikä synnyttää kielteisiä tai pelottavia ajatuksia voi kokea olevansa turvassa. Vammaisen kohtaaminen on terveille vaikeaa. Se herättää ikäviä ajatuksia kuten miten piäisi käyttäytyä, syyllisyyttä omasta/oman lapsen terveydestä, pelkoa ja ajatuksia mitä jos omalle lapselle käy samalla tavalla? Voi pelätä nolaavansa itsensä kun ei tiedä miten kohdata vammainen lapsi.Nykyihminen on itsekäs haluaa näyttää että hallitsee kaiken, heikkous ei ole mutia ja haluaa päästä helpolla. Eivät toopet tajua että vammainenkin lapsi on Jumalan lahja jolla on kaikille paljon annettavaa ja jonka kohtaaminen rikastuttaisi heidänkin elämäänsä. Lapsi on lahja muillekin kuin vanhemmilleen. Jotkut pöljät eivät haluaa/uskalla tätä lahjaa "avata". Kannattaa nauttia elämästä antaa joutavien olla omissa oloissaan ja arvostaa sitä pientä piiriä joka ympärille jää. Harva se on mullakin.

    • EMMÄÄ KERROKKAAN

      Sinä olet kova valehtelemaan, kuten kaikkien vammaisten lasten vanhemmat ovat! Tietenkin se poikasi kiusaa muita lapsia niin, että ei ihme että nämä eivät halua leikkiä poikasi kanssa!

      • Liu

        Johan tämä keskusteltu ja monenmoisia muotoja, mistähän lähdettiin liikkeelle.

    • Mllu

      Se on sillä tavalla, että ihmiset pelkäävät kun poikkeaa massasta. Usein sellaisilla ihmisillä ei ole ollut kovinkaan vastoinkäymisiä, ja eivät siten tiedä miten niihin pitäisi suhtautua.Tämä on ikävää, mutta sitä ilmenee myös erilaisiten kroonisten ei näkyvien sairauksien kohdalla. Takan on siis oma pelko kun ei tiedetä asioista niin ei osata suhtautua niihin. tuollaisilla ihmisillä on paljon kasvamista vielä elämässä, he ovat tyhmiä. Eipä kannata muuta kun etsiä fiksumpia ystäviä, heidän kanssaan pystyy keskustelemaankin asioista niiden oikeilla nimillä.

    • VAMMAISEN 13V. POJAN ÄITI

      EN YMMÄRRÄ MIKSI TOISET OVAT NOIN AHDASMIELISIÄ ITSE EMME OLE KOSKAAN KOKENEET SYRJINTÄÄ.PERHE, YSTÄVÄT, TARHA JA KOULU KAIKKI OVAT HYVÄKSYNEET POIKANI VAIKKA KEHITYSVAMMAINEN ONKIN.JOSPA SYY ON SIINÄ ETTÄ MEILLÄ ON OLLUT TARHA JA KOULU JOSSA ON PALJON VAMMAISIA, SIELLÄ NORMAALI LAPSET JA VANHEMMAT OVAT TOTTUNEET VAMMAISIIN.POJALLENI SAATTAVAT TULLA NORMAALI LAPSET JUTTELEMAAN IHAN KADULLAKIN VAIKKA POIKANI EI NIIN SELVÄSTI PUHUKKAAN.YSTÄVÄT JA PERHE RAKASTAVAT POIKAANI KUIN OMAANSA HÄNTÄ KUTSUTAAN JOPA YKSINKIN KYLÄÄN.ISOSISKOJEN JA ISOVELJEN KAVERIT OTTAVAT POIKAA VÄLILLÄ MUKAANSA MIHINMILLOINKIN JA POIKA ON TODELLA ILOINEN.JOSKUS KAUPASSA TAI KADULLA KYLLÄ VASTAAN TULEE VANHEMPIA JOTKA TUIJOTTELEVAT MUTTA EN VÄLITÄ VAAN TUIJOTTELEN ITSE TAKAISIN SAMALLA TAVALLA NIIN EIVÄTPÄ SEURAAVALLA KERRALLA TEE SAMAA.

    • Neo-Himler

      Vammaisissa ei siinäänsä ole mitään vikaa, mutta jos muiden vanhempien lapset on kavereita vammaisten lasten kanssa, he eivät tule saamaan pillua myöhemmin elämässään, kun täyttävät 16 vuotta ja sen jälkeen. Tämän tiedostavien vanhempien tulisi siis aina karkoittaa vammainen lapsi omien lastensa lähettyviltä, jotta oman jälkikasvun seksuaaliterveys olisi täysi-ikäisenä taattu.

    • ...

      Lapset eivät yleensä osaa itse muodostaa ennakkoluuloja tms. erilaisia lapsia kohtaan, vaan ovat nimenomaan kiinnostuneita! He ovat niin suorasukaisia, että kysyvät suoraan "Miksi sulla on tollainen?" tms. Aikuisille tämä "ei ole soveliasta", eivätkä he tiedä miten lapsen kanssa tulisi käyttäytyä, niinpä kielletään lapsiakin tapaamasta/ymmärtämästä toista. Töissäni olen monenlaisten lasten kanssa tekemisissä, eivätkä lapset kiinnitä ihonväriin, kieleen yms. sen kummempaa merkitystä, tokaisevat vain että "tuo on eri värinen, miksi?" Siihen kun vastaa, leikit jatkuvat sen kummempia kyselemättä. Kovasti tsemppiä poikasi kanssa! Itse olen kuulovammaisen tytön kanssa päivittäin, mutta onneksi itse en ole moioseen vielä törmännyt.

    • parantuneet silmät

      Mitenhän nämä syrjijät haluaisivat itseään kohdeltavan, jos heille tai heidän läheisilleen tulee jokin vamma? Onkin kenties parempi että kyseiset ystävät eivät ole enää tuttavapiirissä, sillä nyt lapsella on mahdollisuus parantua silmäsairaudestaan, joka aiheutuu asioista joita ei halua nähdä..

    • minä vaan

      Must tuntuu et noi teiän entiset "kaverit" ei ollu oikeita kavereita! Ja kannattaa mennä jonnekkin päiväkotiin tms. ettiin pojalle OIKEITA kavereita. Tosi reilu muuten sen yhen pojan isä, jos se katto sellasel ilmeellä teitä.. Suosittelen, että puhutte niille opettajille tarhassa.. Toi ei oikeesti tunnu kenestäkään kivalta, eikä todellakaa vanhemmistakaa, ku joutuu kattoon tollasta ! )=

    • Nimetön

      Itse olen autistiluokassa töissä, minä koen kaikki lapset saman arvoisiksi, myös kiusaajat ja kiusatut. Ei muuta kuin tuleen vaan! Rohkeus testataan jokaiselta! Se jonka todellisuus on vahvin, voittaa aina, eli älkää ihmiset jääkö tai suostuko uhreiksi! Eläkää mielessänne niin että teillä on jo kavereita paljon, niin niitä ilmaantuu lisää, olen huomannut että oma asenne on AIVAN EHDOTTOMAN TÄRKEÄ tällä maapallollamme ja sen että mihin keskityt, sitä saat. Omaksukaa asenne, että kavereiden seura on he-lep-po-a! Älkää odottako ihmisten kiusaavan teitä, vaan hyväksyvän teidät jo ennen kuin lähestytte heitä! Kun olet jo rohkea, et ikinä sekunniksikaan mieti pelkuruutta! ROHKEASTI VAIN! JJS

    • Sehän menee

      ns. vasurilla kuten kaksosetkin.

    • erityislapsi talossa

      olen lievästi kehitysvammaisen lapsen äiti. tytölläni ei koko elämänsä aikana ole ollut YHTÄÄN kaveria muuta kuin nämä "pakolliset", sukulaiset ja minun ystävieni lapset jotka eivät haluaisi leikkiä hänen kanssaan. lapseni on aivovamman takia jälkeenjäänyt ja on noin 3-vuotiaan tasolla. (on 8-vuotias) onneksi pienen kokonsa takia, toisiin lapsiin menee vielä ihan täydestä vielä pikkutyttönä, mutta aikuisen hälytyskellot soittaa kyllä että nyt ei ole kaikki tässä lapsessa kohdillaan... lapset oudoksuvat häntä ymmärtämättömyyden ja epäselvän puheen takia, ja aikuiset koskapa eivät ilmeisesti osaa siihen reagoida, tai en tiedä, tietämättömyyden ainakin... "oikeaa tapaa hoitaa asia" ei kuitenkaan ole. ehkä paras on sanoa vain "aijjaa" tai "ahaa" ja olla niinkuin ei mitään... hirvein tapa mitä joku on tehnyt, on sääliä! onnellinen olen lapsestani vaikka erityislapsi onkin, minulla se elämä on erilaista mitä muilla, mutta taatusti yhtä antoisaa!! nyt olen viime aikoina ollut ihan sydän rikki kun lapsikin on alkanut huomaamaan (ymmärtämään) ettei hänellä ystäviä ole, ja itkee sitä harva se päivä. mitä siihen äiti voi sanoa... en mie voi pakottaa jotain lasta leikkimään hänen kanssaan... sydän siinä särkyy! itsenikin kannalta olen saanut halveksuntaa tämän asian takia. olen sinkkuäiti ja huomasin vasta olevani sinkkumarkkinoiden pohjasakkaa!! jos sinkkuäidin on hankala löytää hyvää miestä, minulle se tuntuu olevan mahdotonta...

      • erityislapsi talossa

        niin siis jos jollain tulee neuvoja mieleen koskien lasta tai mun deittailuongelmaa, niin kaikki otetaan ilolla vastaan!! tunnen jo luissani että tulee kommenttia mun mahdollisesta hirven ulkomuodosta... mut ongelma on juuri se, että mie kelpaisin, mut lapsi ei!! eräs mies jopa kauttarantain vihjaili että voisko lapsi muuttaa isälle!! hyvin äkkiä lähti se mies avustettuna ovesta eikä oo sen jälkeen näkyny!!!! kuiten sen verran löyty älliä...

      • Nimetön
        erityislapsi talossa kirjoitti:

        niin siis jos jollain tulee neuvoja mieleen koskien lasta tai mun deittailuongelmaa, niin kaikki otetaan ilolla vastaan!! tunnen jo luissani että tulee kommenttia mun mahdollisesta hirven ulkomuodosta... mut ongelma on juuri se, että mie kelpaisin, mut lapsi ei!! eräs mies jopa kauttarantain vihjaili että voisko lapsi muuttaa isälle!! hyvin äkkiä lähti se mies avustettuna ovesta eikä oo sen jälkeen näkyny!!!! kuiten sen verran löyty älliä...

        vaan poikasen käytöstä, siltä deitti kaveriltasi. Deittailuongelma ratkeaa sillä että olet oma itsesi, ja et pidä itseäsi pohjasakkana! Lopeta heti! Kaikki on suhteellista, eikö näin? Esim. joku voi olla voimakas mies, mutta joku on vielä voimakkaampi, ja se joka on heikompi on silti voimakas, eri suhteessa vain. Eli kaikilla on silti JOITAIN voimia. Erityislapset ovat väriä maailmaan siinä missä "taviksetkin", olen itse työskennellyt jo useita vuosia perusopetuksen ulkopuolella ja pitänyt olen työstäni. Tunne oikea onni siitä mitä elämässäsi on NYT ja siitä, keitä te olette, niin asiat alkavat järjestyä. Eihän elämä ikinä ole valmis. Elämä haluaa opettaa. Oppimisella tullaan viisaiksi, mutta onnellinen voit olla jo NYT! JJS

      • sisko-
        erityislapsi talossa kirjoitti:

        niin siis jos jollain tulee neuvoja mieleen koskien lasta tai mun deittailuongelmaa, niin kaikki otetaan ilolla vastaan!! tunnen jo luissani että tulee kommenttia mun mahdollisesta hirven ulkomuodosta... mut ongelma on juuri se, että mie kelpaisin, mut lapsi ei!! eräs mies jopa kauttarantain vihjaili että voisko lapsi muuttaa isälle!! hyvin äkkiä lähti se mies avustettuna ovesta eikä oo sen jälkeen näkyny!!!! kuiten sen verran löyty älliä...

        Ota se asia näin: Hyvä että tyhmät karsiutuvat jo kynnyksellä. Niin ei myöhemmin tarvitse ulos heittää. Hyvähän se on, että sinulla on tälläinen automaattinen tyhmyyskontrolli siellä kotona.

      • erityislapsi täälläkin
        sisko- kirjoitti:

        Ota se asia näin: Hyvä että tyhmät karsiutuvat jo kynnyksellä. Niin ei myöhemmin tarvitse ulos heittää. Hyvähän se on, että sinulla on tälläinen automaattinen tyhmyyskontrolli siellä kotona.

        HAHAHAA!!! kiitos tuosta, pelasti päivän!! XD harmi vaan että niin moni mies tuntuu kuuluvan tähän tyhmään sakkiin.... :/

    • oppia ikä kaikki

      Pelkäsin nuorempana kahitysvammaisia eritoten Downin syndroomaisia niiden ulkonäön takia. Luulin, että he ovat arvaamattomia ja saattavat olla väkivaltaisia. Iän myötä asenne vammaisiin on muuttunut. Ei ole vammaisen (lapsen) vika, että on vammainen. He voivat olla mitä ihanampia persoonoita kun oppii heitä tuntemaan. Useimmiten ihmisten suhtautumisen takana on tietämättömyys. Tsemppiä lapsesi kanssa!

    • pelottaa

      ihan kauhiasti...

    • Kärsii dysfasiasta

      En voinut olla huomaamatta viestiäsi ja minun on pakko kommentoida. Se mikä minua ihmetyttää ihmisissä on, se että ihmiset eivät hyväksy erilaisuutta, ja eikä osata kerta kaikkiaan siihen suhtautua oikealla tavalla. Ei viititä tehdä asioiden eteen töitä, vaikka sen EI pitäisi niin olla. Minun mielestä erityislapsien vanhemmat tekevät valtavan "surutyön" ja minusta heitä pitäisi tukea! Lapset osaavat olla ilkeitä, mutta luulen että suurin syy on vanhemmissa ja heidän suhtautumisessa. Minun mielestä lukihäiriöiset , dysfasiasta kärsivät lapset, down-syndrooma lapset, kehitysvammaiset lapset, heikkonäköiset lapset TOIMIVAT IHMISILLE MUISTUTUKSENA SIITÄ, ETTÄ IHMINEN ON INHIMILLINEN. Painakaa se mieleenne ja olkaa onnellisia siitä mitä on!

    • kikka 4

      Olipa surullista luettavaa. Voiko nyky-aikana vielä olla noin asennevammaisia ihmisiä, kuin tuo poikasi kaverin isä. Mieleeni tuli myös, että alakoulussa 1.luokalla pitäisi olla jokin koulukuraattorin tunti, jossa selvitettäisiin lapsille, että on erilaisia lapsia ja aikuisia. Toiset eivät näe. Toiset eivät kuule jne. Selvitettäisiin, että nämä lapset ovat samanlaisia lapsia, kuin muutkin. Heitä ei saa kiusata. Lapset ovat avoimia, mutta vanhemmat saattavat olla joskus todella tyhmiä.

    • mimmie111

      heippa. toivotan teille jaksamista, tässä ennakkoluulojen maailmassa. itse työskentelen päiväkodin pienryhmässä jossa on erilaisia mutta aivan yhtä ihania lapsia kuin kaikki muutkin:) ja olen kyllä huomannut joidenkin aikuisten reaktiot heidän nähdessään meidät kun olemme esim jossain retkellä. toiset lapset eivät edes kiinnittäisi moisiin asioihin huomiota, sen jälkeen kun asia olisi selitetty ja kerrottu heille. tsemppiä teille ja toivottavasti ne jäljellä olevat kaverit ovat sitäkin parempia ystäviä pojallenne :))

    • Vammaisten oikeudet

      Eduskunta on on säätänyt lakeja, joissa edistetään vammaisen henkilön edellytyksiä ELÄÄ ja TOIMIA muiden kanssa YHDENVERTAISENA YHTEISKUNNAN JÄSENENÄ sekä EHKÄISTÄ ja POISTAA vammaisuuden aiheuttamia HAITTOJA ja ESTEITÄ. Vammaisella henkilöllä tarkoitetaan tässä laissa henkilöä, jolla VAMMAN tai SAIRAUDEN johdosta on pitkäaikaisesti erityisiä vaikeuksia suoriutua TAVANOMAISISTA elämän toiminnoista. Vammaisilla on myös oikeuksia, EIKÄ HEITÄ SAA SYRJIÄ!Se on minusta anteeksi antamatonta. Ei vammaiset ihmiset ole meille mitään tehneet, ihmiset itse voi suhtautumisellaan vaikuttaa asioihin. Sellaisten ihmisten pitäisi hävetä, jotka luulevat että vammaisen lapsen vanhemmilla olisi muka helppoa. He tekevät paljon enemmän töitä lapsiensa eteen ja nimenomaan surutyötä. Jotkut pääsee helpommalla kuin toiset. Ikävää, että naapurisi ei osaa suhtautua oikealla tavalla poikaasi, vaikka luulisi AIKUISEN miehen osaavan. Hyvä, että pojallasi on edes muutama hyvä ystävä ja luulen että näkövammaisista kavereista on myös tukea eri tavalla kuin "tavallisella", jos näin voi sanoa. Uskon kyllä että poikasi löytää hyviä kavereita jatkossa:) Hän kyllä tietää milloin joku on hyvä ystävä, ja joka ymmärtää häntä. Ne ihmiset eivät ymmärrrä, jotka eivät ole kohdanneet MISSÄÄN elämän vaiheessaan mitään, MIKÄ vaikuttaisi heidän loppuelämäänsä. Minusta monella ihmisellä olisi paljonkin opittavaa vammaisilta ihmisiltä. He ovat paljon sisukkaampia ja rohkeampia. Sitä täytyy käyttää vahvuutena, ei heikkoutena. Se on säälittävää ettei osa ihmisistä tajua. MINUN MIELESTÄ VAMMAINEN IHMINEN ON ANSAINNUT ELÄMÄN SAMALLA TAVALLA KUIN TERVEKIN!!Järkytyin kovasti että tällä palstalla verrattiin Hitleriin ja antiikin aikaan. Miettikää nyt IHMISET eettisesti tätä asiaa, älkää verratko mihinkään Hitleriin tai antiikin aikaiseen suhtautumiseen, NYT ON NYT. Minusta se on häpeällistä edes mainita tuollaista. Vammaisia ihmisiä ei tarvitse hävetä, hekin ovat vain IHMISIÄ kuten mekin, vaikka heillä on myös omat vaikeutensa. Heistä voi tulla paljon suurempia ja saavuttaa paljon enenmmän kuin joku "tavallinen ja terve". Tiedän useamman tapauksen. Jos geeniteknologiaa pystyttäisiin kehittämään niin paljon, että pystyisimme poistamaan kaikki sairaudet ja vammat, emme olisi inhimillisiä. Elämässä on sattumia, mutta niihin täytyy osata suhtautua toisella tavalla. Ihmisten täytyy kääntää vammansa haitta hyödyksi ja näyttää mihin pystyy. Kaikkea hyvää perheellenne ja pojallesi jaksamisia! Jos uskoo itseensä niin paljon, kykenee mihin tahansa, mitä ikinä haluaakin!:) Älkää antako periksi!

    • kirjoita vaikka kirje

      Mitäpä jos kirjoittaisit kirjeen, pienen opasvihkosen noille entisille kavereille ja heidän vanhemmilleen? Siinä voisit kertoa, että Ville (vai mikä hänen nimensä sitten onkaan) ei ole muuttunut yhtään näkövamman huomaamisen myötä, ja että päässä ei ole todettu vikaa. Kerrot hänen kaipaavan entisiä kavereitaan, kerrot siitä mitä hän voi yhdessä kavereittensa kanssa tehdä, mitä hän näkee ja mitä ei. Ja kun pojista ja miehistä on kysymys, älä unohda esitellä teknisiä apuvälineitä. Erityisesti jos hänellä on kameroita, tietokoneita tms. voit niistä kertoa. Esitä samalla kutsu muutaman kuukauden päästä olevaan tilaisuuteen (synttärit) tms. jonne haluat kavereiden vanhempineen saapuvan. Anna heille tarpeeksi aikaa miettiä osallistumistaan. Ole ystävällinen, älä tuomitse tai syyttele vaan kerro tosiasiat ja ole positiivinen. Ja varo itse menemästä mukaan noihin ympäristön ennakkoluuloihin. Ne johtuvat tietämättömyydestä, kuten varmaan fiksuna isänä ymmärrätkin. Ja yksi keino sitten on, että jos antaisit pr-työn äitien tehtäväksi eli ehdotat että poikasi äiti puhuu kavereiden äideille?

      • kokemuksen rintaääni

        Ehdotuksesi on varmasti hyvää tarkoittava, mutta ei se johda mihinkään hyvään. Ne ihmiset, jotka vieroksuvat ja torjuvat vammaisen ihmisen, eivät kirjelappusesta paranna tapojaan. Kirjettä leviteltäisiin vain pilkaten, miten isi-raukka etsii poju-raukalleen ystäviä. Eivätkä he tule vieraisillekaan, älä luule. He eivät enää kehtaisikaan jos vaikka tajuaisivat käytöksensä törkeyden. Nämä ihmiset nyt vaan ovat törkeitä ja huonosti käyttäytyviä eikä heitä voi siitä parantaa. Vammaisten lasten vanhempien ei tarvitse ruveta pr-ihmisiksi lapsilleen. On heillä muutakin tekemistä kuin hankkia tahallaan ikäviä kokemuksia ja nöyryytyksiä. Kyllä se on kokonaan sen yhteisön tehtävä ottaa kaikki jäsenet vastaan olivatpa he minkälaisia hyvänsä, vaikka siellä päässäkin olisi vikaa. Vanhempien ei tarvitse markkinoida lastaan: katso nyt miten hyvää tavaraa on poika ja hänen värkkinsä, tulkaa nyt kiireesti, ettette jää mistään hauskasta paitsi. Miten itsekästä! Kun luin näitä isän saamia vastauksia, tulin siihen tulokseen, että aika monen päässä tuntuu olevan vikaa. Ja aina tuntuu olevan syy vanhemmissa, he eivät saa "syytellä" vaan olla "positiivisia", heidän pitää ryömiä nöyrina rukoilemaan näitä hidalgoja suomaan armonsa rammalle raukalle. Tässä tilanteessa vanhemmistä on positiivinen ajattelu melko vähissä. Usko pois, mitkään puheet eivät auta. He eivät pelkää vammaista vaan sitä, että heidät samaistetaan vammaisiin ja siinä ei selitykset merkitse mitään. He ovat sisimmältään pahoja ihmisiä eikä siitä parannuta. Ja heitä on paljon! Ennakkoluulot eivät tänä päivänä johdu tietämättömyysestä, vammaisuudesta tulee joka tuutista. On kirjoitettu kirjoja, koulussakin puhutaan, vammaisia on integroitu kouluihin, netistä saa tietoa ja vammaiset liikkuvat ja osallistuvat paljon. Nähkää, kuulkaa, ajaltelkaa, ymmärtäkää. Tällainen kohtalo voi tulla kenen tahansa osalle milloin vain, se on silmänräpäyksen päässä. Ja se tuleekin, sillä minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Turha syyttää ihmisten tietämättömyyttä, samaa syrjintää tekevät lähipiirit vuosikymmenten tuttavuuden jälkeenkin.

    • Juha 08-area

      Pojallani ad!hd ja aika paljon vältellään poikaani.Ja syy ylivilkkaus että voimia sinulle.Itse joudun kestään pojan puolesta aika paljon mutta poikani tärkeä.Olen yh-isä vielä ja ei kukaan edes ota esim.viikonloppuna ota hoitoon poikaa edees 3-4 ksi tunniksi että saisin hebgähtää.Maailma on julmaa.Ei muutakuin tsemppiä sinne ja maailma opettaa niitä jotka syrjii erilaisuutta.

    • symppis36

      meillä hävisi lapseni kaverit ja vanhemmat vieroksuivat kun lapsellani todettiin pahalaatuinen aivokasvain.joskus /on varmaankin niin ettei kaikki lapset uskalla olla erinlaisen kuin itse kaveri tai eivät osaa suhtautua jos joku ystävä sairastuu.vanhemmat taas eivät saata suvaita hienossa täydellisyydessään omalle lapselle erityislasta ystäväksi.onko kysymys sitten pelosta tietämättömyydestä vai tyhmyydestä???kerro lapsellesi että hän on erityislapsi ja täydellisen ihana.kerro että on ajattelemattomia ihmisiä jotka eivät aina ajattele toisen vammasta tai sairaudesta johtuen selvästi,ota selvää ja lähesty edelleen ystävänä.mutta lohduttavaa on että hekin tulevat varmasti kohtaamaan monenlaista ja sitten heidän silmänsä vasta avautuu kun se sattuukin omaan tai läheisen nilkkaan.löytyykö silloin ymmärrystä ja ystäviä jotka olisi apuna ja tukena kun eniten tarvitsisi....?siinäpä mietittävää kaikille.erittäin mukavaa ja aurinkoista kesän odotusta kuitenkin teille sinne täältä savosta.kuitenkin aina löytyy ystäviä kun vähiten osaa odottaa...

    • pohdiskelijapohdiskelija

      Minusta vamma on eräänlainen rikkaus, pääsepähän eroon henkisesti kehittymättömistä ihmisistä, eikä hukkaa heidän ympyröihinsä koko vähäistä elämänsä aikaa, kun sitä paitsi jokaisen terveys on tietyssä mielessä aika väliaikaista... Tietysti pieni lapsi ei voi ajatella näin ja tilanne on vaikea...

      • Pohdintoinesi

        Itse olen huomannut kehitysvammaisen lapsen vanhempana,että näin siinä käy.Vuosien varrella seurasta karisevat vääjäämättä ihmiset,jotka eivät aidosti hyväksy lastani.Ystävyyssuhteet väljähtyvät,ja ihmisistä voi löytyä todella moukkamaisia piirteitä.Kun nyt olen päässyt sinuiksi lapseni vammaisuuden kanssa,(niin,se ei todellakaan ole helppoa.Vanhemmat joutuvat prosessoimaan asiaa pitkään;suru,huoli,pelot ym.vaikeudet tulevat pysyvästi osaksi arkista elämää)olen myös kiitollinen siitä,että hänen vammaisuutensa ei tuonut vain negatiivisia asioita elämäämme.Aitous,elämän oikeasti tärkeät asiat ovat tulleet todeksi.Oma itsetuntemus,identiteetti on vahvistunut.Elämä ei todellakaan ole helppoa,mutta se on kaikesta turhasta riisuttua,teeskentelemätöntä vuorovaikutusta ympäristön kanssa.Tämä on elämää isolla E:llä.

      • Pohdiskelijapohdiskelija
        Pohdintoinesi kirjoitti:

        Itse olen huomannut kehitysvammaisen lapsen vanhempana,että näin siinä käy.Vuosien varrella seurasta karisevat vääjäämättä ihmiset,jotka eivät aidosti hyväksy lastani.Ystävyyssuhteet väljähtyvät,ja ihmisistä voi löytyä todella moukkamaisia piirteitä.Kun nyt olen päässyt sinuiksi lapseni vammaisuuden kanssa,(niin,se ei todellakaan ole helppoa.Vanhemmat joutuvat prosessoimaan asiaa pitkään;suru,huoli,pelot ym.vaikeudet tulevat pysyvästi osaksi arkista elämää)olen myös kiitollinen siitä,että hänen vammaisuutensa ei tuonut vain negatiivisia asioita elämäämme.Aitous,elämän oikeasti tärkeät asiat ovat tulleet todeksi.Oma itsetuntemus,identiteetti on vahvistunut.Elämä ei todellakaan ole helppoa,mutta se on kaikesta turhasta riisuttua,teeskentelemätöntä vuorovaikutusta ympäristön kanssa.Tämä on elämää isolla E:llä.

        ...joku on samaa mieltä minunkin kanssani. :)

    • Paikkakuntaa

      Oli kyllä tosi ikävää luettavaa=( Minä teinä muuttaisin paikkaa....ja aloittaisin ihan alusta,jos teillä vaan on mahdollisuus. Ei tollaset älykääpiökaverit ole todellakaan oikeita kavereita,monet ihmiset ikävä kyllä ajattelevat vaan omaa etuaan ja heti kun on jotain erilaista ympärillä niin hyljeksitään,ne ihmiset jotka on ollut ennen teijän kavereita,ni varmaanki pelkäävät jotakin,,,,totuutta,siis varmaankin rupeavat ajattelemaan että heille käy samalla lailla,siis kun vasta teidän pojan kasvaessa tuli "näkövamma" esille,nää tällaset ihmiset ovat niin heikkoja luonteeltaan,että eivät kestä edes lähelleen tällaista erilaisuutta...."pois silmistä,pois mielestä" saatikka sitten olla teidän tukena! Kummaa porukkaa....eihän huono näkö nyt niin kummallista ole,,,,on hyvä että poika suostuu apuvälineisiin ja uskon että hänelle tulee kuitenkin hyvä elämä....parempi kun teidän NS,ystäville...ja poikanne varmasti oppii paremmin muut aistit ja luulisin että tajuaa kasvaessaan oikeat kaverit vääristä=) En osaa muuta sanoa kun että voimia teille koko perheelle,,,nii ja tosiaanki vertaistuki on kyllä oikeesti hyvä asia=)

    • jonkk

      kummalliselta o_O meinaan, itselläkin perheessä kehitysvammainen, nyt jo teini-ikäinen henkilö, eikä koskaan ole tuollaista typeryyttä aikuisten osalta tullut vastaan.. onkohan tuo teidän vanhempien kaverikato kuitenkaan lapsen vammasta johtuvaa.. syy mahdollisesti myös erkaantumisesta tuttavista kiireiden ym johdosta? en ole vielä koskaan tavannut aikuista, joka olisi vammaista nuorta/lasta "katsonut kieroon", kun lapsen tai nuoren perhe ei ikään kuin automaattisesti ole anteeksipyytävän oloinen tai muutoinkaan lapsen vammaan ylimääräistä huomiota kiinnittävä vieraiden seurassa. Oman perheeni kohdalla sukulaiset tai ventovieraatkin ihmiset suhtautuvat perheenjäseneeni erinäisissä tilanteissa erittäin positiivisesti, voinee toki johtua myös kyseisen henkilön itsevarmuudesta ja positiivisesta asenteesta. lasta ei tule vamman vuoksi alkaa kohtelemaan kuin tämä olisi lasista tehty, rohkaisemalla ja sosiaalisiin tilanteisiin mukaanottamalla niin lapsen kuin vanhempienkin ihmissuhteet pysyvät yllä ja sitä myötä lapsi myös itsenäistyy eikä jää loppuiäkseen odottamaan valmista..

    • SolitudesInsgnias.

      Heis!

      Voin samaistua tähän tilanteeseen todella hyvin.
      Olen itse ollut hyvin vammainen lapsi joka parani pikkuhiljaa nuoruutta kohden.
      Vanhempani myöskin joutuivat käymään samanlaisen prosessin omassa elämässään. Sukulaiset eivät aluksi meinanneet hyväksyä vammaistalasta ja sitten ystävät vaihtuivat,- mutta vaihtuivat parempiin. Kokeilkaa erilaisia tukiyhdistyksiä,- käykää lapsenne kanssa yhdessä leireillä joita järjestetään vammaisille lapsille ja heidän vanhemmilleen. Huomaatte hyvin pian, että teillä onkin hyvin laaja ystäväpiiri joka myös osaa tukea ja auttaa paremmin kuin muut aikaisemmin.

      "normaalius" on yliarvostettua ja yleensä ihmiset jotka tällaista ihannoivat ovat sisäisesti ja sydämeltään sivistymättömiä. Heidät kannattaakin jättää omaan arvoonsa. elämä on lahja kaikkine muotoineen. Kunhan lapsesi saa sinulta tukea ja hyväksyt hänet sellaisena kuin hän on,- on hänen tulevaisuutensa kaunis ja hyvä. Opeta hänet näkemään asennevammaiset ihmiset kouluttautumattomina ihmisinä joille ei ole lapsena opetettu miten toiset ihmiset otetaan vastaan. Kuitenkin niin että vihan sijasta hän sympatisoisi heitä ja ymmärtäisi heidän käytöstään. Olen huomannut näinä 27 vuoden aikana, että suurin syy miksi ihmiset käyttäytyvät hyvinkin oudosti meitä vammaisia kohtaan on se, että muistutamme heitä omasta haavoittuvaisuudestaan ja kuolevaisuudestaan.

      Idiooteille ihmisille olen vastannut napakasti, että lapsena kohdussa kaikille annetaan valinta aivot vai jalat,- arvaas kummat valitsin? Yleensä ei tule kommenttia, mutta älykkäämmät rupeavat nauramaan ja toteavat ettäs perkele oot hyvä tyyppi ja se siitä tilanteesta.

      Opeta lapsellesi huumoria,- se auttaa ihan kaikessa! Opeta myös se että idiootteja ihmisiä tulee aina olemaan maailman tappiin saakka ja hän joutuu kohtaamaan niitä ihan aikuisiässäkin. Älkää myös holhotko liikaa, ylisuojelevuus ei ole tarpeen fiksulle ipanalle.

      Lapsena on myös hyvä saada kavereita joilla on sama juttu menossa. Elikkä viekää lapsenne muiden vammaistenlasten kanssa juttelemaan ja leikkimään. On hyvä saada vertaistukea ja tietää, että en ole yksin tämän kanssa. Koulu kannattaa aloittaa erityiskoulussa ja kun hän on vanhempi voi normaalista peruskoulusta keskustella. Huom! Erityiskoulu ei tarkoita huonoa taikka kehistysvammaisille tarkoitettua koulua. Erityiskouluissa otetaan vammautuneiden lasten tarpeet paremmin huomioon ja he saavat yksilöllisempää opetusta. Itse olen opiskelemassa lääketiedettä ja erikoistun neurologiaan, joten se ei todellakaan liity mitenkään ajatustoimintaan tämä erityiskoulu-juttu.

      Voimia teille ja jaksamista!

    • ..poika..

      En ymmärtänyt nuorempana aluksi vammaisia ihmisiä, pelkäsin heitä, koska he puhuivat oudosti ja räkättivät omalla tavallaan. Juoksin aina pakoon, jos
      lähestyivät.

      Minä kuulun niihin lapsiin joiden linssit olivat laseissa paksut, mutta ohenivat
      sitten (kiitos tekniikan) myöhemmin.

      Minua kiusattiin jo esikoulusta asti. kerran minut tungettiin leikkialueen näkymättömällä alueella pieneen putkeen ja itke' vollotin. Meni todella kauan
      löytää minut, mutta joku näki maassa käsineeni ja sitten kohta jo jalatkin.

      Opettjaat eivät puuttuneet yleensä kovasti kiusaamiseesi. Näyttivät joskus jopa hymyilevän. Muistan yhden jopa kannustaneen miun kimppuun käymistä ja leikkikää miten halautte sanoen.

      Kaveripiirissä tämä jatkui vuosien tuttavuudenkin jälkeen. Olin kuulemma
      tyhmä ja ruma.

      Opettelin juomaan jatkuvasti ja manasin, että miksi piti syntyä ja vielä Suomeen. Miksei AFrikkaan jossa oikeasti kärsitään.

      Anteeksi, jos tekstit jotenkuten vinksallaan, mutta unettaa aivan hillittömästi.

      P.S.En juo tai polta enää. se lopui kun jätti joka ainoan vanhan ystävän.

      Olen käynyt kouluavustaja linjan. Ei siinä vihattu tai pelätty. Lapset olivat
      läheisiä, jotenka viimeisenä päivänä vollotin luokan edessä. Semmoista se oli joskus, kun oli ihan tavallisten parissa. Tosin tuo oli vika harjoittelupäiväni
      koulutuksen kohdalla.

      Voimia, ymmärrystä ja jaksamista.

    • tbanmjncgm
    • jadessan

      itse mietin ihan samaa vaikka oon lievästi kehitysvammainen nainen ,äitiäni hävetti niin kertoa minulle nuorempana olessani .Kehitysvammaisuudestani. monet ihmiset eivät meitä sietää,silloin on vaikea saadav ystäviäkään.

      • jadessan

        miksi oma äiti tekee lapselleen tuollaista.Mut on kuulemma kasvatettu normaalina lapsena.Äitini halusi suojella pahalta.

    • jokujokataaskerran..

      ja vähän ylikin... jostain tuli mieleeni kysyä miten teillä nyt menee mitä kuuluu??

    • Vammaisen pojan isä

      Näin viikkoa vajaa kolme vuotta myöhemmin muistan edelleenkin tuon epätoivon jonka kourissa olin tuona iltana kun tuon alkuperäisen viestini kirjoitin. Lueskelin tässä koko viestiketjun läpi ja enpä muuta voi kun huokaista vaan syvään että ohhoh.... Onneksi lopetin viestiketjun seuraamisen aika pian sen aloitettuani, nyt olen jo sen verran sinut tilanteen kanssa ettei negatiiviset kommentit hetkauta.

      Tietysti tuo alkuperäinen viestini tuntui täydellisten ihmisten mielestä itsesäälin kourissa kirjoitetulta, mutta sitä se ei ollut vaan jotain ihan muuta. Ne joilla on järki ja sydän, ymmärtävät kyllä. :)

      Vaan muistin mummini neuvon: kun tilanne ei miellytä, muuta se. Puolisen vuotta tuon viestin kirjoittamisen jälkeen sain houkuttelevan työtarjouksen Englannista ja lyhyen pohdiskelun jälkeen vaimoni ja minä päätimme lähteä - ainahan sieltä pääsee takaisin. Onneksi lähdettiin!

      Olimme juuri asettuneet uuteen kotiimme kun naapurista tuli näkövammaisen poikamme ikäinen poika tutustumaan. Olin vähän jännittynyt mutta turhaan, pojilla tuntui olevan todella hauskaa vaikka yhteistä kieltä ei koko ajan ollutkaan. Ollaan meidän kaikille lapsille jo aikaisin opetettu vähän englantia joten muutama yhteinen sana/virke uusilta kaveruksilta löytyi ja muutaman kerran tulivat yhdessä pyytämään tulkkausapuakin. Hyvin pian selvisi, että tällä pojalla on näkövammainen isoveli, hänellä ei ollut mitään vaikeuksia ystävystyä eikä hän edes yrittänyt "suhtautua" poikaamme mitenkään erityisesti. :)

      Nykyisin poikani opiskelee ihan normaalissa koulussa ja hänellä on kouluavustajana suomalainen mies joka auttaa myös silloin kun joskus harvoin vielä tulee joku tilanne ettei pojan kielitaito riitä. Ystäviä pojallani on vähintäänkin yhtä paljon kuin sisaruksillaankin, ellei jopa enemmän! Koko perheellä on sekä vammaisia että vammattomia ystäviä. Englannin oppiminen on helppoa kun on vielä siinä iässä ja opettaapa poika ystävilleen joskus suomeakin, muutakin kuin kirosanoja. :)

      Sattuipa sitten niin, että kuulimme Suomessa käydessämme, että poikani vanhan kaverin isällä, siis hänellä joka oli estänyt kaveruksia puhumasta toisilleen, oli näkö heikentynyt diabeteksen takia, ei ihan kokonaan mennyt vielä mutta esim. auton ajaminen ei ollut onnistunut enää aikoihin. Hän tuli tosi nolona pyytämään anteeksi aikaisempaa käytöstään ja jos mahdollista, hän muuttui vielä nolommaksi kun kukaan meidän perheessä ei suhtautunut kylmästi eikä sanonut mitään tyyliin "noinko kauan kesti oppia" tai muuta viisastelevaa vaan todettiin vaan että ne on vanhoja juttuja, kaikki on OK! Ilmeestä päätellen taisi tyttäreni mielessä käydä "siitäs sait" mutta koskaan ei kenellekään mitään ääneen sanonut.

      Nykyisin elämä on juuri sellaista kuin sen pitääkin mielestäni olla - ei siis täysin täydellistä ja mutkatonta, vaan meillä on ystäviä ja tuttuja joiden kanssa jakaa elämän ilot ja surut. Lastemme Suomessa asuvista ystävistä suurin osa pitää yhteyttä ja sen lisäksi heillä on englantilaisia ystäviä koulun ja harrastusten kautta, minun ja vaimoni ystävät ovat kaikki englantilaisia. Enää emme ole yksin, mikä helpotus! Aina on joku jolle soittaa, aina joku jonka kanssa jakaa asioita.

      Juuri pari viikkoa sitten ystäväni esitteli minulle isän joka oli melko tarkkaan samassa tilanteessa kuin minä tuon alkuperäisen viestini kirjoittamisen aikoihin. Juteltiin monta tuntia, itkettiin ja naurettiin elämän kummallisuuksia ja koko viikonlopun olin miehen perheen tukena heidän kotonaan ja maanantaina otettiin yhteyttä näkövammaisten paikallisyhdistykseen. Jotenkin sen viikonlopun aikana tuli sitten tämä viestiketju mieleen ja päätin päivittää kuulumisia "muuten vaan", ilman sen kummempaa syytä.

      Voi kun meilläkin olisi ollut joku tukemassa, selittämässä ja vastaamassa kysymyksiin jo samalla viikolla kun diagnoosi tuli.. No, parempi myöhään ja kaikki on nyt hyvin. Haluaisin 3v nuoremmalle minälleni sanoa: Et ole yksin, kaikki järjestyy aina jotenkin! You'll never walk alone.

    • 1232123

      Voi ku ois noin helppoo!

    Ketjusta on poistettu 18 sääntöjenvastaista viestiä.

    Takaisin ylös

    Luetuimmat keskustelut

    1. Ehkäpä tunnet sinuun kohdistuvan rakkauden

      Mutta tunnetko tuskani siitä sinuun kohdistuvasta suuresta ikävästä ja toteutumattomasta läheisyydestä? Vaistoatko kun i
      Ikävä
      64
      1178

    2. Harris vai Trump - ketä kiinnostaa?

      Ärsyttää suunnattomasti, kun meillä Suomessa ovat mediat täynnä USA:n presidentin vaalikampanjaa. Meillä ei ole siellä
      Maailman menoa
      155
      967

    3. Tulin ehkä vainoharhaiseksi

      Oletko mies ollut kehenkään yhteyksissä minuun liittyen?
      Ikävä
      59
      837

    4. Juuri nyt: Ei soraääniä, Kunnanhallitus esitti sittenkin kivitipun ostoa.

      Kunnanhallitus esittää valtuustolle, että kunta ostaisi Kivitipun 170 000 euron kauppahinnalla. https://ilkkapohjalaine
      Lappajärvi
      67
      757

    5. Venäjän vuonna 2022 Ukrainalle tarjoama "rauhansopimus"

      on tällainen: Ukraina julistaa puolueettomuutensa. Ukraina vähentää armeijan 50 tuhanteen ihmiseen, mukaan lukien puol
      Maailman menoa
      269
      756

    6. Iida Vainio tilittää Farmista - Paljastaa yllätyshaaveen Archie-rakkaan kanssa: "Me ei..."

      Iida Vainio ja Archie Cruz eli Arttu Kuosmanen ovat kihloissa ja odottavat ensimmäistä yhteistä lastaan. Lue Iidan haas
      Suomalaiset julkkikset
      6
      721

    7. Se on viisi vuotta

      Mihin se enää muuttuu? Viisi pitkää vuotta.
      Ikävä
      62
      682

    8. Joko Niinistökin hiukan ymmärtää että oli huono veto Suomelta tässä ajassa alkaa härnäämään Venäjää?

      https://www.is.fi/politiikka/art-2000010801464.html "Niinistö varoitti Venäjän ja Naton yhteenotosta – näin hän komment
      Maailman menoa
      180
      669

    9. Älä epäile itseäsi

      äläkä epäile minua. En ole menossa mihinkään - ellet pyydä minua poistumaan. 🧡
      Ikävä
      31
      645

    10. Mitä ajattelet että

      kaivattusi miettisi siitä että kaipaat häntä?
      Ikävä
      29
      638
    Aihe
    TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt