EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa vaivaava tehottomuus aiotaan unionin perustuslakiluonnoksen mukaan poistaa lopettamalla yksittäisten jäsenmaiden sitä koskeva veto-oikeus ja siirtämällä aloiteoikeus myös ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä unionin neuvostolta sen hallituksessa toimivalle, jäsenmaista täysin riippumattomalle virkamieskomissiolle. Neuvosto päättäisi siirtymäajan unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikasta komission suosituksesta, asiasta riippuen joko yksimielisesti tai kaksinkertaisella määräenemmistöllä. Sen jälkeen vastaavat päätökset tehtäisiin määräenemmistöllä komission esityksestä.
Unionin suurimpien jäsenmaiden elintärkeitä etuja koskevia päätöksiä ei tehdä muutoin kuin näiden johtavien maiden yhteisesti hyväksymänä. Pienet jäsenmaat olisivat sen sijaan ulko- ja turvallisuuspoliittisissa samoin kuin muissakin kysymyksissä entistä enemmän suurten armoilla. Nämä olisivat, niin kuin historia osoittaa, tiukan paikan tullen valmiit omien etujensa vuoksi sopimaan vastapuolen kanssa pienten, unionissa oman toimintavapautensa menettäneiden jäsenmaiden uhraamisesta ja jättämisestä vastapuolen armoille. EU:n jäseninä ruotsalaiset saattavat joutua kokemaan uuden Tilsitin-, tsekit ja slovakit uuden Münchenin- ja suomalaiset uuden Molotov-Ribbentrop -sopimuksen.
Yhteinen, kirjoittamattomaan lakiin perustuva konsensus-politiikka tulee tuskin sekään onnistumaan unionin johtavilta mailta kuin ainoastaan väliaikaisesti. Vaikka näillä entisillä siirtomaa-suurvalloilla on sama tavoite eli menneisyyteen jääneen valta-asemansa palauttaminen yhteisvoimin, niiden edut joutuvat sitä pikemmin vastakkain, mitä pitemmälle uuden, yhteisen suurvallan rakentaminen etenee. Niiden keskinäisessä asemassa on myös eräs epäsuhde, jonka ratkaiseminen ei ole niiden yhteinen intressi. Tämä aiheutuu siitä, että EU:n kolmesta johtavasta maasta vahvimmalla ja vallanhaluisimmalla, toisessa maailmansodassa tappion kärsineellä Saksalla, ei toisin kin sen voittajavalloilla Ranskalla ja Englannilla ole omaa ydinasetta.
Tasa-arvoisuuden saavuttaminen ydinaseen suhteen EU:n kolmen johtavan maan välillä olisi mahdollista EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan toteuttajaksi kaavaillun, amerikkalaiset Euroopsta syrjäyttävän unionin oman puolustusliiton puitteissa. Mutta ranskalaiset ja englantilaiset tuskin ovat valmiita luopumaan omasta ydinaseestaan EU:n yhteisen ydinaseen hyväksi. Saksalle jää tämän jälkeen kaksi mahdollisuutta: joko tyytyä tähän - mikä ei vaikuta todennäköiseltä - tai hankkia itselleen ydinase.
Ja kun tähän tilanteeseen on tultu, ovat unionin päivät luetut. Mutta sitä ennen saattavat pienten jäsenmaiden edut olla jo joutuneet niiden kannalta tuhoisin seurauksin uhratuiksi. Käsitys, jonka mukaan pienet jäsenmaat voisivat yhdessä liittoutua suuria vastaan, on utopistinen ja epärealistinen. Suuret hallitsevat pieniä hajottamalla, eikä tähän valtapolitiikan ikivanhaan periaatteeseen tarvitse enää edes välttämättä turvautua sen jälkeen kun EU:n uuteen perustuslakiinluonnokseen sisällytetyt päätöksentekotavat on otettu käyttöön.
Unionin suurimpien jäsenmaiden elintärkeitä etuja koskevia päätöksiä ei tehdä muutoin kuin näiden johtavien maiden yhteisesti hyväksymänä. Pienet jäsenmaat olisivat sen sijaan ulko- ja turvallisuuspoliittisissa samoin kuin muissakin kysymyksissä entistä enemmän suurten armoilla. Nämä olisivat, niin kuin historia osoittaa, tiukan paikan tullen valmiit omien etujensa vuoksi sopimaan vastapuolen kanssa pienten, unionissa oman toimintavapautensa menettäneiden jäsenmaiden uhraamisesta ja jättämisestä vastapuolen armoille. EU:n jäseninä ruotsalaiset saattavat joutua kokemaan uuden Tilsitin-, tsekit ja slovakit uuden Münchenin- ja suomalaiset uuden Molotov-Ribbentrop -sopimuksen.
Yhteinen, kirjoittamattomaan lakiin perustuva konsensus-politiikka tulee tuskin sekään onnistumaan unionin johtavilta mailta kuin ainoastaan väliaikaisesti. Vaikka näillä entisillä siirtomaa-suurvalloilla on sama tavoite eli menneisyyteen jääneen valta-asemansa palauttaminen yhteisvoimin, niiden edut joutuvat sitä pikemmin vastakkain, mitä pitemmälle uuden, yhteisen suurvallan rakentaminen etenee. Niiden keskinäisessä asemassa on myös eräs epäsuhde, jonka ratkaiseminen ei ole niiden yhteinen intressi. Tämä aiheutuu siitä, että EU:n kolmesta johtavasta maasta vahvimmalla ja vallanhaluisimmalla, toisessa maailmansodassa tappion kärsineellä Saksalla, ei toisin kin sen voittajavalloilla Ranskalla ja Englannilla ole omaa ydinasetta.
Tasa-arvoisuuden saavuttaminen ydinaseen suhteen EU:n kolmen johtavan maan välillä olisi mahdollista EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan toteuttajaksi kaavaillun, amerikkalaiset Euroopsta syrjäyttävän unionin oman puolustusliiton puitteissa. Mutta ranskalaiset ja englantilaiset tuskin ovat valmiita luopumaan omasta ydinaseestaan EU:n yhteisen ydinaseen hyväksi. Saksalle jää tämän jälkeen kaksi mahdollisuutta: joko tyytyä tähän - mikä ei vaikuta todennäköiseltä - tai hankkia itselleen ydinase.
Ja kun tähän tilanteeseen on tultu, ovat unionin päivät luetut. Mutta sitä ennen saattavat pienten jäsenmaiden edut olla jo joutuneet niiden kannalta tuhoisin seurauksin uhratuiksi. Käsitys, jonka mukaan pienet jäsenmaat voisivat yhdessä liittoutua suuria vastaan, on utopistinen ja epärealistinen. Suuret hallitsevat pieniä hajottamalla, eikä tähän valtapolitiikan ikivanhaan periaatteeseen tarvitse enää edes välttämättä turvautua sen jälkeen kun EU:n uuteen perustuslakiinluonnokseen sisällytetyt päätöksentekotavat on otettu käyttöön.
Vastaukset 1
Vanhimmat
taas taas taas taas.