Kylmän sodan kautta seurannut "1990-luvun maailma", jota leimasivat integraatio, instituutiot, yhteistyö ja globalisaatio, on 2000-luvun alussa paljolti saanut väistyä voimapolitiikan sävyttämien käytäntöjen tieltä. Lähi-itään sekä keskiseen ja eteläiseen Aasiaan on muodostunut laaja konfliktien vyöhyke, eikä vähiten siksi, että siellä on yli kaksi kolmasosaa maailman öljyvaroista.
Kuten vakavissa kriiseissä on ennenkin ollut tapana, Yhdysvallat ryhtyi syksyllä 2001 käymään kahdenvälisiä neuvotteluja niiden valtioiden kanssa, joilla on strategista merkitystä. Kansainväliset organisaatiot jäivät lähinnä sopeutujan ja toimeenpanijan asemaan, eikä ole odotettavissa, että tärkeitä päätöksiä tultaisiin uskomaan esimerkiksi Naton neuvoston vastuulle. Tämä koskee myös Venäjän ja Naton välistä yhteistyötä, joka on lähinnä amerikkalaisten ja venäläisten tekeminen kahdenkeskisten sopimusten kirjaamista ja käytännön toimeenpanoa.
Eurooppaan ja kylmän sodan perintöön vielä vahvasti sitoutunut Nato jäi sivuun tapahtumien polttopisteestä. Yhdysvallat haluaa tosin säilyttää Naton poliittisen ja sotilaallisen vaikuttamisensa välineenä mutta ei tarvitse enää "vanhaa Natoa" eikä anna päätösvaltaa millekään kollektiiviselle elimelle. On kuitenkin kyseenalaista, suostuvatko Saksa, Ranska ja monet muut EU-maat amerikkalaisten apujoukoiksi globaaleihin tehtäviin.
Useita kysymyksiä on ilmassa: Onko kehittymässä "sivilisaatioiden yhteentörmäys", vai koemmeko lähinnä uutta muunnelmaa suurvaltojen geopoliittisesta kilpailusta? Jatkuuko globalisaatio, vai lokeroituuko maailma? Miten Yhdysvaltojen, EU:n ja Naton suhteet lopulta kehittyvät?
Geopoliittiset ja geostrategiset tekijät selittävät pätevästi suurvaltojen toimia Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa. Vaikka suurvallat ovat kyenneet sopimaan yhteistoiminnasta terrorismia vastaan, valtakamppailu muilla aloilla jatkuu.
Yhdysvaltojen politiikassa hallitsevaan asemaan pääsi uuskonservatiivinen ajattelu, joka korostaa kansallista etua ja voimapolitiikkaa sekä vähättelee kansainvälistä yhteistyötä. Ideologiassa keskeisenä on käsitys Yhdysvalloista maailmanvaltana, joka on perinyt brittiläisen "imperiumin taakan" järjestyksen pitäjänä. Johtavissa EU-maissa sen sijaan halutaan pitää kiinni integraation ja globalisaation maailmankuvasta sekä korostaa ulkopolitiikassa rauhanomaisten keinojen käyttöä.
Uuteen maailmantilanteeseen sopeutumisessa Suomella on hyvät poliittiset, yhteiskunnalliset ja taloudelliset edellytykset -- selvästi paremmat lähtökohdat kuin viime vuosisadalla, jolloin suuret konfliktit alkoivat Suomen lähellä ja ulottivat nopeasti vaikutuksensa tänne. Pohjois-Eurooppa muodostaa nyt levottoman maailman reunalla yhteiskunnallisesti vakaan ja turvallisen alueen, joka tarjoaa myös taloudelle suotuisat edellytykset.
Suomella on hyvä turvallisuuspoliittinen peruslinja, jonka ytimeksi on määritelty sotilaallinen liittoutumattomuus ja aktiivinen toiminta kansainvälisessä yhteistyössä etenkin EU-jäsenyyden puitteissa. Turvallisuuspolitiikan tukena toimiva maanpuolustus on myös perustaltaan kunnossa, ja siinä sotilaallisena oppina oleva alueellinen puolustus
sopii hyvin Suomen erityisolosuhteisiin.
Nato-jäsenyydestä käydyssä keskustelussa kannattaisi nyt selventää perusteita ja pohtia monipuolisesti ratkaisujen seurauksia. Hätäiseen päätöksentekoon ei ole mitään ajankohtaista pakkoa. Ei ole olemassa myöskään mitään loogista automatiikkaa, joka vaatisi EU-maita liittymään Natoon. Jatkotoimien pohdinnassa on syytä erityisesti kiinnittää huomiota Naton luonteen muutokseen sekä EU:n ja suurvaltasuhteiden kehitysnäkymiin.
Naton Prahan huippukokouksessa tehdyt päätökset eivät varmaankaan kasvata suomalaisten halukkuutta liittyä jäseneksi. Natosta ei nimittäin ole kehittymässä laajapohjaista turvallisuuspoliittista organisaatiota, eräänlaista uutta Ety-järjestöä, kuten jotkut olivat jo ennustelleet. Nato jatkaa toimintaansa Yhdysvaltojen tiukasti johtamana sotilasliittona ja suuntautuu Euroopan sijasta yhä kaukaisemmille konfliktialueille. Naton uhkakuva ja toimintalinja erkanevat yhä enemmän suomalaisten tärkeinä pitämistä käsityksistä. Meillä ei muslimiterroristeja tai Pohjois-Korean ydinaseita pidetä kovin läheisinä uhkina. Samalla kun jäseniksi otetaan eräitä entisiä Varsovan liiton ja Neuvostoliiton maita, Naton painopistettä siirretään kohti Lähi-itää ja Aasiaa.
Jäsenyys Natossa ei näytä tarjoavan Suomelle etuja, jotka ylittäisivät sotilasliittoon sitoutumisen mukanaan tuomat haitat ja riskit. Tärkeämpää onkin osallistua Euroopan unionin uudistustyöhön omien etujen varjelemiseksi. Siinä tarvitaan nyt kannanottoja, jotka ovat sekä olennaisen tärkeitä että myös kiireellisiä. Voimapolitiikan hallitsemassa maailmassa on hyvä pitää edelleen mielessä paasikiviläinen viisaus pysyttelemisestä erossa suurvaltojen välille väistämättä syntyvistä kiistoista. Suomen turvallisuuden kannalta elintärkeää on yhä välttää sellaisen käsityksen syntymistä Venäjällä, että Suomi jossain tulevaisuuden kriisitilanteessa antaisi alueensa käytettäväksi toimintaan sitä vastaan. Yhtä lailla hyödyllistä on pyrkiä turvallisuuspolitiikassa toimimaan yhteistyössä Ruotsin kanssa. Näiden seikkojen tärkeyttä on viimeaikaisissa keskustelupuheenvuoroissa kummallisesti vähätelty.
Tekemällä tilannearviot omista lähtökohdista sekä säilyttämällä turvallisuuspolitiikassa mahdollisimman paljon päätösvaltaa omissa käsissä suojaudumme parhaiten myös tulevien kriisien vaikutuksilta.
Kuten vakavissa kriiseissä on ennenkin ollut tapana, Yhdysvallat ryhtyi syksyllä 2001 käymään kahdenvälisiä neuvotteluja niiden valtioiden kanssa, joilla on strategista merkitystä. Kansainväliset organisaatiot jäivät lähinnä sopeutujan ja toimeenpanijan asemaan, eikä ole odotettavissa, että tärkeitä päätöksiä tultaisiin uskomaan esimerkiksi Naton neuvoston vastuulle. Tämä koskee myös Venäjän ja Naton välistä yhteistyötä, joka on lähinnä amerikkalaisten ja venäläisten tekeminen kahdenkeskisten sopimusten kirjaamista ja käytännön toimeenpanoa.
Eurooppaan ja kylmän sodan perintöön vielä vahvasti sitoutunut Nato jäi sivuun tapahtumien polttopisteestä. Yhdysvallat haluaa tosin säilyttää Naton poliittisen ja sotilaallisen vaikuttamisensa välineenä mutta ei tarvitse enää "vanhaa Natoa" eikä anna päätösvaltaa millekään kollektiiviselle elimelle. On kuitenkin kyseenalaista, suostuvatko Saksa, Ranska ja monet muut EU-maat amerikkalaisten apujoukoiksi globaaleihin tehtäviin.
Useita kysymyksiä on ilmassa: Onko kehittymässä "sivilisaatioiden yhteentörmäys", vai koemmeko lähinnä uutta muunnelmaa suurvaltojen geopoliittisesta kilpailusta? Jatkuuko globalisaatio, vai lokeroituuko maailma? Miten Yhdysvaltojen, EU:n ja Naton suhteet lopulta kehittyvät?
Geopoliittiset ja geostrategiset tekijät selittävät pätevästi suurvaltojen toimia Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa. Vaikka suurvallat ovat kyenneet sopimaan yhteistoiminnasta terrorismia vastaan, valtakamppailu muilla aloilla jatkuu.
Yhdysvaltojen politiikassa hallitsevaan asemaan pääsi uuskonservatiivinen ajattelu, joka korostaa kansallista etua ja voimapolitiikkaa sekä vähättelee kansainvälistä yhteistyötä. Ideologiassa keskeisenä on käsitys Yhdysvalloista maailmanvaltana, joka on perinyt brittiläisen "imperiumin taakan" järjestyksen pitäjänä. Johtavissa EU-maissa sen sijaan halutaan pitää kiinni integraation ja globalisaation maailmankuvasta sekä korostaa ulkopolitiikassa rauhanomaisten keinojen käyttöä.
Uuteen maailmantilanteeseen sopeutumisessa Suomella on hyvät poliittiset, yhteiskunnalliset ja taloudelliset edellytykset -- selvästi paremmat lähtökohdat kuin viime vuosisadalla, jolloin suuret konfliktit alkoivat Suomen lähellä ja ulottivat nopeasti vaikutuksensa tänne. Pohjois-Eurooppa muodostaa nyt levottoman maailman reunalla yhteiskunnallisesti vakaan ja turvallisen alueen, joka tarjoaa myös taloudelle suotuisat edellytykset.
Suomella on hyvä turvallisuuspoliittinen peruslinja, jonka ytimeksi on määritelty sotilaallinen liittoutumattomuus ja aktiivinen toiminta kansainvälisessä yhteistyössä etenkin EU-jäsenyyden puitteissa. Turvallisuuspolitiikan tukena toimiva maanpuolustus on myös perustaltaan kunnossa, ja siinä sotilaallisena oppina oleva alueellinen puolustus
sopii hyvin Suomen erityisolosuhteisiin.
Nato-jäsenyydestä käydyssä keskustelussa kannattaisi nyt selventää perusteita ja pohtia monipuolisesti ratkaisujen seurauksia. Hätäiseen päätöksentekoon ei ole mitään ajankohtaista pakkoa. Ei ole olemassa myöskään mitään loogista automatiikkaa, joka vaatisi EU-maita liittymään Natoon. Jatkotoimien pohdinnassa on syytä erityisesti kiinnittää huomiota Naton luonteen muutokseen sekä EU:n ja suurvaltasuhteiden kehitysnäkymiin.
Naton Prahan huippukokouksessa tehdyt päätökset eivät varmaankaan kasvata suomalaisten halukkuutta liittyä jäseneksi. Natosta ei nimittäin ole kehittymässä laajapohjaista turvallisuuspoliittista organisaatiota, eräänlaista uutta Ety-järjestöä, kuten jotkut olivat jo ennustelleet. Nato jatkaa toimintaansa Yhdysvaltojen tiukasti johtamana sotilasliittona ja suuntautuu Euroopan sijasta yhä kaukaisemmille konfliktialueille. Naton uhkakuva ja toimintalinja erkanevat yhä enemmän suomalaisten tärkeinä pitämistä käsityksistä. Meillä ei muslimiterroristeja tai Pohjois-Korean ydinaseita pidetä kovin läheisinä uhkina. Samalla kun jäseniksi otetaan eräitä entisiä Varsovan liiton ja Neuvostoliiton maita, Naton painopistettä siirretään kohti Lähi-itää ja Aasiaa.
Jäsenyys Natossa ei näytä tarjoavan Suomelle etuja, jotka ylittäisivät sotilasliittoon sitoutumisen mukanaan tuomat haitat ja riskit. Tärkeämpää onkin osallistua Euroopan unionin uudistustyöhön omien etujen varjelemiseksi. Siinä tarvitaan nyt kannanottoja, jotka ovat sekä olennaisen tärkeitä että myös kiireellisiä. Voimapolitiikan hallitsemassa maailmassa on hyvä pitää edelleen mielessä paasikiviläinen viisaus pysyttelemisestä erossa suurvaltojen välille väistämättä syntyvistä kiistoista. Suomen turvallisuuden kannalta elintärkeää on yhä välttää sellaisen käsityksen syntymistä Venäjällä, että Suomi jossain tulevaisuuden kriisitilanteessa antaisi alueensa käytettäväksi toimintaan sitä vastaan. Yhtä lailla hyödyllistä on pyrkiä turvallisuuspolitiikassa toimimaan yhteistyössä Ruotsin kanssa. Näiden seikkojen tärkeyttä on viimeaikaisissa keskustelupuheenvuoroissa kummallisesti vähätelty.
Tekemällä tilannearviot omista lähtökohdista sekä säilyttämällä turvallisuuspolitiikassa mahdollisimman paljon päätösvaltaa omissa käsissä suojaudumme parhaiten myös tulevien kriisien vaikutuksilta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
USA ei konsultoi Eurooppaa, koska... kukas sen nyt sanoi, Kissinger(?); Euroopalla ei ole puhelinnumeroa.
Saksa ei ole tarpeeksi tärkeä yksin soitettavaksi. Ei ole Ranskakaan. Englanti ei myöskään olisi, mutta se on pöydässä mukana luotettavuutensa takia.
Hemmetin turhauttavaa neuvotella NATOn sisällä, kun "pitäisi mennä, oletteko mukana?" vastaukset ovat:
Joo, EI!, Mielellään, vastaan kahden viikon päästä, ei missään nimessä, tottakai, täytyy konsultoida parlamenttia, jos suostutte tähän sopimukseen, ei minulla ole oikeuksia, perustuslaki kieltää, ok...
Siinä sitten selvittelet tuota sotkua jonkin aikaa. USA haluaisi kyllä/ei (miksi?) vastauksen, jota se ei saa mokomissa teekeskusteluissa. Tässä EUn pitäisi nousta hoitamaan hommansa... EUn jäsenet voisivat keskustella sen takana, mutta USA saisi vain yhden vastauksen koko EUlta. Mielellään saisi toimia ripeämmin kuin EUn neuvottelut yleensä...
"Onko kehittymässä "sivilisaatioiden yhteentörmäys""
Tämä tuntuu kovin todennäköiseltä, varsinkin kun katsoo Islamin rajoja. Siellä on suuri sivilisaatio, joka ei suostu kohtaamaan ajan tuomia muutoksia. Länsi keksi kriitiset teknologiat ja sopeutui muutoksiin erittäin hyvin. Japani ja Ortodoksit (jälkimmäiset vain osittai tosin) seurasivat varsin nopeasti, ja nyt Sino (Kiina) tuntuu seuraavan erittäin menestyksellisesti.
Intia on mukana omalla tavallaan, mutta Islam ei suostu edes yrittämään vaan yrittää palata takaisin vanhoihin hyviin aikoihin. Tahaton kulttuurinen paine kehittyneimmissä sivilisaatioista koetaan siellä aggressiona, johon vastataan väkivallalla -> ongelma.
"EU-maissa sen sijaan halutaan pitää kiinni integraation ja globalisaation maailmankuvasta"
Integraatio on ihan hyvä idea, mutta USA ajaa kyllä ihan samaa asiaa. Se yrittää tuoda Meksikoa koko ajan lähemmäksi USAta, ja Kanada nyt on jo oikeastaan ylikokoinen osavaltio :P
Globalisaatio kuitenkin toi Kiina-ilmiön, johon EUnkin olisi aika herätä. Oman kansan etuja ja oikeuksia on puolustettava. Täydellisessä globalisaatiossa ja kansainvälisessä yhteistyössä "maailma" voittaa, mutta ei koko maailma, vaan lähinnä maailman varakkaat. Yhteiskuntajaot olisivat varsin kohtalokkaita, varsinkin teollisuusmaissa. Mielestäni USAn pragmaattinen lähestyminen on paljon fiksumpi. V*tut Kiinan työläisistä, jos niiden etu on Suomen kansan kahtiajako.
Käys lukemassa muuten:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=500000000000002&conference=664&posting=22000000001914308
Siinä kohtuu "neitseellisen" oloinen kirjoittaja kirjoittaa paljon rauhallisemmin kuin minä nykyään jaksan. Täten hänen viestiään on helpompi lukea provosoitumatta kuin minun viestejäni nykyään luultavasti on.