VAPAUSSOTA on vuoden 1918 sodan oikea nimi

Sanamies kirjoitti:

Nyt meillä käytetään täysin väärää nimeä vuoden 1918 sodasta ja sen kulusta. Kukaan ei tunnu välittävän siitä työstä minkä Vapaussoturit erityisesti Pohjanmaan Miehet teki. Nyt on eräänlainen sympatia vain tuolle maanpetturi puolelle vallassa ja yritetään tehdä noista punikeista eräänlaisia sotasankareita. Ja syyllistetään Valkoista armeijaa mollamalla heitä kaikenmaailman julmuuksista ym. mitä ei tapahtunut.

Nyt pitäisi saada maineenpalautus Valkoiselle Armeijalle ja heti.

Sodan kulku on seuraava:


Suomen vapaus- ja kansalaissota tammikuusta toukokuuhun 1918 oli osa ensimmäistä maailmansotaa ja se liittyi samalla Venäjän bolshevikkien maailmanvallankumouksen tavoitteluun.

Suomen korkeimman vallan haltija, eduskunta hyväksyi joulukuussa Suomen julistautumisen itsenäiseksi ja suvereeniksi valtioksi. Eduskuntaan nojannut Suomen hallitus eli senaatti ryhtyi itsenäisyyden ja toimintavapauden turvaamiseksi riisumaan aseista ja karkottamaan vanhan emämaan Venäjän joukkoja ja Venäjän hallitus puolestaan julisti sodan Suomen hallituksen "vastavallankumouksellisia" joukkoja vastaan. Näin syntyi 28.1. 1918 vapaussota.
Eduskunnassa vähemmistöön jääneen työväenliikkeen edustajat puolestaan tekivät Venäjän lokakuun vallankumouksen esimerkkiä noudattaen ja turhautuneina parlamentaarisen vaikutusvaltansa vähäisyyteen 27.1. 1918 vallankumouksen ja onnistuivat venäläisten joukkojen tuella saamaan haltuunsa maan eteläosan. Näin syntyi kansalaissota. Senaatin valta keskittyi Vaasaan, vallankumouksellisten perustaman kansanvaltuuskunnan taas Helsinkiin. Eduskunta ei sodan takia pystynyt toimimaan.

Poliittista kriisiä oli syksyn 1917 mittaan kiihdyttänyt aseellisten kansalaisjärjestöjen muodostaminen. Itsenäisyysmiehet ja perinteistä järjestystä kannattavat perustivat suojeluskuntia eli valkokaarteja (vastustajien nimityksin "lahtarikaarteja") ja työväestön eri suuntaukset järjestyskaarteja eli punakaarteja. Hallitus yritti näiden tilalle vahvistaa valtiollista järjestysvaltaa, ja eduskunta myönsi tammikuussa 1918 valtuudet lujan järjestysvallan perustamiseen, jolloin työväestö syytti hallitusta aikomuksista rajoittaa kansalaisvapauksia.

Senaatti muodosti järjestysjoukkoja, kiireessä suojeluskuntien pohjalta. Niiden johtoon nimitettiin kenraaliluutnantti (sitten ratsuväenkenraali) Gustaf Mannerheim. Vallankumousarmeijan päällystötehtävissä käytettiin venäläisten upseerien asiantuntemusta (mm. eversti Mihail Svetshnikov), mutta punakaartin ylijohtoon pyrittiin saamaan suomalaisia työväenaktivisteja. Huhtikuussa punaisen puolen ylijohdon otti diktaattorina Kullervo Manner.

Sodan alkuvaiheessa valkoisen ja punaisen Suomen välille muodostui rintamalinja, joka kulki pääpiirteittäin länsi-itäsuunnassa: Porin, Tampereen, Heinolan ja Lappeenrannan pohjoispuolitse ja kaakkoon Karjalan kannakselle ja Laatokan rantaan Suomen ja Venäjän rajan tuntumaan. Valkoinen puoli pystyi maaliskuun puoliväliin mennessä organisoimaan ja pikakouluttamaan armeijan, joka oli siirreltävissä ja keskitettävissä. Valkoisten etuna oli se, että heidän käytettävissään oli koulutettua päällystöä, jääkäripataljoonassa Saksassa koulutettuja, autonomisen Suomen armeijan päällystöä ja ruotsinmaalaisia vapaaehtoisia. Näin valkoiset pystyivät lyömään punaisten voimat Tampereen seudulla maalis-huhtikuun vaihteessa ja Viipurin seudulla huhtikuun lopussa.

Neuvostohallitus asettui alusta alkaen selkeästi Suomen vallankumoushallituksen puolelle ja se oli valmis uhraamaan asevoimia sotimiseen ja punaisten auttamiseen, kunhan sotatoimet päättyisivät nopeasti, sillä oli vaarana, että sotatoimien venyminen saisi Saksan sekaantumaan asiaan. Saksan painostus sai helmi-maaliskuun vaihteessa 1918 neuvostohallituksen lopettamaan Suomen punaisten julkisen tukemisen. Venäjän ja punaisen Suomen välit järjestettiin 1.3. ns. punaisella valtiosopimuksella. Sopimus todisti Suomen punaisten pyrkimyksestä kansallisen itsenäisyyden säilyttämiseen ja jopa kansallisen suuruuden luomiseen, mutta Lenin pakotti Suomen punaiset hyväksymään nimityksen Suomen sosialistinen tasavalta. Tuolloin myös valkoisten mielenkiinto kohdistui Itä-Karjalaan.

Saksan joukot saapuivat Ahvenanmaalle maaliskuun alussa ja saksalaisen Itämeren divisioonan hyökkäys jatkui Suomen mannermaalle huhtikuun alussa ja johti Helsingin valtaukseen 15.4. Tästä apuretkikunnasta huolimatta Suomi pysytteli muodollisesti puolueettomana maailmansodan osapuoliin nähden mutta joutui alistamaan taloutensa Saksan armoille.

Suomessa jatkuvasti olevat venäläiset taistelivat valkoisten suomalaisten kanssa mutta saksalaiset pyrkivät hoitamaan venäläisten poistumisen Suomesta painostamalla ja neuvotteluin. Venäjän Itämeren-laivaston poistuminen Helsingin satamasta jään halki Kronstadtiin maalis-toukokuussa tapahtui sopimuksen mukaan. Punaisen kansanvaltuuskunnan Venäjälle luovuttamaa Inon linnoitusta valkoiset huhti-toukokuussa 1918 piirittivät, ja Saksan painostamana venäläiset lopulta toukokuun puolivälissä jättivät linnoituksen raunioitettuna valkoisille.



Sotatoimien päätyttyä toukokuussa 1918 neuvostohallitus suostui Saksan välityksellä rauhanneuvotteluihin Suomen hallituksen kanssa. Vasta keväällä 1920 neuvottelukontakti taas avautui ja lokakuussa 1920 solmittiin Tarton rauhansopimus.

Vuoden 1918 sota oli Mannerheimille nimen omaan vapaussota. Kansanvaltuuskunnan aloittama kapina oli Mannerheimin yleiseurooppalaisesta näkökulmasta vain osa Venäjältä levinnyttä anarkian ja vallankumouksen aaltoa, joka uhkasi Suomen itsenäisyyttä. Itsenäisen Suomen hän halusi säilyttää puolueettomana, hän katsoi, että Saksan sotilaallinen apu heikentäisi riippumattomuutta, ja pyrki rajoittamaan saksalaisvaikutusta. Tampereen valloitusoperaatiota hän kiirehti osoittaakseen, että suomalaiset itse pystyivät ratkaisemaan tilanteen ennen saksalaisen apujoukon tuloa.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä