Epävarmuus Lähi-idän tulevaisuudesta syvenee
Palestiinan kysymyksen lukkiutuminen hedelmättömään ja tuhoavaan hävitykseen, Irakin vastaisen sotaretken juuttuminen vastarinnan nostamaan sissisotaan, jolle ei loppua ole näkyvissä ja yhteiskunnallisen levottomuuden lisääntyminen koko alueella on nostamassa entistä suurempia kysymysmerkkejä Lähi-idän ylle.
Suuret haasteet heijastuvat selvästi myös ennen niin luotettavina pidettyihin Lännen öljy-intressien turvaajiin, Persianlahden monarkioihin. Nämäkin valtiot seuraavat kauhulla niitä käänteitä, joita Irakin sota on pistänyt liikkeelle. Sisäiset turvallisuuskoneistot tiukentavat otteitaan tavoilla joka ei voi olla heijastumatta kielteisesti niihin haasteisiin, joita demokratian ja kansalaisyhteiskunnan puuttuminen alueella nostaa esiin.
Yhdysvaltain ja sen toisen maailmansodan jälkeisen tärkeimmän arabiliittolaisen, Saudi-Arabian, välit eivät tällä hetkellä ole ollenkaan ongelmattomat. Yhdysvaltain uusi strateginen linjaus koko Lähi-idän ja huomattavasti laajemmankin alueen, greater Middle East – suur Lähi-itä, suhteen uhkaa jättää Saudit sivuraiteelle ja aiheuttaa huolta monarkiassa. Niin monarkiat kuin arabitasavallatkin etsivät keinoja, joilla erityisesti kotoiset islamistit ja heidän nouseva ja kohdettaan etsivä voimaton raivonsa voitaisiin suitsia. Kasvava epävarmuus kalvaa aluetta.
Sharonin valtaantulo vei syvenevään kriisiin
Israelin nykyisen pääministeri Sharonin valtaantulosta alkaen, reilun kolmen vuoden ajan, on palestiinalaisten kärsimystie saanut jälleen uudet ulottuvuudet. Sharonin lupaama turvallisuus israelilaisille on sekin tänään kauempana kuin pitkiin aikoihin ja myös israelilaisen yhteiskunnan sisäinen kriisi on kärjistymässä. Paitsi että sotatila rappeuttaa maata moraalisesti, tämänhän tekee jo yksinomaan vieraan alueen sotilaallinen haltuunotto ja jatkuva miehitys, rappeuttavat ilmapiiriä myös kasvavat sosiaaliset erot eri väestöryhmien välillä, jolle myös etninen monimuotoisuus luo oivan kasvualustan.
Jo joulukuussa 2002 kertoi israelilainen Ha’aretz sanomalehti maan parlamentille, Knessetille, luovutetusta parlamentin puhemiehen asettaman erityiskomitean raportista. Raportin tulokset kertoivat Israelin olevan ns. läntisen maailman tilastojen kakkonen tuloerojen, yhteiskunnallisen eriarvoisuuden, omistuksen, koulutuksen ja köyhyyden mittareilla mitattuna. Israel oli kuitenkin tässä raportissa hyvässä seurassa, sillä ykkössijaa tässä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden syvyyden arviossa piti hallussaan maan vahvin ulkopuolinen tukija, eli Amerikan Yhdysvallat.
Tämä sisäisesti hajanainen ja selvästi sotatilan aiheuttamaa moraalista ja eettistä kriisiä poteva yhteiskunta suuntaa iskunsa palestiinalaisiin. Sharonin hallinnon aikana on järjestelmällisesti käyty ensin ns. matalan intensiteetin sotaa, jolla palestiinalaisen hallinnon ja yhteiskunnan rakenteet pyrittiin rappeuttamaan ja sittemmin on edetty ylivoimaiseen sotilaalliseen voimaan perustuvaan avoimeen hyökkäykseen, jonka edetessä palestiinalaisten elinvoima, tulevaisuudenusko ja talous on pyritty lamauttamaan. Mittaamatonta tuhoa on aiheutettukin, mutta palestiinalaisyhteisön elinvoimaa ei ylivoima voi murskata.
Historian pyörää yritetään kääntää takaisin
Vuoden 2003 tapahtumat muualla Lähi-idässä, erityisesti amerikkalais-englantilainen hyökkäys Irakiin, kylvi epävarmuuden siemenet entistä tukevammin alueen maaperään. Oma arvioni jo ennen Irakin sotaa oli se, että palestiinalaiset joutuvat maksamaan sodasta kalliin hinnan. Sharonin hallitus tuki Yhdysvaltain hyökkäysaikeita Irakiin ja rohkaisi Bushin hallintoa parhaansa mukaan lähtemään hyökkäykseen, voidakseen toteuttaa omat strategiset visionsa Lähi-idän muuttamisesta ja näissä visioissa ei Palestiina ole ensimmäinen prioriteetti.
Nyt kun Yhdysvallat on Irakissa uponnut entistä syvemmälle miehityksen suohon, on Sharonin hallitus silminnähden nauttinut tilanteesta, jossa se USA:n millään lailla estämättä, on saanut jatkaa niin siirtokuntien vahvistamista, palestiinalaiskylien ja maatalousalueiden tuhoamista, liikkumisen esteiden tiukentamista, talouden rappeuttamista, kollektiivirangaistuksia, ilman mitään oikeudenkäyntejä suoritettuja palestiinalaisjohtajien murhia.
Ja kaiken tämän päälle tulee eristysmuurin rakentaminen, hieman hysteerinen reaktio, jolla palataan vanhaan ja jo moneen kertaan epäonnistumaan tuomittuun yritykseen eristää palestiinalaisväestö näkymättömiin ja sulkea heidät omaan slummiinsa. Tässä unohdetaan tietoisesti että ratkaisu palestiinalaisten oikeuksien palauttamiseen voi löytyä vain poliittisten neuvottelujen kautta, ei eristämisen tai sodan tietä.
Israelin menetetty maine
Politiikallaan Israel on kylläkin varmaan lähes kaikkien muiden kuin Bushin hallinnon ja tietysti Israelia nyt ja aina uskonnollisista syistä tukevien ryhmien piirissä menettänyt arvovaltaansa. Ennenkuulumattomia ovat olleet suunnitelmat karkottaa tai surmata Palestiinan itsehallintoalueiden vaaleilla valittu presidentti Jasser Arafat. Ariel Sharon aloitti tämän kielenkäytön ja käynnisti suunnitelmat pahoittelemalla ”virhettään” kun ei tullut surmanneeksi vastustajaansa jo 1980-luvun Libanonin sotaretken yhteydessä. Lumipallo lähti vyörymään ja Sharonin hallituksen ministerit eivät juuri miettineet lausuntojaan.
Helsingin Sanomat kirjoitti pääkirjoituksessaan 18. syyskuuta 2003, että varapääministeri Ehud Olmertin murhamietteiden jälkeen: ”Israelissa näytetään vajotun hirvittävän kauas niiden vähimmäisvaatimusten alapuolelle, joita demokratialta ja oikeusvaltiolta täytyisi voida odottaa. Jos noille vaatimuksille olisi annettu vähänkään arvoa, ministeri Olmert olisi lausuntonsa jälkeen pitänyt erottaa heti”.
Koko kansainvälisen oikeuden, Yhdistyneitten kansakuntien ja kansainvälisen yhteisön kannalta Israelia koskeva syvä ongelma kärjistyykin juuri siihen, että mahtavien suojelijoidensa siipien alla tämän valtion on sallittu vuosikymmeniksi kohota yhteisten normien yläpuolelle, olla niistä välittämättä kun se on samalla olla voinut olla varma siitä, että se ei joudu toiminnastaan rangaistavaksi. Tälle pohjalle on rakentunut hyvin omalaatuinen ja hyvin vaarallinen toimintatapa, joka on kehittymässä entistäkin tunnottomammaksi ympäristön kärsimyksille ja reaktioille, linnoittautuessaan omaan voimaansa ja kääriytyessään hallussaan olevien joukkotuhoaseiden antamaan valheelliseen voittamattomuuden kuvitelmaan.
Valitettavasti Bushin hallinnon paaluttaman Yhdysvaltain nykyisen linjan mukaisesti YK:n turvallisuusneuvosto tulee veto-oikeudella estetyksi, jos se suunnittelee Israelin etuoikeuksien karsimista. Näin vaarallinen harhakuva kansainvälisen oikeudenkin yläpuolella olemisesta saa vahvistua ja johtaa traagisiin seurauksiin, joiden maksumiehinä jälleen kerran ovat palestiinalaiset.
Asemahdin rajallisuus
Tällä hetkellä Yhdysvallat maailmanlaajuisen sotilaalliseen ylivoimaan ja joukkotuhoaseiden laajamittaiseen hallussapitoon turvautuvine suunnitelmineen on suoraan näyttämässä mallia Israelin samanlaiselle alueelliselle strategiselle herruudelle. Kummassakin yrityksessä on kysymys vaarallisesta paluusta voimapolitiikkaan, joka lisää jännitystä ja epävarmuutta sekä globaalilla että alueellisella tasolla.
Puhuttaessa Yhdysvaltain Lähi-idän politiikasta on syytä myös palauttaa mieliin vastikään edesmenneen tunnetun Amerikassa elämäntyönsä tehneen palestiinalaisen professorin Edward Saidin jo neljännesvuosisata sitten kirjassaan Orientalism (Orientalismi) esittämä teesi siitä, että mystinen kuva orientista on aina enemmän tai vähemmän meidän omissa päissämme luotu. Näin oli kolonialismin kaudella, jolloin ”valkoisen miehen taakka” toimi ideologisena perusteena vallata vieraita mantereita. Näin nytkin kun Irak ja Lähi-itä ennen uusinta hyökkäystä kiedottiin monenmoisen propagandan keinoin juuri siksi mystiseksi, petolliseksi ja pelottavaksi Idäksi, jonka pelastaminen ”demokratialle ja vapaudelle” edellytti jälleen sotaa. Sotaa jota taas käydään Lännen hegemoniasta ja oikeudesta hallita Itää.
Sillä eihän sota Irakissa tietenkään rajoitu vain Irakiin. Avomielinen puheenvuoro löytyy 6. päivä lokakuuta kuluvaa vuotta ilmestyneestä Newsweek-lehdestä. Siinä haastatellaan amerikkalaiskenraalia James L. Jonesia, joka toimii NATO:n eurooppalaisjoukkojen komentajana. Kun häneltä haastattelussa kysytään, miten NATO aikoo vastata tuleviin uhkakuviin, on visio selvä. Hänen mukaansa painopiste NATO:n toiminnassa on näkyvissä olevassa tulevaisuudessa siirtymässä itään, tarkemmin määritellen juuri tuonne suur Lähi-itään. Tämä alue alkaa Atlantilta, Marokon rannoilta ja jatkuu aina Intian rajoille ja Keski-Aasiaan. Tällä alueella tullaan komentajan mukaan tarvitsemaa USA:n vahvaa sotilaallista läsnäoloa.
Tämä on aika lailla uusi sisältö ja toiminta-alue kylmän sodan perintönä jälkeen jääneelle Pohjois-Atlantin puolustusliitolle. Näkymä joka varmasti Lähi-idän suunnalla nostaa uudelleen keskusteluun imperialismin uhkakuvan, eikä lupaa tilanteen rauhoittumista alueella ”näkyvissä olevassa tulevaisuudessa”.
Juuri nyt näyttävät olevan määräävissä asemissa aseiden voimaan luottavat ja voimapolitiikkaan tukeutuvat ja näin vanhaan tarrautuvat piirit. Tämä linjaus voi tuoda vain lisää kärsimystä ja uhreja ja merkit tästä näkyvät liiankin selvästi Kosovosta Afganistaniin ja Irakista Palestiinaan. Aseet eivät sovellu eivätkä riitä poliittisten ongelmien ratkaisemiseen.
Pertti Multanen
Palestiinan kysymyksen lukkiutuminen hedelmättömään ja tuhoavaan hävitykseen, Irakin vastaisen sotaretken juuttuminen vastarinnan nostamaan sissisotaan, jolle ei loppua ole näkyvissä ja yhteiskunnallisen levottomuuden lisääntyminen koko alueella on nostamassa entistä suurempia kysymysmerkkejä Lähi-idän ylle.
Suuret haasteet heijastuvat selvästi myös ennen niin luotettavina pidettyihin Lännen öljy-intressien turvaajiin, Persianlahden monarkioihin. Nämäkin valtiot seuraavat kauhulla niitä käänteitä, joita Irakin sota on pistänyt liikkeelle. Sisäiset turvallisuuskoneistot tiukentavat otteitaan tavoilla joka ei voi olla heijastumatta kielteisesti niihin haasteisiin, joita demokratian ja kansalaisyhteiskunnan puuttuminen alueella nostaa esiin.
Yhdysvaltain ja sen toisen maailmansodan jälkeisen tärkeimmän arabiliittolaisen, Saudi-Arabian, välit eivät tällä hetkellä ole ollenkaan ongelmattomat. Yhdysvaltain uusi strateginen linjaus koko Lähi-idän ja huomattavasti laajemmankin alueen, greater Middle East – suur Lähi-itä, suhteen uhkaa jättää Saudit sivuraiteelle ja aiheuttaa huolta monarkiassa. Niin monarkiat kuin arabitasavallatkin etsivät keinoja, joilla erityisesti kotoiset islamistit ja heidän nouseva ja kohdettaan etsivä voimaton raivonsa voitaisiin suitsia. Kasvava epävarmuus kalvaa aluetta.
Sharonin valtaantulo vei syvenevään kriisiin
Israelin nykyisen pääministeri Sharonin valtaantulosta alkaen, reilun kolmen vuoden ajan, on palestiinalaisten kärsimystie saanut jälleen uudet ulottuvuudet. Sharonin lupaama turvallisuus israelilaisille on sekin tänään kauempana kuin pitkiin aikoihin ja myös israelilaisen yhteiskunnan sisäinen kriisi on kärjistymässä. Paitsi että sotatila rappeuttaa maata moraalisesti, tämänhän tekee jo yksinomaan vieraan alueen sotilaallinen haltuunotto ja jatkuva miehitys, rappeuttavat ilmapiiriä myös kasvavat sosiaaliset erot eri väestöryhmien välillä, jolle myös etninen monimuotoisuus luo oivan kasvualustan.
Jo joulukuussa 2002 kertoi israelilainen Ha’aretz sanomalehti maan parlamentille, Knessetille, luovutetusta parlamentin puhemiehen asettaman erityiskomitean raportista. Raportin tulokset kertoivat Israelin olevan ns. läntisen maailman tilastojen kakkonen tuloerojen, yhteiskunnallisen eriarvoisuuden, omistuksen, koulutuksen ja köyhyyden mittareilla mitattuna. Israel oli kuitenkin tässä raportissa hyvässä seurassa, sillä ykkössijaa tässä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden syvyyden arviossa piti hallussaan maan vahvin ulkopuolinen tukija, eli Amerikan Yhdysvallat.
Tämä sisäisesti hajanainen ja selvästi sotatilan aiheuttamaa moraalista ja eettistä kriisiä poteva yhteiskunta suuntaa iskunsa palestiinalaisiin. Sharonin hallinnon aikana on järjestelmällisesti käyty ensin ns. matalan intensiteetin sotaa, jolla palestiinalaisen hallinnon ja yhteiskunnan rakenteet pyrittiin rappeuttamaan ja sittemmin on edetty ylivoimaiseen sotilaalliseen voimaan perustuvaan avoimeen hyökkäykseen, jonka edetessä palestiinalaisten elinvoima, tulevaisuudenusko ja talous on pyritty lamauttamaan. Mittaamatonta tuhoa on aiheutettukin, mutta palestiinalaisyhteisön elinvoimaa ei ylivoima voi murskata.
Historian pyörää yritetään kääntää takaisin
Vuoden 2003 tapahtumat muualla Lähi-idässä, erityisesti amerikkalais-englantilainen hyökkäys Irakiin, kylvi epävarmuuden siemenet entistä tukevammin alueen maaperään. Oma arvioni jo ennen Irakin sotaa oli se, että palestiinalaiset joutuvat maksamaan sodasta kalliin hinnan. Sharonin hallitus tuki Yhdysvaltain hyökkäysaikeita Irakiin ja rohkaisi Bushin hallintoa parhaansa mukaan lähtemään hyökkäykseen, voidakseen toteuttaa omat strategiset visionsa Lähi-idän muuttamisesta ja näissä visioissa ei Palestiina ole ensimmäinen prioriteetti.
Nyt kun Yhdysvallat on Irakissa uponnut entistä syvemmälle miehityksen suohon, on Sharonin hallitus silminnähden nauttinut tilanteesta, jossa se USA:n millään lailla estämättä, on saanut jatkaa niin siirtokuntien vahvistamista, palestiinalaiskylien ja maatalousalueiden tuhoamista, liikkumisen esteiden tiukentamista, talouden rappeuttamista, kollektiivirangaistuksia, ilman mitään oikeudenkäyntejä suoritettuja palestiinalaisjohtajien murhia.
Ja kaiken tämän päälle tulee eristysmuurin rakentaminen, hieman hysteerinen reaktio, jolla palataan vanhaan ja jo moneen kertaan epäonnistumaan tuomittuun yritykseen eristää palestiinalaisväestö näkymättömiin ja sulkea heidät omaan slummiinsa. Tässä unohdetaan tietoisesti että ratkaisu palestiinalaisten oikeuksien palauttamiseen voi löytyä vain poliittisten neuvottelujen kautta, ei eristämisen tai sodan tietä.
Israelin menetetty maine
Politiikallaan Israel on kylläkin varmaan lähes kaikkien muiden kuin Bushin hallinnon ja tietysti Israelia nyt ja aina uskonnollisista syistä tukevien ryhmien piirissä menettänyt arvovaltaansa. Ennenkuulumattomia ovat olleet suunnitelmat karkottaa tai surmata Palestiinan itsehallintoalueiden vaaleilla valittu presidentti Jasser Arafat. Ariel Sharon aloitti tämän kielenkäytön ja käynnisti suunnitelmat pahoittelemalla ”virhettään” kun ei tullut surmanneeksi vastustajaansa jo 1980-luvun Libanonin sotaretken yhteydessä. Lumipallo lähti vyörymään ja Sharonin hallituksen ministerit eivät juuri miettineet lausuntojaan.
Helsingin Sanomat kirjoitti pääkirjoituksessaan 18. syyskuuta 2003, että varapääministeri Ehud Olmertin murhamietteiden jälkeen: ”Israelissa näytetään vajotun hirvittävän kauas niiden vähimmäisvaatimusten alapuolelle, joita demokratialta ja oikeusvaltiolta täytyisi voida odottaa. Jos noille vaatimuksille olisi annettu vähänkään arvoa, ministeri Olmert olisi lausuntonsa jälkeen pitänyt erottaa heti”.
Koko kansainvälisen oikeuden, Yhdistyneitten kansakuntien ja kansainvälisen yhteisön kannalta Israelia koskeva syvä ongelma kärjistyykin juuri siihen, että mahtavien suojelijoidensa siipien alla tämän valtion on sallittu vuosikymmeniksi kohota yhteisten normien yläpuolelle, olla niistä välittämättä kun se on samalla olla voinut olla varma siitä, että se ei joudu toiminnastaan rangaistavaksi. Tälle pohjalle on rakentunut hyvin omalaatuinen ja hyvin vaarallinen toimintatapa, joka on kehittymässä entistäkin tunnottomammaksi ympäristön kärsimyksille ja reaktioille, linnoittautuessaan omaan voimaansa ja kääriytyessään hallussaan olevien joukkotuhoaseiden antamaan valheelliseen voittamattomuuden kuvitelmaan.
Valitettavasti Bushin hallinnon paaluttaman Yhdysvaltain nykyisen linjan mukaisesti YK:n turvallisuusneuvosto tulee veto-oikeudella estetyksi, jos se suunnittelee Israelin etuoikeuksien karsimista. Näin vaarallinen harhakuva kansainvälisen oikeudenkin yläpuolella olemisesta saa vahvistua ja johtaa traagisiin seurauksiin, joiden maksumiehinä jälleen kerran ovat palestiinalaiset.
Asemahdin rajallisuus
Tällä hetkellä Yhdysvallat maailmanlaajuisen sotilaalliseen ylivoimaan ja joukkotuhoaseiden laajamittaiseen hallussapitoon turvautuvine suunnitelmineen on suoraan näyttämässä mallia Israelin samanlaiselle alueelliselle strategiselle herruudelle. Kummassakin yrityksessä on kysymys vaarallisesta paluusta voimapolitiikkaan, joka lisää jännitystä ja epävarmuutta sekä globaalilla että alueellisella tasolla.
Puhuttaessa Yhdysvaltain Lähi-idän politiikasta on syytä myös palauttaa mieliin vastikään edesmenneen tunnetun Amerikassa elämäntyönsä tehneen palestiinalaisen professorin Edward Saidin jo neljännesvuosisata sitten kirjassaan Orientalism (Orientalismi) esittämä teesi siitä, että mystinen kuva orientista on aina enemmän tai vähemmän meidän omissa päissämme luotu. Näin oli kolonialismin kaudella, jolloin ”valkoisen miehen taakka” toimi ideologisena perusteena vallata vieraita mantereita. Näin nytkin kun Irak ja Lähi-itä ennen uusinta hyökkäystä kiedottiin monenmoisen propagandan keinoin juuri siksi mystiseksi, petolliseksi ja pelottavaksi Idäksi, jonka pelastaminen ”demokratialle ja vapaudelle” edellytti jälleen sotaa. Sotaa jota taas käydään Lännen hegemoniasta ja oikeudesta hallita Itää.
Sillä eihän sota Irakissa tietenkään rajoitu vain Irakiin. Avomielinen puheenvuoro löytyy 6. päivä lokakuuta kuluvaa vuotta ilmestyneestä Newsweek-lehdestä. Siinä haastatellaan amerikkalaiskenraalia James L. Jonesia, joka toimii NATO:n eurooppalaisjoukkojen komentajana. Kun häneltä haastattelussa kysytään, miten NATO aikoo vastata tuleviin uhkakuviin, on visio selvä. Hänen mukaansa painopiste NATO:n toiminnassa on näkyvissä olevassa tulevaisuudessa siirtymässä itään, tarkemmin määritellen juuri tuonne suur Lähi-itään. Tämä alue alkaa Atlantilta, Marokon rannoilta ja jatkuu aina Intian rajoille ja Keski-Aasiaan. Tällä alueella tullaan komentajan mukaan tarvitsemaa USA:n vahvaa sotilaallista läsnäoloa.
Tämä on aika lailla uusi sisältö ja toiminta-alue kylmän sodan perintönä jälkeen jääneelle Pohjois-Atlantin puolustusliitolle. Näkymä joka varmasti Lähi-idän suunnalla nostaa uudelleen keskusteluun imperialismin uhkakuvan, eikä lupaa tilanteen rauhoittumista alueella ”näkyvissä olevassa tulevaisuudessa”.
Juuri nyt näyttävät olevan määräävissä asemissa aseiden voimaan luottavat ja voimapolitiikkaan tukeutuvat ja näin vanhaan tarrautuvat piirit. Tämä linjaus voi tuoda vain lisää kärsimystä ja uhreja ja merkit tästä näkyvät liiankin selvästi Kosovosta Afganistaniin ja Irakista Palestiinaan. Aseet eivät sovellu eivätkä riitä poliittisten ongelmien ratkaisemiseen.
Pertti Multanen
Vastaukset 3
Vanhimmat
kirjoitus! Mutta mitä muutakaan voi teiltä harhaoppisilta odottaa? Rukoilen sielunne puolesta! (vaikka taidatte kyllä olla jo menetettyjä tapauksia..?)
Mitä voi sitten sanoa tyypistä, joka tuntee kristinuskon ja juutalaisuuden väliset erot niin huonosti, että pitää niitä samoina uskontoina?
kristinuskoa ja juutalaisuutta samana uskontona, vaikka tietyllä tapaa ne kyllä ovatkin. Sana "kristinusko" on ehkä hieman huono kuvaamaan meitä Jeesukseen todella uskovia.