Pertti Multanen, Kehitysmaatutkimuksen laitos
LÄHI-IDÄN SOTIEN JA KONFLIKTIEN KIERRE HISTORIASSA JA NYKYPÄIVÄSSÄ
Lähi-itä tuntuu lähes tuomitun sotien näyttämöksi. Alue on kautta tunnetun historian ollut monella tavalla ihmiskunnan sivilisaatioiden, uskontojen sekä tieteen ja tutkimuksenkin kehto. Alueen merkitys on magneetin lailla vetänyt puoleensa kulloisetkin suurvallat, imperiumit ja imperialismin – näin aina kautta tuntemamme historian.
Viimeisen parin sadan vuoden ajan on monet sodat Lähi-itään tuotu ensin Euroopan suunnalta ja sitten 1900-luvun toisen puoliskon kylmään sotaan liittyvien suurvaltakonfliktien sytyttämänä. Tämän hetken näkökulmasta voisi väittää, että Lähi-idän nykyinen surkea konfliktien kierre on aika yksiselitteisesti sekä eurooppalaisen kolonialismin että suurvaltapolitiikan perintöä. Moniin sotiin ja konflikteihin ei alueen kansoilla ole ollut juuri muuta sanottavaa, kuin sivustakatsojan ja sotien aiheuttamien kärsimysten kestäjän osa; klassisen tykinruoan tarjoajan osa.
Näin on valitettavasti edelleenkin. Viime vuodetkin ovat näyttäneet hyvin havainnollisesti, että keskeiset Lähi-idän tulevaisuutta koskevat ratkaisut tehdään äänestyksissä vaikkapa Atlantin takana – äänestyksissä, joissa harvoilla Lähi-idän nykyisiä valtiota asuttavalla on äänioikeutta tai vaikutusmahdollisuutta.
Petettyjä lupauksia, salaista diplomatiaa ja ulkopuolisen maailman sanelua
Lähi-idän konfliktien juurilta löytyy epäilemättä monenlaisten pettymysten, petettyjen lupausten, tyhjien tai rikottujen poliittisten sopimusten ja suoranaisen tietoisen harhaanjohtamisten pohjalle rakentuneiden petosten kierre. Juuri tällaisella myrkyllä kyllästetty maaperä on erityisen hedelmällistä konfliktien versoa.
Olennaista on, että Lähi-idän ilmapiiri usein propagandistisesti kuvataan joksikin salaperäiseksi ja lähes luonnostaan idän tai orientin perinnöstä johtuen meille lähes käsittämättömäksi. Kuitenkaan se ei todellisuudessa kansainvälisten suhteiden historian tapahtumien valossa tarkastellen ole millään tavalla pelkästään eikä edes erityisesti Lähi-idälle ominainen.
Kansainvälisten suhteiden historian tausta paljastaa vääjäämättä, että Lähi-idän historiassa on kysymys ollut paljossa ulkopuolisten suurvaltojen, kulloistenkin eri historian vaiheissa tästä alueesta kiinnostuneiden vahvojen ulkopuolisten valtioiden tai valtioryhmittymien politiikasta tällä alueella. Ja tietysti näiden suurvaltojen käsikassaroina ja politiikan toteuttajina alueella hääränneiden kulloistenkin vasallivaltioiden toimista.
Monitahoiset taustat, vaikeasti purettava vyyhti sotien syitä
Ulkopuolisen maailman vahva taustavaikutus ei kuitenkaan häivytä sisäisten syiden osuutta ongelmien taustalla. Monesti on kuitenkin niin, että vaikkapa epädemokraattisten tai autoritääristen, jopa diktatoristen, hallitsijoiden on helppo perustella kovat otteensa sekä omaa kansaansa että naapurikansoja tässä ilmapiirissä. Jos alue on joko sotien tai konfliktien repimä tai ulkopuolisen sanelun, pahimmillaan akuutin hyökkäysuhkan tai käynnissä olevan sodan henkisesti vammauttama, ovat kovat otteet helposti myytävissä.
Lähi-idän kansoille ja yksittäiselle arabille tai juutalaiselle on oma elämänkokemus, sekä oman perheen tai eri sukupolvet yhdistävän perheyhteisön kokemus se lähin horisontti, jonka kautta oman valtion ja sen johtajien profiili heijastuu.
Lähi-idän sotien ja konfliktien vuosikymmenten läpi kahlanneen perheen ja suvun historiassa sota on aina joko uhkana tai todellisena ja jopa parhaillaan käynnissä olevana läsnä, ja perheen marttyyrien kasvava kuvagalleria aina tästä taustasta muistuttamassa. Tässä kierteessä on hyvin vaikea löytää tietä sen enempää todellisen perustasolta kasvavan demokratian kuin terveen kansalaisyhteiskunnankaan vahvistamiseen.
Yleisessä mielipiteessä, kansan käsityksessä historiastaan on tällä alueella – erityisesti arabimaissa -- yhteisenä vahvana nimittäjänä kolonialismi ja sen Lähi-idän nykyisyyteenkin ulottuva vahva vaikutus. Siirtomaavallan perinnöstä Lähi-idässä muistuttaa koko nykyinen kartta, kaikki kärsityt epäoikeudenmukaisuudet ja kauheudet. Vaikka syy ei kaikissa yksityiskohdissa suinkaan siirtomaavallassa olisikaan, tarjoaa kolonialismi massiivisen syntipukin, jolla alitajunta voi vahvasti operoida.
Kolonialismin kylvämiä pettymyksen siemeniä
Jos kiteytetään muutamia kolonialismin historiasta ja sen tekemistä ratkaisuista sekä niiden seurausvaikutuksista nousevia kipupisteitä, niin joudumme kurkistamaan juuri jo vähän alitajuisenkin alueelle: kansojen toiveisiin ja tavoitteisiin.
Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa olivat kansallismieliset -- nationalistiset -- liikkeet nostaneet päätänsä myöskin Lähi-idässä. Osa niistä oli noussut jopa poliittisiksi vaikuttajiksi alueella. Lähi-idän arabiväestön keskuudessa haluttiin karistaa hartioilta aluetta vuosisatoja painanut Osmani-imperiumin ies. Autonomian tavoitteiden kautta vahvistui lopulliseksi päämääräksi pikkuhiljaa itsenäisyys.
Kansallismielisyyden nousu nosti tavoitteisiin myös kansallisvaltiomallin, joko yhtenäisen suuren arabivaltion, jonka esikuva löydettiin myös alitajunnan ja yleisen mielipiteen tasolla arabialais-islamilaisen kulttuurin suuruuden ja yhtenäisyyden ajasta aina kalifien hallitseman arabimaailman kaudelta ja profeetatta Muhammadin elämän jälkeisiltä vuosisadoilta, tai sitten useampien kansallisvaltioiden kirjoman arabimaailman enemmän eurooppalaisperäisestä mallista.
Diasporassa, hajanaisuudessa, asuvan juutalaisväestön johtajat ihmettelivät puolestaan Euroopassa, mistä löydettäisiin se viisastenkivi, jolla juutalaisväestöä uhkaava ilmeinen kulttuurinen, kielellinen ja osittain uskonnollinenkin assimilaatio, sulautumisen, voitaisiin estää.Euroopan juutalaisyhteisöissä assimiloituminen eteni monista syistä pelottavaa vauhtia.
Juutalaisten poliittisten johtajien vastaus oli juutalainen nationalismi, kansallismielisyyden nostattaminen ja juutalaisen identiteetin kirkastaminen. Myös osa juutalaisista uskonnollisista johtajista toi oman kortensa tähän koottavaan kekoon. Tämä kehitys johti sionismin syntyyn. Sionismin katse suuntautui erinäisten harhailujen jälkeen Palestiinaan, tuolloin vielä Turkin valtakuntaan kuuluneeseen alueeseen. Syttyi toive itsenäisen juutalaisvaltion perustamisesta.
Historiallisesti sekä arabinationalismin ja juutalaisen nationalismin vahvistuminen sattui juuri samaan aikaan jolloin pitkään arabien maita Lähi-idässä hallinnut Turkin imperiumi, osmanivaltio, oli hajoamassa. Juuri tällöin silloiset eurooppalaiset suurvallat Englanti ja Ranska, jotka kaikkialla maailmassa laajensivat imperialismin nimissä siirtomaaomistuksiaan, olivat laajenemassa voimalla myöskin Lähi-itään pitkälle juuri Turkin kustannuksella.
Ja tästä ilman muuta suoraan seurasi tiettyjä yhteentörmäyksiä, koska eri osapuolten toiveet ja tavoitteet menivät pahasti ristiin. Eurooppalaisten tavoitteena oli jakaa Lähi-itä eurooppalaisvaltojen kesken. Juutalaisen kansallismielisyyden, sionismin, tavoitteena oli itsenäinen valtio. Arabien nousevan kansallismielisen liikkeen tavoitteena oli itsenäinen valtio, tai useita itsenäisiä valtioita.
Ja sitten vielä oli tämä Turkin perintö, imperiumi, joka viimeisillä voimillaan yritti estää kaikkien osapuolten kannalta katsottuna näiden toiveiden toteuttamista ja suojella imperiuminsa yhtenäisyyttä kaikilta sitä hajottavilta voimilta. Tällainen mosaiikki itse asiassa syntyi Lähi-idässä jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Maailmansota ja sen Lähi-itään ulottuneet taistelut sitten käytännössä näyttivät millaisia liittosuhteita tälle pohjalle rakentui. Ja tälle pohjalle kasvoivat sitten ensimmäiset rajut pettymykset tuossa jo mainitussa nykykriisin johtaneessa pettymysten ketjussa.
Eurooppa Lähi-itää rakentamassa maailmansotien välillä
Seuraava vaihe suhteiden kärjistymisen ketjussa -- ja siinä sivussa myöskin Lähi-idässä aiemmin hyvinkin kauan vallinneen uskontojen ja etnisten ryhmien yhteiselon normien rapauttamisessa -- seurasi välittömästi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tilanteessa, jossa sekä arabit että juutalaiset odottivat itsenäisyystoiveidensa täyttymistä, eurooppalaisvaltiot pettivät nämä toiveet jakamalla kuitenkin käytännössä oman poliittisen ja sotilaallisen voimansa tuomalla ”oikeutuksella” Lähi-idän keskenään.
Vihamielisessä ja kolonialismin kannalta jo hyvinkin torjuvassa ilmapiirissä eivät eurooppalaisvaltiot kyenneet rakentamaan Lähi-itään perinteistä siirtomaajärjestelmää, vaikka toki siirtomaitakin näillä valtiolla alueella oli jo ennestäänkin ja tuli olemaan vielä vuosikymmeniä tämän jälkeenkin.
Kolonialismia vastaan olivat ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä ilmapiirissä asettuneet useimpien siirtomaiden kansat omien kansallisten liikkeidensä johdolla. Näin linjasi ulkopolitiikkaansa myös Yhdysvallat mm. julkaisemallaan Wilsonin 14-kohdan ohjelmalla, joka ainakin siirtomaiden suunnalla tulkittiin vahvaksi tueksi kansalliselle itsemääräämisoikeudelle ja itsenäisyydelle. Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 syntynyt Neuvosto-Venäjä ja myöhemmin Neuvostoliitto omaksui tsaarin vallan kukistuttua vahvan kolonialisminvastaisen asenteen aivan ulkopolitiikkansa ytimeen ja toimi johdonmukaisesti tämän periaatteensa ohjaamana.
Eurooppalaisvaltiot tarvitsivat Lähi-idän jakaakseen avukseen ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden perustamaa uutta kansainvälistä järjestöä, Kansainliittoa. Tämän järjestön puitteissa ja suojeluksessa ensimmäisen maailmansodan jälkeiset rauhanneuvottelut pääosin käytiin. Kansainliitto jakoi sitten Englannille ja Ranskalle mandaattioikeuksia Lähi-itään, käytännössä lähes tarkkaan sen salaisen etupiirijaon mukaan, jonka Englanti ja Ranska olivat jo vuonna 1916 (ns. Sykes-Picot-sopimus) solmineet.
Kolonialismin pahan kaiun häivyttämiseksi kirjattiin mandaattiasiakirjoihin nyt nimenomaan ajatus siitä, että eurooppalaisvaltioiden tehtävä onkin valmentaa nämä mandaattialueet itsenäisyyteen. Mandaattihallitsijan tuli luoda perusta kansalaisyhteiskunnalle, jopa parlamentaariselle järjestelmälle. Mutta hyvin nopeasti eurooppalaisvaltiot omalta puoleltansa unohtivat nimenomaan nämä asiakirjojen vaatimukset, ja alkoivat hahmottaa mandaattialueensa selkeästi oman sotilasstrategisen ja siirtomaapolitiikkansa intressien pohjalta, ja eivät suinkaan olleet valmentamassa niitä itsenäisyyteen, vaan tarrautuivat niihin tiukasti kiinni.
Alueita pidettiin aina tarvittaessa jo 1920-luvun alkuvuosista lähtien pakolla kiinni emämaissaan vahvojen siirtomaa-armeijoiden voimalla. Tai sitten käytettiin ns. epäsuoran hallitsemisen keinoja erilaisten poliittisten manipulaatioiden avulla. Näistä tärkein käytetty keino oli läänittää lojaaleille kuningassuvuille valtioita hallittaviksi.
Ja tästä taas muodostui ristiriita, ja syvä pettymys pettymysten ketjussa, nimenomaan näiden paikallisten kansallismielisten voimien ja liikkeiden, ja eurooppalaisvaltioiden tavoitteiden kesken. Ristiriita paheni ja syveni ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana, jolle ominaista Lähi-idässä oli mandaattihallinnon tai ulkoisen vaikutusvallan vastaiset kapinat ja kansannousut.
Ensimmäiset kansallismieliset liikkeet olivat syntyneet jo 1800-luvun loppupuolella, ja ne keräsivät voimiansa jo ennen ensimmäistäkin maailmansotaa. Mutta erityisesti sitten sotien välinen aika oli sitä aikaa, jolloin kansallismielisen politiikan perustalta noussut liikehdintä todella kasvoi ja myöskin organisatorisesti kiteytyi ratkaisevan tärkeäksi poliittiseksi tekijäksi, siirtomaahallinnon ja mandaattihallinnon todelliseksi haastajaksi myös Lähi-idässä.
Ja tällöin kansallismielisyys karaistui siinä kiirastulessa, jonka jatkuva konflikti Euroopan laajentumisintresseihin tarjosi. Tämä koskee myös juutalaista nationalismia ja juutalaisyhteisön organisoitumista brittien Palestiinan mandaatilla. Arabinationalismi taas puolestaan karaistui ihan omassa kiirastulessaan. Sen sytytti lisääntyvä juutalaisväestö brittimandaatti Palestiinan alueella ja tämän aiheuttamat konfliktit ja Palestiinan arabikansan kansannousut sekä brittejä että juutalaisia maahanmuuttajia vastaan ja tämän kokonaistilanteen yleisemminkin arabinationalismin toiveille muodostama uhka.
Israelin valtion perustaminen ja siitä pyörimään lähtenyt konfliktivyyhti
Israelin valtion perustaminen on Lähi-idän sotien ja konfliktien historiassa aivan keskeinen kulminaatiokohta. Tähän lopputulokseen johtaneen kehityksen historia juontaa jo ensimmäiseen maailmansotaan. Britit antoivat ensimmäisen maailmansodan tunnelmissa vuonna 1917, ja omien Lähi-itään kohdistuvien tavoitteidensa strategiseksi tueksi, muotoilemansa julistuksen, ns. Balfour-asiakirjan. Tällä asiakirjalla sionismi sai tavoittelemansa lupauksen ”kansallisen kodin perustamisesta juutalaisille Palestiinaan” (tuolloin vuonna 1917 vielä Turkille kuuluneeseen osaan Lähi-itää).
Balfour-julistus antoi sionistiselle liikkeelle mahdollisuuden lähteä aktiiviseen juutalaisten potentiaalisten muuttajien rekrytointiin ja muuton propagointiin. Käynnistyttyään tämä muuttoliike Palestiinaan sitten puolestaan jo toiseen maailmansotaan tultaessa oli johtanut juutalaisten ja arabien välisten väestösuhteiden peruuttamattomiin muutoksiin Palestiinan mandaatilla.
Väestösuhteiden kärjistyminen oli näkyvissä heti laajemman muuttoliikkeen käynnistyttyä, ja sotien välinen aika todisti monia Palestiinan arabien kansannousuja ja nosti esiin marttyyrejä, joiden mukaan nykyisetkin islamistiset liikkeet nimeävät joukkojaan ja taistelijoitaan. Taistelu brittimandaattia vastaan on nykyisille liikkeille niiden kaipaama myyttinen ja sankarillinen aika, jonka pohjalle marttyyrimyytit on helppo rakentaa.
Mutta raju ja suora kahden osapuolen – arabien ja juutalaisten -- välinen yhteentörmäys oli kuitenkin nähtävissä vasta myöhemmin, toisen maailmansodan jälkeen. Tämä vastakkainasettelu kulminoituu itse asiassa Israelin valtion itsenäistymiseen toukokuussa 1948 ja sitä edeltäneeseen juutalaisen terroriin. Tämä poliittinen terrori otti kohteikseen sekä brittien mandaattihallinnon, että aluetta asuttavat Palestiinan arabit. Kaikki tämä kulminoitui ensimmäisessä Palestiinan sodassa.
Heti Israelin itsenäistymisjulistuksen jälkeen vuonna 1948 alkoi ensimmäinen Palestiinan sota. Tässä sodassa viisi itsenäiseksi julistautuneen Israelin naapuriksi yllättäen joutunutta arabivaltiota, joiden taustalla vielä tässä vaiheessa avoimesti kuitenkin vaikutti vanha eurooppalainen kolonialismi omine intresseineen, hyökkäsivät itsenäistyneen Israelin kimppuun. Ja hyvin huonolla menestyksellä, joka sitten oli johtamassa nopeaan tappioon rintamilla ja siihen että Israel valtasi ensimmäisessä sodassa alueita Palestiinan arabeilta huomattavasti laajemmalti mihin Yhdistyneissä Kansakunnissa vuonna 1947 hyväksytty brittien Palestiinan mandaattia koskeva jakopäätös olisi oikeuttanut.
Arabiarmeijoiden tappio tässä sodassa kääntyi enemmänkin syytöksiksi nimenomaan eurooppalaista kolonialismia ja sen etuja arabimaissa palvelevia kuninkaita, monarkkeja ja heidän edustamiaan hallintorakenteita vastaan, kuin juutalaisvaltiota vastaan. Uuden ja radikaalin, ja pitkälle Palestiinan sodan rintamilla muotonsa löytäneen, arabinationalismin tulkinnan mukaan juuri monarkkiset hallitusmuodot olivat korruptoituneisuudessaan tappion keskeinen selittäjä.
Heikkouden perussyy nähtiin siis enemmänkin omissa yhteiskunnissa ja niiden korruptoituneissa valtarakenteissa, kuin juutalaisissa tai juutalaisvaltiossa. Israelin valtio nähtiin osana eurooppalaisen kolonialismin perintöä. Mustavalkoinen ja stereotyyppinen juutalaiset kontra arabit asetelma on enemmänkin myöhempi propagandistinen tulkinta vuoden 1948 tapahtumista kuin itse tämän ajan faktoihin tukeutuva kuva.
Rauhasta ja siinä piirretystä kartasta itää seuraava konflikti
Ensimmäinen sota merkitsi palestiinalaisille katastrofia, heidän käyttämässään terminologiassa puhutaan Al-Nakba´sta. Se merkitsi heidän ajamistaan maanpakoon, heidän karkottamistaan niiltäkin alueilta, jotka YK:n 1947 tekemässä jakopäätöksessä oli määrätty palestiinalaisvaltiolle tai joutumista toisen luokan kansalaisiksi Israelin sodan jälkeen käydyissä aseleponeuvotteluissa sovittujen rajojen sisälle.
Israelin puolelta vasta itsenäistyminen oli lopullinen askel, joka mahdollisti uuden, hyvin voimakkaan juutalaissiirtolaisuuden aallon vastasyntyneen Israelin valtion alueelle. Juutalaissiirtolaisia tuli alkuvuosina lähes yhtä paljon Euroopasta, kuin Israelia ympäröivistä arabivaltioistakin. On tärkeää muistaa, että ympäröivissä Lähi-idän arabivaltioissa oli hyvin vahvoja juutalaisyhteisöjä.
Nämä yhteisöt olivat eläneet rinta rinnan arabien ja islamilaisen kulttuurin kanssa satoja vuosia ilman mainittavimpia konflikteja. Joukkomitassa nämä yhteisöt joutuivat uuden tilanteen kärjistämässä poliittisen taistelun ilmapiirissä myöskin muuttamaan pääosin Israelin valtioon sen itsenäistymisen jälkeisinä vuosina ja vuosikymmeninä. Heistä puolestaan tuli Israelin juutalaisväestön keskuudessa pitkäksi aikaa selkeästi toisen luokan juutalaiskansalaisia verrattuna Euroopasta tai Lännestä palanneisiin sionismi elähdyttämiin palaajiin.
Pysyvä kipupiste Lähi-idän kartalle
Vuoden 1948 sota, sitä edeltäneine ja sitä seuranneine tapahtumineen, jättivät Lähi-itään avoimen ja ratkaisemattoman ristiriidan. Ensinnäkin palestiinalaisten tilanne muodostui täysin kestämättömäksi. Heistä tuli ”pysyviä” pakolaisia sekä omilla entisillä alueillaan , että ympäröivissä arabimaissa, pakolaisia, jotka sukupolvi toisensa jälkeen pakolaisleireillä eläen odottivat paluuta, ja odottavat edelleenkin paluuta, jo yli puoli vuosisataa sitten jättämilleen kotisijoille.
Kansainvälinen yhteisö, ja sen edustajaksi toisen maailmansodan jälkeen nostettu Yhdistyneet kansakunnat, YK, muodostui hyvin keskeiseksi toimijaksi jo purettaessa brittien mandaattia Palestiinassa. Ensimmäisen sodan jälkeen, ja siitä syystä että Lähi-idässä ei tuolloinkaan toteutettu YK:n päätöksiä, sen käsissä olikin sitten ennen näkemättömän laaja pakolaisongelma, jota YK edelleenkin yrittää hoitaa.
Ensimmäinen toisen maailmansodan jälkeinen Lähi-idän sota, tai Palestiinan sota, kylvi aivan selvästi siemenet myöskin seuraaville sodille. Ensimmäisen sodan ehkä kaikkein tärkeimpiä yleisiä, arabimaiden ja koko Lähi-idän yhteiskunnalliseen tilanteeseen vaikuttavia muutoksia oli se, että tämän sodan rintamilta nousi myös esiin jo mainittu hyvin uudentyyppinen radikaali arabinationalismi. Tämän nationalismin tavoitteissa oli eurooppalaisen kolonialismin rippeiden lakaiseminen täältä Lähi-idästä. Palestiinan kysymys asettui uuden arabinationalismin tarkastelussa nimenomaan tähän kehikkoon.
Samalla se väistämättä suuntautui omassa sisäpolitiikassaan syviin yhteiskunnallisiin uudistuksiin, eli käytännössä monarkististen valtiomuotojen kumoamiseen, ja tasavaltaisen valtiomuodon ihanteeseen. Käytännössä tämä useimmiten sotilaiden johtamien arabitasavaltojen perustamiseen. Israelin ja toisen maailmansodan jälkeisen arabimaailman ristiriita tai kipupiste olikin nimenomaan tämä radikaalin arabinationalismin ja juutalaisen nationalismin eli sionismin välinen vastakkaisuus
Arabinationalismi patosi islamististen liikkeiden nousua
Arabinationalismissa voi tietysti löytää hyvin monenlaisia juuria, vanhat juuret menevät jo kuningasvallan, monarkian nostamaan monarkistiseen tai dynastiseen nationalismiin. Mutta uusi, toisen maailmansodan jälkeinen nationalismi liittyi enemmänkin juuri siihen koko kansainvälisen politiikan murrokseen, joka johti vanhan siirtomaajärjestelmän murtumisiin eri puolilla maailmaa.
Samalta yhteiskunnalliselta pohjalta käynnistynyt prosessi oli nähtävissä niin Lähi-idässä kuin Afrikassa ja Aasiassakin, itse asiassa kaikkialla entisen siirtomaajärjestelmän osissa. Ja kun siirtomaajärjestelmä lopulta voimalla murtui, oli tämä uusi nationalismi se nimenomainen voima, joka oli vaikuttamassa koko siihen poliittiseen suuntaukseen, jonka nämä siirtomaavallasta vapautuneet valtiot omaksuivat. Tältä yleiseltä pohjalta niin afrikkalainen nationalismi, arabinationalismi tai vaikkapa intialainen nationalismi ovat aikanaan imeneet innoituksensa.
Uuden nationalismin hyvin vahva paatos, myös Lähi-idän arabimaissa, oli vahva modernisaatiotavoite. Tähän päämäärään pyrittiin sen hetken maailman pääosapuolten mallien mukaisesti. Tämä merkitsi että mallia haettiin joko läntisen, kapitalistisen, Yhdysvaltain johtaman liittoutuman, tai sitten Itä-Euroopan sosialististen maiden liittoutuman kokemuksesta. Molempia malleja seuraamalla pyrittiin mahdollisimman nopeaan modernisaatioon ja syvään yhteiskunnalliseen muutokseen.
Kun tämä yhteinen tavoite oli toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina vahva, toimi tämä modernismin ihanne myöskin uskonnollisen liikehdinnän patoajana. Siirtomaavallan kukistumisen tai murtumisen vuosina nimenomaan uusi nationalismi ja modernisaatio oli keskeinen osa koko sitä itsenäistymisen jälkeisen valtion rakentamisen ideologiaa, jonka pohjalta silloin edettiin. Tätä valtavirtaa oli tuolloin islamin uskonnolliselta pohjalta kasvaneiden liikkeiden vaikea vastustaa, pikemminkin ne integroituivat ainakin sanoissa samaan traditioon.
Itse asiassa nytkin näyttää vallitsevan joko väärinkäsitys tai sitten tietoista harhaanjohtavaa mystifiointia väitteessä, jonka mukaan islamistiset liikkeet suuntautuvat modernisaatiota vastaan. Enemmänkin on kysymys siitä, että nykyiset uskonnollispoliittiselta pohjalta nousseet islamistiset liikkeet taistelevat, tai yrittävät ottaa haltuunsa modernisaation hedelmät, mutta vain omien kriteereidensä pohjalta. Taistelua käydään siis enemmänkin siitä kenellä on oikeus kontrolloida niin modernisaation kuin globalisaationkin hedelmiä ja siitä kuka määrittelee sen yhteiskunnan suuntaviivat, joita näillä hedelmillä ravitaan.
Islamistiset liikkeet tietenkin kritisoivat eurooppalaisperäisestä ajattelusta pitkälti innostuksensa saanutta arabinationalismia nimenomaan siitä, että se oli tai on maallinen, sekulaari, islamismin argumentaation mukaan jopa ateistinen liike. Ainakaan se ei tämän kritiikin mukaan riittävästi nojaa islamilaiseen kulttuuriperintöön ja islamilaisen valtiokäsitykseen. Arabinationalismin radikaaleimmatkaan suuntaukset eivät puolestaan unohtaneet sitä, että ne puolustavat islamilaista arvopohjaa läntistä dominanssia vastaan.
Vuoden 1967 sota tärkeänä ideologisena vedenjakajana
60-luku oli monessa suhteessa tärkeä vedenjakaja. Kun ajauduttiin 60-luvun sotaan, tai tarkemmin vuoden 1967 sotaan, merkitsi erityisesti Egyptin murskatappio sodassa lähes kuoliniskua myöskin tälle toisen maailmansodan jälkeiselle suuntaukselle, sille arabinationalismille, jonka näkyvin ja arvostetuin yksittäinen johtaja arabimaailmassa oli ollut Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser.
Sota merkitsi arabimaailmalle sotilaallisen katastrofin lisäksi myöskin niin poliittista, moraalista kuin taloudellistakin katastrofia. Ja kun tässä vuoden 1967 sodassa nimenomaan arabinationalismi, eivät monarkiat kuten oli ollut vuonna 1948, näyttäytyi häviön syynä tai ainakin syntipukkina, niin raotti tämä muutos ideologisessa ilmapiirissä arabipuolella portteja uusien uskonnollisten liikkeiden nousulle. Ne eivät olleet arabinationalismin kultakaudella olleet hävinneet mihinkään, vaan odottivat kärsivällisesti vuoroaan.
Uudet tuulet puhaltavat 1970-luvun Lähi-idässä
Vuonna 1967 käydyn sodan jälkeinen kartta oli sikäli erittäin tärkeä Lähi-idässä, että molempien osapuolten kannalta, sekä islamin että juutalaisuuden kannalta, tai niin arabien yleensä kuin erikseen palestiinalaisten kannalta, kuin myös juutalaisten kannalta katsottuna vuoden 1967 kartta jätti nimenomaan sytykkeitä uskonnollisille liikkeille.
Israelissa juutalaiset liikkeet näkivät valtion laajenemisen Siinaille ja Länsirannalle tai Juudeaan ja Samariaan, niin kuin juutalaiset uskonnolliset liikkeet näitä alueita kutsuivat, nimenomaan paluuna raamatullisen Israelin laajuuteen. Silloin israelilaisessa keskustelussa nousi keskeiseksi käsitteeksi uskonnollis-poliittisesti latautunut termi -- Erets Yisrael, Israelin maa.
Tämän käsitteen pohjalta haettiin paitsi poliittista oikeutusta vuoden 1967 sodassa miehitettyjen arabialueiden kontrollille, niin erityisesti uskonnollista voimaa. Se antoi aivan uutta vauhtia ja motivaatiota juutalaisille uskonnollisille liikkeille. Tältä pohjalta oli helppo mobilisoida kasvava siirtokuntiin suuntautuva muuttoliike ja samalla tehdä valloitettujen alueen haltuunotosta sekä poliittinen että turvallisuusstrateginen realiteetti.
Arabipuolella taas, laajemmin koko islamilaisessa maailmassa ja Lähi-idän arabivaltioissa erityisesti, Jerusalemin, Itä-Jerusalemin aiemmin arabien hallussa olleen osan menettäminen ja joutuminen Israelin miehityshallinnon alaisuuteen, oli ehkä tärkein yksittäinen kipupiste. Kalliomoskeijan ja Al Aksa moskeijan alueen kontrollin joutuminen miehityshallinnon alaisuuteen, näytti arabipuolelta katsottuna avoimesti juutalaisen valtion laajenemiselta lähes islamin sydänalueille.
Alue on arabien ja islamin kannalta katsottuna uskonnollisesti toiseksi tai kolmanneksi tärkein, joka tapauksessa kiinteästi profeetta Muhammadin elämään liittyvänä keskeisen tärkeä pyhä paikka. Arabi- ja islamilaisella puolella maailmaa tämä muutos oli ilman muuta omiaan nostamaan vahvaa uskonnollista liikehdintää.
Uskonnollinen liikehdintä ei islamilaisessa maailmassa, niin kuin ei juutalaistenkaan keskuudessa, jäänyt pelkäksi uskonnolliseksi liikehdinnäksi. Se kasvoi uskonnollis-poliittiseksi liikehdinnäksi, joka islamilaisella puolella sitten vuoden ‘67 sodan jälkeen on kehittynyt hyvin vahvoiksi islamistisiksi liikkeiksi. Näitä liikkeitä kutsutaan meillä lännessä tietenkin myöskin islamilaiseksi fundamentalismiksi tai ääriliikkeiksi.
Kysymyksessä ovat joka tapauksessa liikkeet, millä erilaisilla epiteeteillä niitä kulloinkin kutsutaankin, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen haasta vanhan, nationalistinen, eurooppalaisperäisen poliittisen ajattelun ja tähän perintöön ankkuroituvat poliittiset liikkeet. Israelin aiemmin pääosiltaan sekulaarin ilmapiirin tultua myöskin vahvemmin juutalaisuuden kyllästämäksi, näkyy sama ilmiö juutalaisten uskonnollis-poliittisten liikkeiden haasteena sionismille. Molemmilla puolilla nationalistisen liikkeet puolestaan näyttävät uskonnollis-poliittisten liikkeiden paineessa omaksuvan aiempaa laajemmin ja syvemmin uskonnollista retoriikkaa omaan kielenkäyttöönsä.
Lähi-idän yhteiskuntien sairaudet ovat historiasta nousevia
Koko Lähi-idän kannalta vallitsee tilanne, jossa missään historian vaiheessa ei itse asiassa ei ole ollut mahdollisuuksia, ei sellaista suvantovaihetta tai edes vakiintuneen rauhan kautta, jolloin olisivat muodostuneet todelliset edellytykset terveen kansalaisyhteiskunnan tai demokraattisen hallintojärjestelmän rakentumiselle.
Tämä taustatilanne merkitsee väistämättä sitä, että kautta itsenäisyyden vuosikymmenien ollut selvästi nähtävissä, että hyvin autoritääriset epädemokraattiset hallitusmuodot ovat vahvasti vaikuttamassa arabimaiden puolella. Israelissa on taas ajauduttu omalaatuiseen kenraalien kontrolliin siviilihallinnonkin puolella, mikä ei sekään ole demokratiassa terve ilmiö.
Kylmän sodan aikahan oli tässä suhteessa erityisen vahingollinen, koska kylmän sodan molemmat osapuolet olivat kiinnostuneita enemmänkin strategisista eduista tällä alueella, kuin toimivista demokraattisista järjestelmistä. Suurvallat tukivat joko monarkian pohjalta rakentunutta autoritääristä jopa teokraattista hallintojärjestelmää, tai sitten useimmiten sotilashallitusten pohjalle muodostunutta hyvin epädemokraattista ja keskitettyä hallintojärjestelmää.
Lähi-idän alueellisessa kokonaisuudessa tämä vaara koskee koko aluetta. Jatkuvan konfliktin olemassaolo ja toistuvien sotien kierre tuo ilmiselvästi demokratiaan kohdistuvan paineen myöskin Israeliin, ei se ole pelkkä arabiamaiden ongelma, vaan se on myöskin juutalaisvaltion tämän hetken politiikassa hyvinkin selvästi näkyvä ongelma. Molemmilla osapuolilla ja koko alueella konfliktien kierre on nyt sitä paitsi vienyt taloudet syöksykierteeseen, joka tietää kasvavia vaikeuksia ennen muuta kansallismielisille poliittisille johtajille ja laajentaa kasvupohjaa uskonnollispoliittiselle tukinnalle.
Talouden romahdus viemässä yhteiskunnallisen kriisin kautta noidankehään
Yleinen syvä yhteiskunnallinen kriisi, ja siitä kasvava yhteiskunnallinen levottomuus, pakottaa erityisesti arabimaiden puolella miettimään niitä taustoja, mistä tähän on tultu. Taustalla onkin väistämättä myöskin taloudellinen ja yhteiskunnallinen todellisuus ja erityisen merkittävänä tekijänä kasvavan ja jo koulutetunkin sukupolven näköalattomuus, joka on syvennyt aivan viime vuosinakin.
Konfliktien ja sotien vahingollista vaikutusta yhteiskuntien kokonaistilanteeseen tai siviilipuolen kehitysmahdollisuuksiin ei voi kiistää. Yhteiskunnallinen kriisi kietoutuu väistämättä samaan konfliktikierteeseen. Myöskään talouden elvyttäminen olosuhteissa, joissa jatkuva epävarmuus ja jatkuvat sodat aiheuttavat levottomuuden elementin kaikkeen yhteiskunnallisen toimintaan, ei ole mahdollista.
Historiallisen kokemuksen pohjalta arvioiden on talouden rakenteellinen muutos ja talouden selkeä nousu näissä olosuhteissa lähes mahdoton tehtävä. Ja tämä heijastuu kielteisesti myöskin valtioiden sisäisiin ratkaisuihin, niiden kehityspoliittisiin linjauksiin, niiden koulutuspolitiikkaan, sosiaali- ja terveyspolitiikkaan, teollisuuspolitiikkaan ja kaikille muille yhteiskunnallisen aktiivisuuden aloille.
Ulkoiset interventiot soppaa hämmentämässä
Lähi-itä on väistämättä alue, joka on ollut ja on edelleenkin, tai voisipa sanoa jopa parhaillaankin, monella tavalla kansainvälisen politiikan ja kansainvälisten suhteiden kohtauspiste. Se on jopa melkoisen tarkka ilmapuntari kansainvälisen ”suursäätilan” muutoksien lukemiseen. Tämäkin puoli korostui erityisesti kylmän sodan vuosina, mutta on kyllä havaittavissa vahvasti edelleenkin
Lähi-itä on tälläkin hetkellä kaikkien suurvaltojen ja suurvaltaryhmittymien kannalta tärkeä alue jo yksinkertaisesti sen valtavasta strategisesta merkityksestä johtuen. Tälläkin hetkellä Lähi-idässä ja sen lähialueilla on pyöreästi kaksi kolmasosaa maailman tunnetuista öljyvaroista. Tämä tekijä pelkästään tuo jatkuvan ulkopuolisen intressin tälle alueelle ja sitoo sen kohtalot koko muun maailma tilanteeseen ja kohtaloihin.
Ulkopuolinen suurvaltapolitiikka Lähi-idässä onkin selitettävissä nimenomaan strategisilla tekijöillä, joiden pohjalle sitten suurvaltapolitiikka on omat doktriininsa, strategiset oppinsa muotoillut. Näiden suurvaltastrategiaan liittyvien oppien pohjalta on sitten kulloinenkin hegemoni nähnyt oikeudekseen puuttua jopa alueen valtioiden sisäisiin asioihin, jos muutokset uhkaavat sen omia, usein jopa elintärkeiksi määriteltyjä etuja tällä alueella.
Se tapahtumasarja jota nyt seuraamme Irakin ja USA:n suhteissa on historiallisessa katsannossa hyvinkin loogista jatketta kaikelle sille, mikä jo 1950-luvun puolivälissä kiteytyi silloisen ns. Eisenhower-doktriinin USA:lle antamaan ”valtuutuksen” torjua Lähi-idän valtioiden sisäisistä muutoksista nouseva uhka Yhdysvaltain suurvalta-asemalle Lähi-idässä. Nykyisen uhkan kerrotaan tulevan Irakista ja sen johtajasta Saddam Husseinista. Uskokoon ken tahtoo.
Öljy siunauksena ja kirouksena
Vähän yleistäen voi hyvinkin sanoa, että öljy on ollut tietyllä tavalla sekä kirous että siunaus koko alueelle. On aivan varmaa että ilman öljyä ei Lähi-itä olisi houkutellut suurvaltoja puoleensa läheskään sillä tavalla kuin nyt olemme lähihistoriassakin nähneet. Näin öljystä on tullut paikallisten kansojen ja etnisten ryhmien tahdosta riippumatta myöskin hyvin suuri kiviriippa, joka on asettunut Lähi-idän kansojen kannattavaksi, muutellut rajoja, aiheuttanut sotia ja jättänyt jotkut etniset ryhmät ja kansakunnat vaille omaa valtiota tai minkäänlaista autonomiaa.
Ongelmien loppumattomalta vaikuttava vyyhti
Lähi-idän kokonaistilanteen hahmottaminen edellyttää hyvin monipuolista, jopa monitieteistä, tapaa lähestyä aluetta. Yksittäiset sinänsä relevantit aspektit avautuvat täyteen merkitykseensä vasta aluetta koskevan kokonaisvaltaisen tarkastelun pohjalta. Tällöin voidaan ainakin yrittää välttää ne karikot, joille helposti joudutaan, kun selitetään tai jopa etsitään kärjistyneisiin tilanteisiin johtaneita syitä yksittäisten ilmiöiden tai jopa yksittäisten henkilöiden usein tarkoituksellisesti pelkistettyjen, jopa demonisoitujen hahmojen kautta.
Mikään yksittäinen tekijä ei ole riittävä selittäjä sinänsä, tai edes usein yksiselitteisesti paha tai hyvä tällä kovin abstraktilla asteikolla mitattuna. Nimenomaan kokonaisuudesta, eli tästä eri historiallisiin kehityskulkuihin vaikuttaneiden alueellisten liikkeiden ja ajatussuuntien virrasta, kuin myös ulkopuolisten valtioiden politiikasta on koottavissa kompakti ja validi tapa hahmottaa tätä mosaiikkia niin että siitä erottuu tapahtumien logiikkaa ja punainen lanka.
Kokonaisvaltainen tarkastelutapa ei hajota ja sumenna, vaan auttaa lähestymään ja analysoimaan Lähi-itää kokoavalla ja jopa rakentavalla tavalla. Akuutin kriisin olosuhteissa ja hyvin kärkevien mielipide-erojen ilmapiirissä tämä lienee itse asiassa ainoa tapa lähteä analysoimaan syvemmin tätä nykyistäkin vaikeata tilannetta. Tilannetta, jossa Lähi-idässä ollaan jatkuvasti eletty valitettavasti jo vuosikymmeniä.
Historian kulku voi tarjota yllätyksiä, näköalattomuus on vaarallista
Tutkijana minulla ei ole mitään ongelmia ajatella tulevaisuudessa sellaista Lähi-itää, jossa olisi päästy irti konfliktien kierteestä. Jos hakee perspektiiviä historiasta, niin hyvin pitkällä historiallisella jatkumolla tätä nykyisin Lähi-idäksi nimitettävää aluetta eivät suinkaan leimanneet ristiriidat, eivät ainakaan sisäiset ristiriidat, eivätkä ainakaan sellaiset vastakkainasettelut, jotka nyt näyttävät lähes ylittämättömiltä.
Ne ristiriidat, jotka nyt ovat 1900-luvun politiikan, ja paljolti juuri suurvaltapolitiikan, johdosta nousseet keskeisiksi ongelmakohdiksi ovat historiallisessa tarkastelussa aika nuoria. Ei niillä ole pitkiä juuria alueen maaperässä. Niiden juuret ovat paremminkin juuri tuossa 1800-luvun ja 1900-luvun alun kolonialismissa, tai sitten 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon suurvaltapolitiikassa.
Tämä perinnön purkaminen on asia, jonka tärkeyttä ei voi liikaa korostaa Lähi-idän tulevaisuutta hahmoteltaessa. Sillä tämän perustan päällä lepää edelleenkin koko se sisäisestä levottomuudesta nykyhetkeen heijastuva monenmoinen neuvottomuus, jopa monenmoiset ääri-ilmiöt ja sokea sotilaalliseen voimaan luottaminen, jotka ovat alueelle lähes leimaa-antavia.
Jos tämä ulkopuolelta ja sisäpuolelta nousevien syiden aiheuttama konfliktien kierre pystytään purkamaan, niin ei ole mitään syytä olla näköalaton. Ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö esimerkiksi juutalaiset ja arabit pysty elämään normaalissa inhimillisessä kanssakäymisessä keskenänsä, kunhan esteet yhteiselolta poistetaan.
Lähi-idän ristiriidat ovat todellakin politiikan aiheuttamia, ihmiset tekevät politiikkaa, ja ei ristiriitojakaan näin ajatellen mikään luonnonvoima ole alueelle heittänyt, vaan ne ovat juuri meidän ihmisten luomia. Ne eivät todellakaan ole sen enempää luonnonlaki, kuin Lähi-itää asuttavien etnisten ryhmien geeneistäkään löydettävissä. Näinpä on hyvinkin turvallista todeta, että kyllä Lähi-idässä asuvat ihmiset, niin kuin ihmiset kaikkialla muuallakin pystyvät myöskin nämä ristiriitansa hautaamaan.
Olisi kuitenkin epärealistista ja perusteetonta antaa kuva, että olisi olemassa joku taikasauva, jossa yhdessä yössä siirryttäisiin tästä konfliktien Lähi-idästä rauhan kauden Lähi-itään. Rauhoittaminen on parhaimmillaankin on pitkä prosessi. Tässä prosessissa ei puhuta vuosista vaan vuosikymmenistä. Ja politiikan virheiden korjaaminen vaatii juuri poliittista tahtoa, tätä taas ei tällä hetkellä tunnu olevan sen enempää Lähi-idässä kuin ns. kansainvälisellä yhteisölläkään.
Se edellyttää myös aluetta asuttavien kansojen yhteisöllistä kypsymistä ja kasvua, muutos edellyttää varmasti myöskin sukupolvien vaihtumista. Mutta se edellyttää myöskin koko aluetta koskevia taloudellisia, kulttuurillisia ja poliittisia järjestelyjä. On myöskin pyrittävä, pyrittävä ja pystyttävä, purkamaan toista osapuolta demonisoivat -- vastustajan inhimilliset, normaalit humaanit piirteet häivyttävät – ihmiskuvat.
Vääristyneet ja yksinkertaistavat viholliskuvatkin ovat Lähi-idässä olennainen osa tätä konfliktin nykytodellisuutta. Ne ovat tällä hetkellä hyvin vahvoja, eikä todellakaan ole realistista todeta Lähi-idän historian pohjalta arvioiden, että tästä historian raskaasta painolastista pystyttäisiin vapautumaan nopeasti. Se vaatii aikaa. Ja se vaatii määrätietoista työtä.
Sodan päättämisen ja rauhan tekemisen problematiikka on yleensäkin sellainen, että rauha ei koskaan ole toteutettavissa millään pelkillä ylätason sopimuksilla tai joillakin juhlallisilla allekirjoituksilla. Rauha kasvaa aina nimenomaan perustasolla, rauha kasvaa edelleenkin myöskin meistä. Ja kasvu vaatii vahvistuakseen nimenomaan aikaa. Ja ajan täytyy antaa mahdollisuudet myöskin sitten tätä vahvistumista pikkuhiljaa ravitsevalle normaalille ihmisten väliselle kanssakäymiselle. Tällöin naapurit onkin jo pakko nähdä ihmisinä, ei hirviöinä.
Ovatko kansat tai uskonnot sotaisia?
Lähi-idän tutkimuksen ja tuntemuksen pohjalta torjun yksinkertaistavat ja monesti harhaanjohtavat kulttuuriset tai uskonnolliset selittävät tekijät. Toki niiden joukosta voidaan taaskin nostaa lukuisia yksittäisiä esimerkkejä nykytilanteessa tai viime vuosikymmenien historiassa esille tulleista uskontojen tai kulttuurien pohjaan ankkuroituvista tapahtumista, mutta nämä on jälleen kerran ja aina sidottava laajempaan historialliseen kontekstiinsa.
Samantyyppisiä kulttuuriin sidottuja tekijöitä konflikti- ja sotatilanteissa, kuin viime vuosikymmenien Lähi-idässä, on kautta vuosisatojen ja vuosituhansien voitu kaikkialla maailmassa käyttää sateenvarjona tai keppihevosena. Usein juuri niillä on haluttu perustella jonkin konfliktin peruuttamattomuutta tai rauhanteon mahdottomuutta, myös vihollisen kavaluutta, jolla poliittisen ratkaisun etsintä on torjuttu. Itse kukin löytänee helposti esimerkkejä tästä muualtakin kuin Lähi-idästä.
Kuitenkin nämä tällaiset kulttuuriset tai uskonnolliset selittäjät ovat toisarvoisia verrattuna nimenomaan tähän kansainvälisen politiikan, Lähi-idän valtioiden noudattaman sisäpolitiikan ja sille rakentuvan taloudellisen ja yhteiskunnallisen todellisuuden muovaamaan pohjaan. Nimenomaan tälle pohjallehan rakentuu niin sekä se kulttuurinen että uskonnollinenkin ajattelu, joka sitten kiteytyy vaikkapa näinä tämän hetken tilanteessa nähtävinä yhteiskunnallisina liikkeinä.
Sotaisuus ei siis johdu mistään Lähi-idässäkään syntyneistä kolmesta suuresta uskonnosta, ei sen enempää islamista, juutalaisuudesta, kuin ei kristinuskostakaan. Aivan eri asia on, että kaikkia näitä uskontoja on hyvin usein käytetty nimenomaan perusteena maallisen valtapolitiikan toteuttamiseen, sateenvarjona ja auktoriteetin lisääjänä tällaista valtapolitiikkaa noudattaville poliitikoille.
Tällöin uskonnot ovat enemmänkin olleet väärinkäytettyjä, niiden maallisten voimien tahdolle alistettuja, jotka ovat halunneet omaa asemaansa pönkittää myös uskonnon monien väestönosien keskuudessa tarjoamalla arvovallalla ja myöskin maallisen valtapolitiikan tavoitteiden mystifioinnilla ja ”pyhittämisellä”. Tätä me näemme päivittäin tämänkin hetken Lähi-idässä.
Uskonnon nimissä täälläkin kyllä tänäänkin taistellaan, kuten on taisteltu jo tuhansia vuosia, mutta perimmäiset syyt ovat Lähi-idässäkin aivan muualla. Vaikka taistelu verhotaankin uskonnon valekaapuun on se pohjimmiltaan aivan puhdasta yhteiskunnallista, poliittista kamppailua. Tähän uskonto lyödään mukaan enemmänkin leimana tai ”tavaramerkkinä”, jotta maallisen kamppailun päälle saadaan pyhyyden sädekehä.
LÄHI-IDÄN SOTIEN JA KONFLIKTIEN KIERRE HISTORIASSA JA NYKYPÄIVÄSSÄ
Lähi-itä tuntuu lähes tuomitun sotien näyttämöksi. Alue on kautta tunnetun historian ollut monella tavalla ihmiskunnan sivilisaatioiden, uskontojen sekä tieteen ja tutkimuksenkin kehto. Alueen merkitys on magneetin lailla vetänyt puoleensa kulloisetkin suurvallat, imperiumit ja imperialismin – näin aina kautta tuntemamme historian.
Viimeisen parin sadan vuoden ajan on monet sodat Lähi-itään tuotu ensin Euroopan suunnalta ja sitten 1900-luvun toisen puoliskon kylmään sotaan liittyvien suurvaltakonfliktien sytyttämänä. Tämän hetken näkökulmasta voisi väittää, että Lähi-idän nykyinen surkea konfliktien kierre on aika yksiselitteisesti sekä eurooppalaisen kolonialismin että suurvaltapolitiikan perintöä. Moniin sotiin ja konflikteihin ei alueen kansoilla ole ollut juuri muuta sanottavaa, kuin sivustakatsojan ja sotien aiheuttamien kärsimysten kestäjän osa; klassisen tykinruoan tarjoajan osa.
Näin on valitettavasti edelleenkin. Viime vuodetkin ovat näyttäneet hyvin havainnollisesti, että keskeiset Lähi-idän tulevaisuutta koskevat ratkaisut tehdään äänestyksissä vaikkapa Atlantin takana – äänestyksissä, joissa harvoilla Lähi-idän nykyisiä valtiota asuttavalla on äänioikeutta tai vaikutusmahdollisuutta.
Petettyjä lupauksia, salaista diplomatiaa ja ulkopuolisen maailman sanelua
Lähi-idän konfliktien juurilta löytyy epäilemättä monenlaisten pettymysten, petettyjen lupausten, tyhjien tai rikottujen poliittisten sopimusten ja suoranaisen tietoisen harhaanjohtamisten pohjalle rakentuneiden petosten kierre. Juuri tällaisella myrkyllä kyllästetty maaperä on erityisen hedelmällistä konfliktien versoa.
Olennaista on, että Lähi-idän ilmapiiri usein propagandistisesti kuvataan joksikin salaperäiseksi ja lähes luonnostaan idän tai orientin perinnöstä johtuen meille lähes käsittämättömäksi. Kuitenkaan se ei todellisuudessa kansainvälisten suhteiden historian tapahtumien valossa tarkastellen ole millään tavalla pelkästään eikä edes erityisesti Lähi-idälle ominainen.
Kansainvälisten suhteiden historian tausta paljastaa vääjäämättä, että Lähi-idän historiassa on kysymys ollut paljossa ulkopuolisten suurvaltojen, kulloistenkin eri historian vaiheissa tästä alueesta kiinnostuneiden vahvojen ulkopuolisten valtioiden tai valtioryhmittymien politiikasta tällä alueella. Ja tietysti näiden suurvaltojen käsikassaroina ja politiikan toteuttajina alueella hääränneiden kulloistenkin vasallivaltioiden toimista.
Monitahoiset taustat, vaikeasti purettava vyyhti sotien syitä
Ulkopuolisen maailman vahva taustavaikutus ei kuitenkaan häivytä sisäisten syiden osuutta ongelmien taustalla. Monesti on kuitenkin niin, että vaikkapa epädemokraattisten tai autoritääristen, jopa diktatoristen, hallitsijoiden on helppo perustella kovat otteensa sekä omaa kansaansa että naapurikansoja tässä ilmapiirissä. Jos alue on joko sotien tai konfliktien repimä tai ulkopuolisen sanelun, pahimmillaan akuutin hyökkäysuhkan tai käynnissä olevan sodan henkisesti vammauttama, ovat kovat otteet helposti myytävissä.
Lähi-idän kansoille ja yksittäiselle arabille tai juutalaiselle on oma elämänkokemus, sekä oman perheen tai eri sukupolvet yhdistävän perheyhteisön kokemus se lähin horisontti, jonka kautta oman valtion ja sen johtajien profiili heijastuu.
Lähi-idän sotien ja konfliktien vuosikymmenten läpi kahlanneen perheen ja suvun historiassa sota on aina joko uhkana tai todellisena ja jopa parhaillaan käynnissä olevana läsnä, ja perheen marttyyrien kasvava kuvagalleria aina tästä taustasta muistuttamassa. Tässä kierteessä on hyvin vaikea löytää tietä sen enempää todellisen perustasolta kasvavan demokratian kuin terveen kansalaisyhteiskunnankaan vahvistamiseen.
Yleisessä mielipiteessä, kansan käsityksessä historiastaan on tällä alueella – erityisesti arabimaissa -- yhteisenä vahvana nimittäjänä kolonialismi ja sen Lähi-idän nykyisyyteenkin ulottuva vahva vaikutus. Siirtomaavallan perinnöstä Lähi-idässä muistuttaa koko nykyinen kartta, kaikki kärsityt epäoikeudenmukaisuudet ja kauheudet. Vaikka syy ei kaikissa yksityiskohdissa suinkaan siirtomaavallassa olisikaan, tarjoaa kolonialismi massiivisen syntipukin, jolla alitajunta voi vahvasti operoida.
Kolonialismin kylvämiä pettymyksen siemeniä
Jos kiteytetään muutamia kolonialismin historiasta ja sen tekemistä ratkaisuista sekä niiden seurausvaikutuksista nousevia kipupisteitä, niin joudumme kurkistamaan juuri jo vähän alitajuisenkin alueelle: kansojen toiveisiin ja tavoitteisiin.
Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa olivat kansallismieliset -- nationalistiset -- liikkeet nostaneet päätänsä myöskin Lähi-idässä. Osa niistä oli noussut jopa poliittisiksi vaikuttajiksi alueella. Lähi-idän arabiväestön keskuudessa haluttiin karistaa hartioilta aluetta vuosisatoja painanut Osmani-imperiumin ies. Autonomian tavoitteiden kautta vahvistui lopulliseksi päämääräksi pikkuhiljaa itsenäisyys.
Kansallismielisyyden nousu nosti tavoitteisiin myös kansallisvaltiomallin, joko yhtenäisen suuren arabivaltion, jonka esikuva löydettiin myös alitajunnan ja yleisen mielipiteen tasolla arabialais-islamilaisen kulttuurin suuruuden ja yhtenäisyyden ajasta aina kalifien hallitseman arabimaailman kaudelta ja profeetatta Muhammadin elämän jälkeisiltä vuosisadoilta, tai sitten useampien kansallisvaltioiden kirjoman arabimaailman enemmän eurooppalaisperäisestä mallista.
Diasporassa, hajanaisuudessa, asuvan juutalaisväestön johtajat ihmettelivät puolestaan Euroopassa, mistä löydettäisiin se viisastenkivi, jolla juutalaisväestöä uhkaava ilmeinen kulttuurinen, kielellinen ja osittain uskonnollinenkin assimilaatio, sulautumisen, voitaisiin estää.Euroopan juutalaisyhteisöissä assimiloituminen eteni monista syistä pelottavaa vauhtia.
Juutalaisten poliittisten johtajien vastaus oli juutalainen nationalismi, kansallismielisyyden nostattaminen ja juutalaisen identiteetin kirkastaminen. Myös osa juutalaisista uskonnollisista johtajista toi oman kortensa tähän koottavaan kekoon. Tämä kehitys johti sionismin syntyyn. Sionismin katse suuntautui erinäisten harhailujen jälkeen Palestiinaan, tuolloin vielä Turkin valtakuntaan kuuluneeseen alueeseen. Syttyi toive itsenäisen juutalaisvaltion perustamisesta.
Historiallisesti sekä arabinationalismin ja juutalaisen nationalismin vahvistuminen sattui juuri samaan aikaan jolloin pitkään arabien maita Lähi-idässä hallinnut Turkin imperiumi, osmanivaltio, oli hajoamassa. Juuri tällöin silloiset eurooppalaiset suurvallat Englanti ja Ranska, jotka kaikkialla maailmassa laajensivat imperialismin nimissä siirtomaaomistuksiaan, olivat laajenemassa voimalla myöskin Lähi-itään pitkälle juuri Turkin kustannuksella.
Ja tästä ilman muuta suoraan seurasi tiettyjä yhteentörmäyksiä, koska eri osapuolten toiveet ja tavoitteet menivät pahasti ristiin. Eurooppalaisten tavoitteena oli jakaa Lähi-itä eurooppalaisvaltojen kesken. Juutalaisen kansallismielisyyden, sionismin, tavoitteena oli itsenäinen valtio. Arabien nousevan kansallismielisen liikkeen tavoitteena oli itsenäinen valtio, tai useita itsenäisiä valtioita.
Ja sitten vielä oli tämä Turkin perintö, imperiumi, joka viimeisillä voimillaan yritti estää kaikkien osapuolten kannalta katsottuna näiden toiveiden toteuttamista ja suojella imperiuminsa yhtenäisyyttä kaikilta sitä hajottavilta voimilta. Tällainen mosaiikki itse asiassa syntyi Lähi-idässä jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Maailmansota ja sen Lähi-itään ulottuneet taistelut sitten käytännössä näyttivät millaisia liittosuhteita tälle pohjalle rakentui. Ja tälle pohjalle kasvoivat sitten ensimmäiset rajut pettymykset tuossa jo mainitussa nykykriisin johtaneessa pettymysten ketjussa.
Eurooppa Lähi-itää rakentamassa maailmansotien välillä
Seuraava vaihe suhteiden kärjistymisen ketjussa -- ja siinä sivussa myöskin Lähi-idässä aiemmin hyvinkin kauan vallinneen uskontojen ja etnisten ryhmien yhteiselon normien rapauttamisessa -- seurasi välittömästi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tilanteessa, jossa sekä arabit että juutalaiset odottivat itsenäisyystoiveidensa täyttymistä, eurooppalaisvaltiot pettivät nämä toiveet jakamalla kuitenkin käytännössä oman poliittisen ja sotilaallisen voimansa tuomalla ”oikeutuksella” Lähi-idän keskenään.
Vihamielisessä ja kolonialismin kannalta jo hyvinkin torjuvassa ilmapiirissä eivät eurooppalaisvaltiot kyenneet rakentamaan Lähi-itään perinteistä siirtomaajärjestelmää, vaikka toki siirtomaitakin näillä valtiolla alueella oli jo ennestäänkin ja tuli olemaan vielä vuosikymmeniä tämän jälkeenkin.
Kolonialismia vastaan olivat ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä ilmapiirissä asettuneet useimpien siirtomaiden kansat omien kansallisten liikkeidensä johdolla. Näin linjasi ulkopolitiikkaansa myös Yhdysvallat mm. julkaisemallaan Wilsonin 14-kohdan ohjelmalla, joka ainakin siirtomaiden suunnalla tulkittiin vahvaksi tueksi kansalliselle itsemääräämisoikeudelle ja itsenäisyydelle. Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 syntynyt Neuvosto-Venäjä ja myöhemmin Neuvostoliitto omaksui tsaarin vallan kukistuttua vahvan kolonialisminvastaisen asenteen aivan ulkopolitiikkansa ytimeen ja toimi johdonmukaisesti tämän periaatteensa ohjaamana.
Eurooppalaisvaltiot tarvitsivat Lähi-idän jakaakseen avukseen ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden perustamaa uutta kansainvälistä järjestöä, Kansainliittoa. Tämän järjestön puitteissa ja suojeluksessa ensimmäisen maailmansodan jälkeiset rauhanneuvottelut pääosin käytiin. Kansainliitto jakoi sitten Englannille ja Ranskalle mandaattioikeuksia Lähi-itään, käytännössä lähes tarkkaan sen salaisen etupiirijaon mukaan, jonka Englanti ja Ranska olivat jo vuonna 1916 (ns. Sykes-Picot-sopimus) solmineet.
Kolonialismin pahan kaiun häivyttämiseksi kirjattiin mandaattiasiakirjoihin nyt nimenomaan ajatus siitä, että eurooppalaisvaltioiden tehtävä onkin valmentaa nämä mandaattialueet itsenäisyyteen. Mandaattihallitsijan tuli luoda perusta kansalaisyhteiskunnalle, jopa parlamentaariselle järjestelmälle. Mutta hyvin nopeasti eurooppalaisvaltiot omalta puoleltansa unohtivat nimenomaan nämä asiakirjojen vaatimukset, ja alkoivat hahmottaa mandaattialueensa selkeästi oman sotilasstrategisen ja siirtomaapolitiikkansa intressien pohjalta, ja eivät suinkaan olleet valmentamassa niitä itsenäisyyteen, vaan tarrautuivat niihin tiukasti kiinni.
Alueita pidettiin aina tarvittaessa jo 1920-luvun alkuvuosista lähtien pakolla kiinni emämaissaan vahvojen siirtomaa-armeijoiden voimalla. Tai sitten käytettiin ns. epäsuoran hallitsemisen keinoja erilaisten poliittisten manipulaatioiden avulla. Näistä tärkein käytetty keino oli läänittää lojaaleille kuningassuvuille valtioita hallittaviksi.
Ja tästä taas muodostui ristiriita, ja syvä pettymys pettymysten ketjussa, nimenomaan näiden paikallisten kansallismielisten voimien ja liikkeiden, ja eurooppalaisvaltioiden tavoitteiden kesken. Ristiriita paheni ja syveni ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana, jolle ominaista Lähi-idässä oli mandaattihallinnon tai ulkoisen vaikutusvallan vastaiset kapinat ja kansannousut.
Ensimmäiset kansallismieliset liikkeet olivat syntyneet jo 1800-luvun loppupuolella, ja ne keräsivät voimiansa jo ennen ensimmäistäkin maailmansotaa. Mutta erityisesti sitten sotien välinen aika oli sitä aikaa, jolloin kansallismielisen politiikan perustalta noussut liikehdintä todella kasvoi ja myöskin organisatorisesti kiteytyi ratkaisevan tärkeäksi poliittiseksi tekijäksi, siirtomaahallinnon ja mandaattihallinnon todelliseksi haastajaksi myös Lähi-idässä.
Ja tällöin kansallismielisyys karaistui siinä kiirastulessa, jonka jatkuva konflikti Euroopan laajentumisintresseihin tarjosi. Tämä koskee myös juutalaista nationalismia ja juutalaisyhteisön organisoitumista brittien Palestiinan mandaatilla. Arabinationalismi taas puolestaan karaistui ihan omassa kiirastulessaan. Sen sytytti lisääntyvä juutalaisväestö brittimandaatti Palestiinan alueella ja tämän aiheuttamat konfliktit ja Palestiinan arabikansan kansannousut sekä brittejä että juutalaisia maahanmuuttajia vastaan ja tämän kokonaistilanteen yleisemminkin arabinationalismin toiveille muodostama uhka.
Israelin valtion perustaminen ja siitä pyörimään lähtenyt konfliktivyyhti
Israelin valtion perustaminen on Lähi-idän sotien ja konfliktien historiassa aivan keskeinen kulminaatiokohta. Tähän lopputulokseen johtaneen kehityksen historia juontaa jo ensimmäiseen maailmansotaan. Britit antoivat ensimmäisen maailmansodan tunnelmissa vuonna 1917, ja omien Lähi-itään kohdistuvien tavoitteidensa strategiseksi tueksi, muotoilemansa julistuksen, ns. Balfour-asiakirjan. Tällä asiakirjalla sionismi sai tavoittelemansa lupauksen ”kansallisen kodin perustamisesta juutalaisille Palestiinaan” (tuolloin vuonna 1917 vielä Turkille kuuluneeseen osaan Lähi-itää).
Balfour-julistus antoi sionistiselle liikkeelle mahdollisuuden lähteä aktiiviseen juutalaisten potentiaalisten muuttajien rekrytointiin ja muuton propagointiin. Käynnistyttyään tämä muuttoliike Palestiinaan sitten puolestaan jo toiseen maailmansotaan tultaessa oli johtanut juutalaisten ja arabien välisten väestösuhteiden peruuttamattomiin muutoksiin Palestiinan mandaatilla.
Väestösuhteiden kärjistyminen oli näkyvissä heti laajemman muuttoliikkeen käynnistyttyä, ja sotien välinen aika todisti monia Palestiinan arabien kansannousuja ja nosti esiin marttyyrejä, joiden mukaan nykyisetkin islamistiset liikkeet nimeävät joukkojaan ja taistelijoitaan. Taistelu brittimandaattia vastaan on nykyisille liikkeille niiden kaipaama myyttinen ja sankarillinen aika, jonka pohjalle marttyyrimyytit on helppo rakentaa.
Mutta raju ja suora kahden osapuolen – arabien ja juutalaisten -- välinen yhteentörmäys oli kuitenkin nähtävissä vasta myöhemmin, toisen maailmansodan jälkeen. Tämä vastakkainasettelu kulminoituu itse asiassa Israelin valtion itsenäistymiseen toukokuussa 1948 ja sitä edeltäneeseen juutalaisen terroriin. Tämä poliittinen terrori otti kohteikseen sekä brittien mandaattihallinnon, että aluetta asuttavat Palestiinan arabit. Kaikki tämä kulminoitui ensimmäisessä Palestiinan sodassa.
Heti Israelin itsenäistymisjulistuksen jälkeen vuonna 1948 alkoi ensimmäinen Palestiinan sota. Tässä sodassa viisi itsenäiseksi julistautuneen Israelin naapuriksi yllättäen joutunutta arabivaltiota, joiden taustalla vielä tässä vaiheessa avoimesti kuitenkin vaikutti vanha eurooppalainen kolonialismi omine intresseineen, hyökkäsivät itsenäistyneen Israelin kimppuun. Ja hyvin huonolla menestyksellä, joka sitten oli johtamassa nopeaan tappioon rintamilla ja siihen että Israel valtasi ensimmäisessä sodassa alueita Palestiinan arabeilta huomattavasti laajemmalti mihin Yhdistyneissä Kansakunnissa vuonna 1947 hyväksytty brittien Palestiinan mandaattia koskeva jakopäätös olisi oikeuttanut.
Arabiarmeijoiden tappio tässä sodassa kääntyi enemmänkin syytöksiksi nimenomaan eurooppalaista kolonialismia ja sen etuja arabimaissa palvelevia kuninkaita, monarkkeja ja heidän edustamiaan hallintorakenteita vastaan, kuin juutalaisvaltiota vastaan. Uuden ja radikaalin, ja pitkälle Palestiinan sodan rintamilla muotonsa löytäneen, arabinationalismin tulkinnan mukaan juuri monarkkiset hallitusmuodot olivat korruptoituneisuudessaan tappion keskeinen selittäjä.
Heikkouden perussyy nähtiin siis enemmänkin omissa yhteiskunnissa ja niiden korruptoituneissa valtarakenteissa, kuin juutalaisissa tai juutalaisvaltiossa. Israelin valtio nähtiin osana eurooppalaisen kolonialismin perintöä. Mustavalkoinen ja stereotyyppinen juutalaiset kontra arabit asetelma on enemmänkin myöhempi propagandistinen tulkinta vuoden 1948 tapahtumista kuin itse tämän ajan faktoihin tukeutuva kuva.
Rauhasta ja siinä piirretystä kartasta itää seuraava konflikti
Ensimmäinen sota merkitsi palestiinalaisille katastrofia, heidän käyttämässään terminologiassa puhutaan Al-Nakba´sta. Se merkitsi heidän ajamistaan maanpakoon, heidän karkottamistaan niiltäkin alueilta, jotka YK:n 1947 tekemässä jakopäätöksessä oli määrätty palestiinalaisvaltiolle tai joutumista toisen luokan kansalaisiksi Israelin sodan jälkeen käydyissä aseleponeuvotteluissa sovittujen rajojen sisälle.
Israelin puolelta vasta itsenäistyminen oli lopullinen askel, joka mahdollisti uuden, hyvin voimakkaan juutalaissiirtolaisuuden aallon vastasyntyneen Israelin valtion alueelle. Juutalaissiirtolaisia tuli alkuvuosina lähes yhtä paljon Euroopasta, kuin Israelia ympäröivistä arabivaltioistakin. On tärkeää muistaa, että ympäröivissä Lähi-idän arabivaltioissa oli hyvin vahvoja juutalaisyhteisöjä.
Nämä yhteisöt olivat eläneet rinta rinnan arabien ja islamilaisen kulttuurin kanssa satoja vuosia ilman mainittavimpia konflikteja. Joukkomitassa nämä yhteisöt joutuivat uuden tilanteen kärjistämässä poliittisen taistelun ilmapiirissä myöskin muuttamaan pääosin Israelin valtioon sen itsenäistymisen jälkeisinä vuosina ja vuosikymmeninä. Heistä puolestaan tuli Israelin juutalaisväestön keskuudessa pitkäksi aikaa selkeästi toisen luokan juutalaiskansalaisia verrattuna Euroopasta tai Lännestä palanneisiin sionismi elähdyttämiin palaajiin.
Pysyvä kipupiste Lähi-idän kartalle
Vuoden 1948 sota, sitä edeltäneine ja sitä seuranneine tapahtumineen, jättivät Lähi-itään avoimen ja ratkaisemattoman ristiriidan. Ensinnäkin palestiinalaisten tilanne muodostui täysin kestämättömäksi. Heistä tuli ”pysyviä” pakolaisia sekä omilla entisillä alueillaan , että ympäröivissä arabimaissa, pakolaisia, jotka sukupolvi toisensa jälkeen pakolaisleireillä eläen odottivat paluuta, ja odottavat edelleenkin paluuta, jo yli puoli vuosisataa sitten jättämilleen kotisijoille.
Kansainvälinen yhteisö, ja sen edustajaksi toisen maailmansodan jälkeen nostettu Yhdistyneet kansakunnat, YK, muodostui hyvin keskeiseksi toimijaksi jo purettaessa brittien mandaattia Palestiinassa. Ensimmäisen sodan jälkeen, ja siitä syystä että Lähi-idässä ei tuolloinkaan toteutettu YK:n päätöksiä, sen käsissä olikin sitten ennen näkemättömän laaja pakolaisongelma, jota YK edelleenkin yrittää hoitaa.
Ensimmäinen toisen maailmansodan jälkeinen Lähi-idän sota, tai Palestiinan sota, kylvi aivan selvästi siemenet myöskin seuraaville sodille. Ensimmäisen sodan ehkä kaikkein tärkeimpiä yleisiä, arabimaiden ja koko Lähi-idän yhteiskunnalliseen tilanteeseen vaikuttavia muutoksia oli se, että tämän sodan rintamilta nousi myös esiin jo mainittu hyvin uudentyyppinen radikaali arabinationalismi. Tämän nationalismin tavoitteissa oli eurooppalaisen kolonialismin rippeiden lakaiseminen täältä Lähi-idästä. Palestiinan kysymys asettui uuden arabinationalismin tarkastelussa nimenomaan tähän kehikkoon.
Samalla se väistämättä suuntautui omassa sisäpolitiikassaan syviin yhteiskunnallisiin uudistuksiin, eli käytännössä monarkististen valtiomuotojen kumoamiseen, ja tasavaltaisen valtiomuodon ihanteeseen. Käytännössä tämä useimmiten sotilaiden johtamien arabitasavaltojen perustamiseen. Israelin ja toisen maailmansodan jälkeisen arabimaailman ristiriita tai kipupiste olikin nimenomaan tämä radikaalin arabinationalismin ja juutalaisen nationalismin eli sionismin välinen vastakkaisuus
Arabinationalismi patosi islamististen liikkeiden nousua
Arabinationalismissa voi tietysti löytää hyvin monenlaisia juuria, vanhat juuret menevät jo kuningasvallan, monarkian nostamaan monarkistiseen tai dynastiseen nationalismiin. Mutta uusi, toisen maailmansodan jälkeinen nationalismi liittyi enemmänkin juuri siihen koko kansainvälisen politiikan murrokseen, joka johti vanhan siirtomaajärjestelmän murtumisiin eri puolilla maailmaa.
Samalta yhteiskunnalliselta pohjalta käynnistynyt prosessi oli nähtävissä niin Lähi-idässä kuin Afrikassa ja Aasiassakin, itse asiassa kaikkialla entisen siirtomaajärjestelmän osissa. Ja kun siirtomaajärjestelmä lopulta voimalla murtui, oli tämä uusi nationalismi se nimenomainen voima, joka oli vaikuttamassa koko siihen poliittiseen suuntaukseen, jonka nämä siirtomaavallasta vapautuneet valtiot omaksuivat. Tältä yleiseltä pohjalta niin afrikkalainen nationalismi, arabinationalismi tai vaikkapa intialainen nationalismi ovat aikanaan imeneet innoituksensa.
Uuden nationalismin hyvin vahva paatos, myös Lähi-idän arabimaissa, oli vahva modernisaatiotavoite. Tähän päämäärään pyrittiin sen hetken maailman pääosapuolten mallien mukaisesti. Tämä merkitsi että mallia haettiin joko läntisen, kapitalistisen, Yhdysvaltain johtaman liittoutuman, tai sitten Itä-Euroopan sosialististen maiden liittoutuman kokemuksesta. Molempia malleja seuraamalla pyrittiin mahdollisimman nopeaan modernisaatioon ja syvään yhteiskunnalliseen muutokseen.
Kun tämä yhteinen tavoite oli toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina vahva, toimi tämä modernismin ihanne myöskin uskonnollisen liikehdinnän patoajana. Siirtomaavallan kukistumisen tai murtumisen vuosina nimenomaan uusi nationalismi ja modernisaatio oli keskeinen osa koko sitä itsenäistymisen jälkeisen valtion rakentamisen ideologiaa, jonka pohjalta silloin edettiin. Tätä valtavirtaa oli tuolloin islamin uskonnolliselta pohjalta kasvaneiden liikkeiden vaikea vastustaa, pikemminkin ne integroituivat ainakin sanoissa samaan traditioon.
Itse asiassa nytkin näyttää vallitsevan joko väärinkäsitys tai sitten tietoista harhaanjohtavaa mystifiointia väitteessä, jonka mukaan islamistiset liikkeet suuntautuvat modernisaatiota vastaan. Enemmänkin on kysymys siitä, että nykyiset uskonnollispoliittiselta pohjalta nousseet islamistiset liikkeet taistelevat, tai yrittävät ottaa haltuunsa modernisaation hedelmät, mutta vain omien kriteereidensä pohjalta. Taistelua käydään siis enemmänkin siitä kenellä on oikeus kontrolloida niin modernisaation kuin globalisaationkin hedelmiä ja siitä kuka määrittelee sen yhteiskunnan suuntaviivat, joita näillä hedelmillä ravitaan.
Islamistiset liikkeet tietenkin kritisoivat eurooppalaisperäisestä ajattelusta pitkälti innostuksensa saanutta arabinationalismia nimenomaan siitä, että se oli tai on maallinen, sekulaari, islamismin argumentaation mukaan jopa ateistinen liike. Ainakaan se ei tämän kritiikin mukaan riittävästi nojaa islamilaiseen kulttuuriperintöön ja islamilaisen valtiokäsitykseen. Arabinationalismin radikaaleimmatkaan suuntaukset eivät puolestaan unohtaneet sitä, että ne puolustavat islamilaista arvopohjaa läntistä dominanssia vastaan.
Vuoden 1967 sota tärkeänä ideologisena vedenjakajana
60-luku oli monessa suhteessa tärkeä vedenjakaja. Kun ajauduttiin 60-luvun sotaan, tai tarkemmin vuoden 1967 sotaan, merkitsi erityisesti Egyptin murskatappio sodassa lähes kuoliniskua myöskin tälle toisen maailmansodan jälkeiselle suuntaukselle, sille arabinationalismille, jonka näkyvin ja arvostetuin yksittäinen johtaja arabimaailmassa oli ollut Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser.
Sota merkitsi arabimaailmalle sotilaallisen katastrofin lisäksi myöskin niin poliittista, moraalista kuin taloudellistakin katastrofia. Ja kun tässä vuoden 1967 sodassa nimenomaan arabinationalismi, eivät monarkiat kuten oli ollut vuonna 1948, näyttäytyi häviön syynä tai ainakin syntipukkina, niin raotti tämä muutos ideologisessa ilmapiirissä arabipuolella portteja uusien uskonnollisten liikkeiden nousulle. Ne eivät olleet arabinationalismin kultakaudella olleet hävinneet mihinkään, vaan odottivat kärsivällisesti vuoroaan.
Uudet tuulet puhaltavat 1970-luvun Lähi-idässä
Vuonna 1967 käydyn sodan jälkeinen kartta oli sikäli erittäin tärkeä Lähi-idässä, että molempien osapuolten kannalta, sekä islamin että juutalaisuuden kannalta, tai niin arabien yleensä kuin erikseen palestiinalaisten kannalta, kuin myös juutalaisten kannalta katsottuna vuoden 1967 kartta jätti nimenomaan sytykkeitä uskonnollisille liikkeille.
Israelissa juutalaiset liikkeet näkivät valtion laajenemisen Siinaille ja Länsirannalle tai Juudeaan ja Samariaan, niin kuin juutalaiset uskonnolliset liikkeet näitä alueita kutsuivat, nimenomaan paluuna raamatullisen Israelin laajuuteen. Silloin israelilaisessa keskustelussa nousi keskeiseksi käsitteeksi uskonnollis-poliittisesti latautunut termi -- Erets Yisrael, Israelin maa.
Tämän käsitteen pohjalta haettiin paitsi poliittista oikeutusta vuoden 1967 sodassa miehitettyjen arabialueiden kontrollille, niin erityisesti uskonnollista voimaa. Se antoi aivan uutta vauhtia ja motivaatiota juutalaisille uskonnollisille liikkeille. Tältä pohjalta oli helppo mobilisoida kasvava siirtokuntiin suuntautuva muuttoliike ja samalla tehdä valloitettujen alueen haltuunotosta sekä poliittinen että turvallisuusstrateginen realiteetti.
Arabipuolella taas, laajemmin koko islamilaisessa maailmassa ja Lähi-idän arabivaltioissa erityisesti, Jerusalemin, Itä-Jerusalemin aiemmin arabien hallussa olleen osan menettäminen ja joutuminen Israelin miehityshallinnon alaisuuteen, oli ehkä tärkein yksittäinen kipupiste. Kalliomoskeijan ja Al Aksa moskeijan alueen kontrollin joutuminen miehityshallinnon alaisuuteen, näytti arabipuolelta katsottuna avoimesti juutalaisen valtion laajenemiselta lähes islamin sydänalueille.
Alue on arabien ja islamin kannalta katsottuna uskonnollisesti toiseksi tai kolmanneksi tärkein, joka tapauksessa kiinteästi profeetta Muhammadin elämään liittyvänä keskeisen tärkeä pyhä paikka. Arabi- ja islamilaisella puolella maailmaa tämä muutos oli ilman muuta omiaan nostamaan vahvaa uskonnollista liikehdintää.
Uskonnollinen liikehdintä ei islamilaisessa maailmassa, niin kuin ei juutalaistenkaan keskuudessa, jäänyt pelkäksi uskonnolliseksi liikehdinnäksi. Se kasvoi uskonnollis-poliittiseksi liikehdinnäksi, joka islamilaisella puolella sitten vuoden ‘67 sodan jälkeen on kehittynyt hyvin vahvoiksi islamistisiksi liikkeiksi. Näitä liikkeitä kutsutaan meillä lännessä tietenkin myöskin islamilaiseksi fundamentalismiksi tai ääriliikkeiksi.
Kysymyksessä ovat joka tapauksessa liikkeet, millä erilaisilla epiteeteillä niitä kulloinkin kutsutaankin, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen haasta vanhan, nationalistinen, eurooppalaisperäisen poliittisen ajattelun ja tähän perintöön ankkuroituvat poliittiset liikkeet. Israelin aiemmin pääosiltaan sekulaarin ilmapiirin tultua myöskin vahvemmin juutalaisuuden kyllästämäksi, näkyy sama ilmiö juutalaisten uskonnollis-poliittisten liikkeiden haasteena sionismille. Molemmilla puolilla nationalistisen liikkeet puolestaan näyttävät uskonnollis-poliittisten liikkeiden paineessa omaksuvan aiempaa laajemmin ja syvemmin uskonnollista retoriikkaa omaan kielenkäyttöönsä.
Lähi-idän yhteiskuntien sairaudet ovat historiasta nousevia
Koko Lähi-idän kannalta vallitsee tilanne, jossa missään historian vaiheessa ei itse asiassa ei ole ollut mahdollisuuksia, ei sellaista suvantovaihetta tai edes vakiintuneen rauhan kautta, jolloin olisivat muodostuneet todelliset edellytykset terveen kansalaisyhteiskunnan tai demokraattisen hallintojärjestelmän rakentumiselle.
Tämä taustatilanne merkitsee väistämättä sitä, että kautta itsenäisyyden vuosikymmenien ollut selvästi nähtävissä, että hyvin autoritääriset epädemokraattiset hallitusmuodot ovat vahvasti vaikuttamassa arabimaiden puolella. Israelissa on taas ajauduttu omalaatuiseen kenraalien kontrolliin siviilihallinnonkin puolella, mikä ei sekään ole demokratiassa terve ilmiö.
Kylmän sodan aikahan oli tässä suhteessa erityisen vahingollinen, koska kylmän sodan molemmat osapuolet olivat kiinnostuneita enemmänkin strategisista eduista tällä alueella, kuin toimivista demokraattisista järjestelmistä. Suurvallat tukivat joko monarkian pohjalta rakentunutta autoritääristä jopa teokraattista hallintojärjestelmää, tai sitten useimmiten sotilashallitusten pohjalle muodostunutta hyvin epädemokraattista ja keskitettyä hallintojärjestelmää.
Lähi-idän alueellisessa kokonaisuudessa tämä vaara koskee koko aluetta. Jatkuvan konfliktin olemassaolo ja toistuvien sotien kierre tuo ilmiselvästi demokratiaan kohdistuvan paineen myöskin Israeliin, ei se ole pelkkä arabiamaiden ongelma, vaan se on myöskin juutalaisvaltion tämän hetken politiikassa hyvinkin selvästi näkyvä ongelma. Molemmilla osapuolilla ja koko alueella konfliktien kierre on nyt sitä paitsi vienyt taloudet syöksykierteeseen, joka tietää kasvavia vaikeuksia ennen muuta kansallismielisille poliittisille johtajille ja laajentaa kasvupohjaa uskonnollispoliittiselle tukinnalle.
Talouden romahdus viemässä yhteiskunnallisen kriisin kautta noidankehään
Yleinen syvä yhteiskunnallinen kriisi, ja siitä kasvava yhteiskunnallinen levottomuus, pakottaa erityisesti arabimaiden puolella miettimään niitä taustoja, mistä tähän on tultu. Taustalla onkin väistämättä myöskin taloudellinen ja yhteiskunnallinen todellisuus ja erityisen merkittävänä tekijänä kasvavan ja jo koulutetunkin sukupolven näköalattomuus, joka on syvennyt aivan viime vuosinakin.
Konfliktien ja sotien vahingollista vaikutusta yhteiskuntien kokonaistilanteeseen tai siviilipuolen kehitysmahdollisuuksiin ei voi kiistää. Yhteiskunnallinen kriisi kietoutuu väistämättä samaan konfliktikierteeseen. Myöskään talouden elvyttäminen olosuhteissa, joissa jatkuva epävarmuus ja jatkuvat sodat aiheuttavat levottomuuden elementin kaikkeen yhteiskunnallisen toimintaan, ei ole mahdollista.
Historiallisen kokemuksen pohjalta arvioiden on talouden rakenteellinen muutos ja talouden selkeä nousu näissä olosuhteissa lähes mahdoton tehtävä. Ja tämä heijastuu kielteisesti myöskin valtioiden sisäisiin ratkaisuihin, niiden kehityspoliittisiin linjauksiin, niiden koulutuspolitiikkaan, sosiaali- ja terveyspolitiikkaan, teollisuuspolitiikkaan ja kaikille muille yhteiskunnallisen aktiivisuuden aloille.
Ulkoiset interventiot soppaa hämmentämässä
Lähi-itä on väistämättä alue, joka on ollut ja on edelleenkin, tai voisipa sanoa jopa parhaillaankin, monella tavalla kansainvälisen politiikan ja kansainvälisten suhteiden kohtauspiste. Se on jopa melkoisen tarkka ilmapuntari kansainvälisen ”suursäätilan” muutoksien lukemiseen. Tämäkin puoli korostui erityisesti kylmän sodan vuosina, mutta on kyllä havaittavissa vahvasti edelleenkin
Lähi-itä on tälläkin hetkellä kaikkien suurvaltojen ja suurvaltaryhmittymien kannalta tärkeä alue jo yksinkertaisesti sen valtavasta strategisesta merkityksestä johtuen. Tälläkin hetkellä Lähi-idässä ja sen lähialueilla on pyöreästi kaksi kolmasosaa maailman tunnetuista öljyvaroista. Tämä tekijä pelkästään tuo jatkuvan ulkopuolisen intressin tälle alueelle ja sitoo sen kohtalot koko muun maailma tilanteeseen ja kohtaloihin.
Ulkopuolinen suurvaltapolitiikka Lähi-idässä onkin selitettävissä nimenomaan strategisilla tekijöillä, joiden pohjalle sitten suurvaltapolitiikka on omat doktriininsa, strategiset oppinsa muotoillut. Näiden suurvaltastrategiaan liittyvien oppien pohjalta on sitten kulloinenkin hegemoni nähnyt oikeudekseen puuttua jopa alueen valtioiden sisäisiin asioihin, jos muutokset uhkaavat sen omia, usein jopa elintärkeiksi määriteltyjä etuja tällä alueella.
Se tapahtumasarja jota nyt seuraamme Irakin ja USA:n suhteissa on historiallisessa katsannossa hyvinkin loogista jatketta kaikelle sille, mikä jo 1950-luvun puolivälissä kiteytyi silloisen ns. Eisenhower-doktriinin USA:lle antamaan ”valtuutuksen” torjua Lähi-idän valtioiden sisäisistä muutoksista nouseva uhka Yhdysvaltain suurvalta-asemalle Lähi-idässä. Nykyisen uhkan kerrotaan tulevan Irakista ja sen johtajasta Saddam Husseinista. Uskokoon ken tahtoo.
Öljy siunauksena ja kirouksena
Vähän yleistäen voi hyvinkin sanoa, että öljy on ollut tietyllä tavalla sekä kirous että siunaus koko alueelle. On aivan varmaa että ilman öljyä ei Lähi-itä olisi houkutellut suurvaltoja puoleensa läheskään sillä tavalla kuin nyt olemme lähihistoriassakin nähneet. Näin öljystä on tullut paikallisten kansojen ja etnisten ryhmien tahdosta riippumatta myöskin hyvin suuri kiviriippa, joka on asettunut Lähi-idän kansojen kannattavaksi, muutellut rajoja, aiheuttanut sotia ja jättänyt jotkut etniset ryhmät ja kansakunnat vaille omaa valtiota tai minkäänlaista autonomiaa.
Ongelmien loppumattomalta vaikuttava vyyhti
Lähi-idän kokonaistilanteen hahmottaminen edellyttää hyvin monipuolista, jopa monitieteistä, tapaa lähestyä aluetta. Yksittäiset sinänsä relevantit aspektit avautuvat täyteen merkitykseensä vasta aluetta koskevan kokonaisvaltaisen tarkastelun pohjalta. Tällöin voidaan ainakin yrittää välttää ne karikot, joille helposti joudutaan, kun selitetään tai jopa etsitään kärjistyneisiin tilanteisiin johtaneita syitä yksittäisten ilmiöiden tai jopa yksittäisten henkilöiden usein tarkoituksellisesti pelkistettyjen, jopa demonisoitujen hahmojen kautta.
Mikään yksittäinen tekijä ei ole riittävä selittäjä sinänsä, tai edes usein yksiselitteisesti paha tai hyvä tällä kovin abstraktilla asteikolla mitattuna. Nimenomaan kokonaisuudesta, eli tästä eri historiallisiin kehityskulkuihin vaikuttaneiden alueellisten liikkeiden ja ajatussuuntien virrasta, kuin myös ulkopuolisten valtioiden politiikasta on koottavissa kompakti ja validi tapa hahmottaa tätä mosaiikkia niin että siitä erottuu tapahtumien logiikkaa ja punainen lanka.
Kokonaisvaltainen tarkastelutapa ei hajota ja sumenna, vaan auttaa lähestymään ja analysoimaan Lähi-itää kokoavalla ja jopa rakentavalla tavalla. Akuutin kriisin olosuhteissa ja hyvin kärkevien mielipide-erojen ilmapiirissä tämä lienee itse asiassa ainoa tapa lähteä analysoimaan syvemmin tätä nykyistäkin vaikeata tilannetta. Tilannetta, jossa Lähi-idässä ollaan jatkuvasti eletty valitettavasti jo vuosikymmeniä.
Historian kulku voi tarjota yllätyksiä, näköalattomuus on vaarallista
Tutkijana minulla ei ole mitään ongelmia ajatella tulevaisuudessa sellaista Lähi-itää, jossa olisi päästy irti konfliktien kierteestä. Jos hakee perspektiiviä historiasta, niin hyvin pitkällä historiallisella jatkumolla tätä nykyisin Lähi-idäksi nimitettävää aluetta eivät suinkaan leimanneet ristiriidat, eivät ainakaan sisäiset ristiriidat, eivätkä ainakaan sellaiset vastakkainasettelut, jotka nyt näyttävät lähes ylittämättömiltä.
Ne ristiriidat, jotka nyt ovat 1900-luvun politiikan, ja paljolti juuri suurvaltapolitiikan, johdosta nousseet keskeisiksi ongelmakohdiksi ovat historiallisessa tarkastelussa aika nuoria. Ei niillä ole pitkiä juuria alueen maaperässä. Niiden juuret ovat paremminkin juuri tuossa 1800-luvun ja 1900-luvun alun kolonialismissa, tai sitten 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon suurvaltapolitiikassa.
Tämä perinnön purkaminen on asia, jonka tärkeyttä ei voi liikaa korostaa Lähi-idän tulevaisuutta hahmoteltaessa. Sillä tämän perustan päällä lepää edelleenkin koko se sisäisestä levottomuudesta nykyhetkeen heijastuva monenmoinen neuvottomuus, jopa monenmoiset ääri-ilmiöt ja sokea sotilaalliseen voimaan luottaminen, jotka ovat alueelle lähes leimaa-antavia.
Jos tämä ulkopuolelta ja sisäpuolelta nousevien syiden aiheuttama konfliktien kierre pystytään purkamaan, niin ei ole mitään syytä olla näköalaton. Ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö esimerkiksi juutalaiset ja arabit pysty elämään normaalissa inhimillisessä kanssakäymisessä keskenänsä, kunhan esteet yhteiselolta poistetaan.
Lähi-idän ristiriidat ovat todellakin politiikan aiheuttamia, ihmiset tekevät politiikkaa, ja ei ristiriitojakaan näin ajatellen mikään luonnonvoima ole alueelle heittänyt, vaan ne ovat juuri meidän ihmisten luomia. Ne eivät todellakaan ole sen enempää luonnonlaki, kuin Lähi-itää asuttavien etnisten ryhmien geeneistäkään löydettävissä. Näinpä on hyvinkin turvallista todeta, että kyllä Lähi-idässä asuvat ihmiset, niin kuin ihmiset kaikkialla muuallakin pystyvät myöskin nämä ristiriitansa hautaamaan.
Olisi kuitenkin epärealistista ja perusteetonta antaa kuva, että olisi olemassa joku taikasauva, jossa yhdessä yössä siirryttäisiin tästä konfliktien Lähi-idästä rauhan kauden Lähi-itään. Rauhoittaminen on parhaimmillaankin on pitkä prosessi. Tässä prosessissa ei puhuta vuosista vaan vuosikymmenistä. Ja politiikan virheiden korjaaminen vaatii juuri poliittista tahtoa, tätä taas ei tällä hetkellä tunnu olevan sen enempää Lähi-idässä kuin ns. kansainvälisellä yhteisölläkään.
Se edellyttää myös aluetta asuttavien kansojen yhteisöllistä kypsymistä ja kasvua, muutos edellyttää varmasti myöskin sukupolvien vaihtumista. Mutta se edellyttää myöskin koko aluetta koskevia taloudellisia, kulttuurillisia ja poliittisia järjestelyjä. On myöskin pyrittävä, pyrittävä ja pystyttävä, purkamaan toista osapuolta demonisoivat -- vastustajan inhimilliset, normaalit humaanit piirteet häivyttävät – ihmiskuvat.
Vääristyneet ja yksinkertaistavat viholliskuvatkin ovat Lähi-idässä olennainen osa tätä konfliktin nykytodellisuutta. Ne ovat tällä hetkellä hyvin vahvoja, eikä todellakaan ole realistista todeta Lähi-idän historian pohjalta arvioiden, että tästä historian raskaasta painolastista pystyttäisiin vapautumaan nopeasti. Se vaatii aikaa. Ja se vaatii määrätietoista työtä.
Sodan päättämisen ja rauhan tekemisen problematiikka on yleensäkin sellainen, että rauha ei koskaan ole toteutettavissa millään pelkillä ylätason sopimuksilla tai joillakin juhlallisilla allekirjoituksilla. Rauha kasvaa aina nimenomaan perustasolla, rauha kasvaa edelleenkin myöskin meistä. Ja kasvu vaatii vahvistuakseen nimenomaan aikaa. Ja ajan täytyy antaa mahdollisuudet myöskin sitten tätä vahvistumista pikkuhiljaa ravitsevalle normaalille ihmisten väliselle kanssakäymiselle. Tällöin naapurit onkin jo pakko nähdä ihmisinä, ei hirviöinä.
Ovatko kansat tai uskonnot sotaisia?
Lähi-idän tutkimuksen ja tuntemuksen pohjalta torjun yksinkertaistavat ja monesti harhaanjohtavat kulttuuriset tai uskonnolliset selittävät tekijät. Toki niiden joukosta voidaan taaskin nostaa lukuisia yksittäisiä esimerkkejä nykytilanteessa tai viime vuosikymmenien historiassa esille tulleista uskontojen tai kulttuurien pohjaan ankkuroituvista tapahtumista, mutta nämä on jälleen kerran ja aina sidottava laajempaan historialliseen kontekstiinsa.
Samantyyppisiä kulttuuriin sidottuja tekijöitä konflikti- ja sotatilanteissa, kuin viime vuosikymmenien Lähi-idässä, on kautta vuosisatojen ja vuosituhansien voitu kaikkialla maailmassa käyttää sateenvarjona tai keppihevosena. Usein juuri niillä on haluttu perustella jonkin konfliktin peruuttamattomuutta tai rauhanteon mahdottomuutta, myös vihollisen kavaluutta, jolla poliittisen ratkaisun etsintä on torjuttu. Itse kukin löytänee helposti esimerkkejä tästä muualtakin kuin Lähi-idästä.
Kuitenkin nämä tällaiset kulttuuriset tai uskonnolliset selittäjät ovat toisarvoisia verrattuna nimenomaan tähän kansainvälisen politiikan, Lähi-idän valtioiden noudattaman sisäpolitiikan ja sille rakentuvan taloudellisen ja yhteiskunnallisen todellisuuden muovaamaan pohjaan. Nimenomaan tälle pohjallehan rakentuu niin sekä se kulttuurinen että uskonnollinenkin ajattelu, joka sitten kiteytyy vaikkapa näinä tämän hetken tilanteessa nähtävinä yhteiskunnallisina liikkeinä.
Sotaisuus ei siis johdu mistään Lähi-idässäkään syntyneistä kolmesta suuresta uskonnosta, ei sen enempää islamista, juutalaisuudesta, kuin ei kristinuskostakaan. Aivan eri asia on, että kaikkia näitä uskontoja on hyvin usein käytetty nimenomaan perusteena maallisen valtapolitiikan toteuttamiseen, sateenvarjona ja auktoriteetin lisääjänä tällaista valtapolitiikkaa noudattaville poliitikoille.
Tällöin uskonnot ovat enemmänkin olleet väärinkäytettyjä, niiden maallisten voimien tahdolle alistettuja, jotka ovat halunneet omaa asemaansa pönkittää myös uskonnon monien väestönosien keskuudessa tarjoamalla arvovallalla ja myöskin maallisen valtapolitiikan tavoitteiden mystifioinnilla ja ”pyhittämisellä”. Tätä me näemme päivittäin tämänkin hetken Lähi-idässä.
Uskonnon nimissä täälläkin kyllä tänäänkin taistellaan, kuten on taisteltu jo tuhansia vuosia, mutta perimmäiset syyt ovat Lähi-idässäkin aivan muualla. Vaikka taistelu verhotaankin uskonnon valekaapuun on se pohjimmiltaan aivan puhdasta yhteiskunnallista, poliittista kamppailua. Tähän uskonto lyödään mukaan enemmänkin leimana tai ”tavaramerkkinä”, jotta maallisen kamppailun päälle saadaan pyhyyden sädekehä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
leimahti liekkeihin toden teolla n. 600-luvulla, kun eräs mekkalainen kauppias päätti ruveta palvomaan kuun jumala allahia.
Minua et petä. Aggressiivinen ja naiivi tyylisi paljasti sinut.
ole sama henkilö! Meitä Jeesukseen uskovia kun on yllättävänkin paljon, vaikka toki toivoisimme, että lisää väkeä liittyisi meihin. Ja mitä naiiviuteen tulee, niin mieluummin uskon "naiiviisti" Jeesukseen, kun levitän harhaoppeja!