Kun eri yhteyksissä näillä palstoilla on tullut sanotuksi liian yksioikoisia mielipiteitä Keskustasta ja kepulaisista, lienee paikallaan täsmestää näkemyksiään (tämän saman "vuodatuksen" olen kyllä esittänyt myös toisaalla)- Laitanpa tämän kepun, demarien ja kokoomuksenkin palstoille:
En minä toki pidä kaikkia kepun kannattajia epäisänmaallisina enkä kaikkia kepulaisia poliitikkoja epäluotettavina selkään puukottajina. Valitettavasti vain tälle huonommalle käsitykselle historia on antanut kovin paljon perusteita. Ja kepusta ei oikein saa käsitystä normaalilla ajattelulla. Sanotaan,että meillä demareissa ovat "seinät leveällä ja katto korkealla", mutta kepussa miitä ei taida olla ollenkaan. Jotkut kepulaiset esiintyvät näilläkin palstoilla kovin liberaaleina ja oikeistolaisinakin, mutta monilla on aivan samanlaiset mielipiteet kuin vasemmistoliiton vasenta laitaa edustavalla vanhalla stalinistilla Jaakko Laaksolla. Tulisiko näiden kepulaisten kannattaakin vasemmistoliittoa vai tulisiko Laakson ottaa Keskustan jäsenkirja?
On historiassa ollut näyttöjä myös toisenlaisesta kepulaisuudesta; ei kai muuten olisi ollut mahdollinen se pitkä ”punamultayhteistyö”, millä Suomea rakennettiin menestyksellisesti kohti tätä ”syvää sosialismia” parikymmentä vuotta 1960-80 luvuilla. Molemmista suuntauksista kertoo hyvin, lukuisin käytännön esimerkein, Kalevi Sorsa lähes 600-sivuisissa muistelmiensa toisessa osassa ”Kansankoti ja punamulta”.
Sorsan mukaan Ahti Karjalainen olisi menettänyt Urho Kekkosen luottamuksen jo 1971, jolloin hän Königstedtissä Viktor Vladimirovin kanssa käymiensä neuvottelujen jälkeen Kekkosen tietämättä taipui julkilausumassa Neuvostoliiton sanelemaan muotoiluun, jossa jo Neuvostoliitonkin aiemmin tunnustama Suomen puolueettomuus muotoiltiin YYA-sopimukselle alisteiseksi ”pyrkimykseksi puolueettomuuteen”. Kekkonen katsoi, että hänen pitkäaikaisen työnsä saavutus nyt mitätöitiin ja uskoi Karjalaisen taipuneen tähän ja olevan valmis enempäänkin vain päästäkseen ”kalifiksi kalifin paikalle”. Eikä Kekkonen ollut siinä väärässä.
Karjalaisen jo osoittama maan eduille vaarallinen toiminta ja keinoja kaihtamaton pyrky presidentiksi ratkaisi demarien tuen Kekkosen valitsemiseksi presidentiksi poikkeuslailla 1974. Kekkonen hyvin tiesi tämän ja demarit saivat tämän jälkeen monessa tärkeässä asiassa Kekkosen tuen politiikalleen. Sorsa ei Karjalaisen menettelyistä syytä niinkään Ahtia itseään kuin hänen tukimiehiään, ”punaiset vuorineuvokset” mukaan lukien, jotka ajoivat Karjalaista eteenpäin omien etujensa vuoksi. Sorsa pitää Karjalaista hyvin pehmeänä ja helposti taivuteltavana miehenä, ja kertoi jo pian huomanneensa, että hänen sanaansa ei voi koskaan luottaa.
Omana mielipiteenänikin sanoisin jo 1950-luvulta alkaen politiikkaa seurattuani, että ei Ahti Karjalainen (josta myös olen lukenut lähes kaiken kirjoitetun, tietysti myös hänen tyttärensä liikuttavan kirjan ”Isä”) ollut Kepun poliitikoista edesvastuuttomimpia, mutta hän vain pääsi pisimmälle, eli asemiin, jossa hän oli vaaraksi maalle, ja tämän siis Sorsa kuten Kekkonenkin näki.
Johannes Virolaisesta Sorsa antaa aivan toisenlaisen kuvan. Tässä lainaus kirjan sivulta 321: ”Kollegoina Ahti Karjalainen ja Johannes Virolainen erosivat toisistaan kuin musta ja valkoinen. Kun Karjalainen käytti jotensakin jokaisen mahdollisuuden mm. pääministerin sijaisena toimiessaan välistävetoihin hallituskokonaisuuden ja erityisesti pääministerin horjuttamiseksi, Virolainen toimi aina ehdottoman korrektisti. Kun olin jonkin pikkurempan vuoksi sairaalassa muutaman päivän, Karjalainen yritti kaataa hallituksen, mutta Virolainen kävi tuomassa kukat ja raportoimassa hyvin asiallisesti hallitustapahtumista poissa ollessani”.
Toivokaamme, että Matti Vanhanen osoittautuisi enemmän Johannes Virolaisen kuin Ahti Karjalaisen tyyppiseksi mieheksi ja poliitikoksi. Ehkäpä tuolla nurmijärveläisellä Kalliomäki-Vanhanen akselilla on edellytyksiä Sorsa-Virolainen kaltaiseen yhteistyöhön, mutta hiekkaa voi tulla ja on jo tullutkin rattaisiin nimenomaan Jäätteenmäen kohtalosta katkeroituneilta kepulaisilta. Ei tuo hallituspohja ei ole kovin mieluinen kaikille demareille ja eivät kaikki siellä olevat omatkaan edustajat nauti parasta luottamustamme, mutta kapuloita rattaisiin tuskin tulee tältä suunnalta. Katsotaan ja annetaan ajan näyttää, mitä tulee, vai tuleeko mitään.
Joku, taisi olla Oiva Härkönen, koetti kyseenalaistaa nimimerkkini valistamalla – tosin varsin puutteellisin tiedoin – minua siitä, keitä olivat ”asevelisosialistit”, ja ettei heitä enää olisi. Kyllä tuo ”sankarikuoleman kynsistä karanneiden, monilla kunniamerkeillä palkittujen, politiikkaa suoraviivaisesti tekevien miesten” (Lasse Lehtistä lainatakseni) osoittama suunta demarien kannattajakunnassa edelleen elää ja voi hyvin ja sen linjan näkyvimpinä nykyedustajina pidän kansainvälisintä suomalaista Martti Ahtisaarta ja merkittävintä nykyvaltiomiestämme Paavo Lipposta. Näkyville on tulossa monia nuorempiakin demaripoliitikkoja, mutta jos nimeäisin muutaman, unohtaisin yhtä monta.
Minun ”asevelisosialismini” on syntynyt jo nuoruusvuosinani 1950-60 luvuilla työpaikkojeni kähinöissä kommunisteja ja samoja kansanvallan vastaisia näkemyksiä omaksuneita demareinakin itseään pitäviä vastaan ja myöhemmin politiikkaa seuratessani se on vain vahvistunut. Edelleen tarvitaan aseveljeyttä taistelussa paremman, läntisiin arvoihin ja instituutioihin kiinteämmin sitoutuneen Suomen puolesta, kehittyvän Suomen, mikä mahdollistaa kansalaisilleen aineellisesti ja henkisesti aina vain paremman elämän.
Listani tämän hetken poliittisesti merkittävimmistä suomalaisista taisi jäädä liian lyhyeksi. Mielihyvin jatkan sitä hieman. Kai siihen voidaan jo lisätä Tarja Halonen. Ja jos otetaan mukaan vielä elossa olevia vaikuttajia vanhojen ansioittensa perusteella, niin listalle kuuluvat Mauno Koivisto – joka on nyttemmin ruvennut ilmeisesti vanhuuttaan hieman höperehtimään – ja tietenkin myös Kalevi Sorsa. Myös Sauli Niinistö kuuluu listalle, on hän jo pitkän ajan niin merkittävästi vaikuttanut politiikassamme ja vaikuttaa Eurooppa-ympyröissä edelleen. Ja kun otetaan huomioon jo aikaisemman toiminnan lisäksi viimeaikainen kansainvälinen meriitti, listalle voidaan vielä laittaa Harri Holkeri ja Elisabeth Rehn. Mutta yli näiden kaikkien kyllä kohoavat nuo ensiksi mainitsemani Martti Ahtisaari ja Paavo Lipponen.
Enempää nimiä en hyvällä tahdollakaan löydä tuolle todella merkittävien politiikkojemme listalle. Eivät kai kepulaiset vakavassa mielessä voine sinne nostaa omiaan, ellei oteta haudankaivajaa avuksi. Paavo Väyrynenkö? Hyvä vitsi varmaan kepulaistenkin mielestä. No, Esko Aho oli jo tuloillaan, mutta meni kanssa. Oiva Härkönen tietysti esittää listalle Anneli Jäätteenmäkeä, mutta ei taitaisi saada enää kannatusta Kari Hokkaseltakaan! Matti Vanhasta tuskin kukaan vielä kehtaa listalle esittää, mutta ehkä hän voi sinne vielä joskus nousta. Entä Seppo Kääriäinen ja Mauri Pekkarinen? Varmaan suuria kepun sisäisiä sankareita, mutta eiköpähän heidän loistava tulevaisuutensa valtakunnan politiikassa liene jo takanapäin.
Mutta miten minä nyt harhauduin pohtimaan tällaisia! Toki politiikassa tärkeitä ovat myös pätevät ihmiset, mutta meillä sosialidemokraateilla ei ole taipumusta kuvien palvontaan siten kuin meistä oikealla ja vasemmalla on perinteisesti ollut - ymmärrätte kyllä tarkoitukseni. Meille johtajiammekin tärkeämpiä ovat ovat johtoaate ja toimintaperiaatteet; ajatukset siitä, mitä tavoitellaan ja MITEN (isoilla kirjaimilla erityisesti kepulaisia ajatellen! Ja sosialidemokratiassa ei edes päämäärä ole tärkein, vaan jatkuva liike sitä kohti, kuten Eduard Bernstein sanoi! Ja liike jatkuu ja voimistuu – se nähdään viimeistään seuraavissa vaaleissa!
En minä toki pidä kaikkia kepun kannattajia epäisänmaallisina enkä kaikkia kepulaisia poliitikkoja epäluotettavina selkään puukottajina. Valitettavasti vain tälle huonommalle käsitykselle historia on antanut kovin paljon perusteita. Ja kepusta ei oikein saa käsitystä normaalilla ajattelulla. Sanotaan,että meillä demareissa ovat "seinät leveällä ja katto korkealla", mutta kepussa miitä ei taida olla ollenkaan. Jotkut kepulaiset esiintyvät näilläkin palstoilla kovin liberaaleina ja oikeistolaisinakin, mutta monilla on aivan samanlaiset mielipiteet kuin vasemmistoliiton vasenta laitaa edustavalla vanhalla stalinistilla Jaakko Laaksolla. Tulisiko näiden kepulaisten kannattaakin vasemmistoliittoa vai tulisiko Laakson ottaa Keskustan jäsenkirja?
On historiassa ollut näyttöjä myös toisenlaisesta kepulaisuudesta; ei kai muuten olisi ollut mahdollinen se pitkä ”punamultayhteistyö”, millä Suomea rakennettiin menestyksellisesti kohti tätä ”syvää sosialismia” parikymmentä vuotta 1960-80 luvuilla. Molemmista suuntauksista kertoo hyvin, lukuisin käytännön esimerkein, Kalevi Sorsa lähes 600-sivuisissa muistelmiensa toisessa osassa ”Kansankoti ja punamulta”.
Sorsan mukaan Ahti Karjalainen olisi menettänyt Urho Kekkosen luottamuksen jo 1971, jolloin hän Königstedtissä Viktor Vladimirovin kanssa käymiensä neuvottelujen jälkeen Kekkosen tietämättä taipui julkilausumassa Neuvostoliiton sanelemaan muotoiluun, jossa jo Neuvostoliitonkin aiemmin tunnustama Suomen puolueettomuus muotoiltiin YYA-sopimukselle alisteiseksi ”pyrkimykseksi puolueettomuuteen”. Kekkonen katsoi, että hänen pitkäaikaisen työnsä saavutus nyt mitätöitiin ja uskoi Karjalaisen taipuneen tähän ja olevan valmis enempäänkin vain päästäkseen ”kalifiksi kalifin paikalle”. Eikä Kekkonen ollut siinä väärässä.
Karjalaisen jo osoittama maan eduille vaarallinen toiminta ja keinoja kaihtamaton pyrky presidentiksi ratkaisi demarien tuen Kekkosen valitsemiseksi presidentiksi poikkeuslailla 1974. Kekkonen hyvin tiesi tämän ja demarit saivat tämän jälkeen monessa tärkeässä asiassa Kekkosen tuen politiikalleen. Sorsa ei Karjalaisen menettelyistä syytä niinkään Ahtia itseään kuin hänen tukimiehiään, ”punaiset vuorineuvokset” mukaan lukien, jotka ajoivat Karjalaista eteenpäin omien etujensa vuoksi. Sorsa pitää Karjalaista hyvin pehmeänä ja helposti taivuteltavana miehenä, ja kertoi jo pian huomanneensa, että hänen sanaansa ei voi koskaan luottaa.
Omana mielipiteenänikin sanoisin jo 1950-luvulta alkaen politiikkaa seurattuani, että ei Ahti Karjalainen (josta myös olen lukenut lähes kaiken kirjoitetun, tietysti myös hänen tyttärensä liikuttavan kirjan ”Isä”) ollut Kepun poliitikoista edesvastuuttomimpia, mutta hän vain pääsi pisimmälle, eli asemiin, jossa hän oli vaaraksi maalle, ja tämän siis Sorsa kuten Kekkonenkin näki.
Johannes Virolaisesta Sorsa antaa aivan toisenlaisen kuvan. Tässä lainaus kirjan sivulta 321: ”Kollegoina Ahti Karjalainen ja Johannes Virolainen erosivat toisistaan kuin musta ja valkoinen. Kun Karjalainen käytti jotensakin jokaisen mahdollisuuden mm. pääministerin sijaisena toimiessaan välistävetoihin hallituskokonaisuuden ja erityisesti pääministerin horjuttamiseksi, Virolainen toimi aina ehdottoman korrektisti. Kun olin jonkin pikkurempan vuoksi sairaalassa muutaman päivän, Karjalainen yritti kaataa hallituksen, mutta Virolainen kävi tuomassa kukat ja raportoimassa hyvin asiallisesti hallitustapahtumista poissa ollessani”.
Toivokaamme, että Matti Vanhanen osoittautuisi enemmän Johannes Virolaisen kuin Ahti Karjalaisen tyyppiseksi mieheksi ja poliitikoksi. Ehkäpä tuolla nurmijärveläisellä Kalliomäki-Vanhanen akselilla on edellytyksiä Sorsa-Virolainen kaltaiseen yhteistyöhön, mutta hiekkaa voi tulla ja on jo tullutkin rattaisiin nimenomaan Jäätteenmäen kohtalosta katkeroituneilta kepulaisilta. Ei tuo hallituspohja ei ole kovin mieluinen kaikille demareille ja eivät kaikki siellä olevat omatkaan edustajat nauti parasta luottamustamme, mutta kapuloita rattaisiin tuskin tulee tältä suunnalta. Katsotaan ja annetaan ajan näyttää, mitä tulee, vai tuleeko mitään.
Joku, taisi olla Oiva Härkönen, koetti kyseenalaistaa nimimerkkini valistamalla – tosin varsin puutteellisin tiedoin – minua siitä, keitä olivat ”asevelisosialistit”, ja ettei heitä enää olisi. Kyllä tuo ”sankarikuoleman kynsistä karanneiden, monilla kunniamerkeillä palkittujen, politiikkaa suoraviivaisesti tekevien miesten” (Lasse Lehtistä lainatakseni) osoittama suunta demarien kannattajakunnassa edelleen elää ja voi hyvin ja sen linjan näkyvimpinä nykyedustajina pidän kansainvälisintä suomalaista Martti Ahtisaarta ja merkittävintä nykyvaltiomiestämme Paavo Lipposta. Näkyville on tulossa monia nuorempiakin demaripoliitikkoja, mutta jos nimeäisin muutaman, unohtaisin yhtä monta.
Minun ”asevelisosialismini” on syntynyt jo nuoruusvuosinani 1950-60 luvuilla työpaikkojeni kähinöissä kommunisteja ja samoja kansanvallan vastaisia näkemyksiä omaksuneita demareinakin itseään pitäviä vastaan ja myöhemmin politiikkaa seuratessani se on vain vahvistunut. Edelleen tarvitaan aseveljeyttä taistelussa paremman, läntisiin arvoihin ja instituutioihin kiinteämmin sitoutuneen Suomen puolesta, kehittyvän Suomen, mikä mahdollistaa kansalaisilleen aineellisesti ja henkisesti aina vain paremman elämän.
Listani tämän hetken poliittisesti merkittävimmistä suomalaisista taisi jäädä liian lyhyeksi. Mielihyvin jatkan sitä hieman. Kai siihen voidaan jo lisätä Tarja Halonen. Ja jos otetaan mukaan vielä elossa olevia vaikuttajia vanhojen ansioittensa perusteella, niin listalle kuuluvat Mauno Koivisto – joka on nyttemmin ruvennut ilmeisesti vanhuuttaan hieman höperehtimään – ja tietenkin myös Kalevi Sorsa. Myös Sauli Niinistö kuuluu listalle, on hän jo pitkän ajan niin merkittävästi vaikuttanut politiikassamme ja vaikuttaa Eurooppa-ympyröissä edelleen. Ja kun otetaan huomioon jo aikaisemman toiminnan lisäksi viimeaikainen kansainvälinen meriitti, listalle voidaan vielä laittaa Harri Holkeri ja Elisabeth Rehn. Mutta yli näiden kaikkien kyllä kohoavat nuo ensiksi mainitsemani Martti Ahtisaari ja Paavo Lipponen.
Enempää nimiä en hyvällä tahdollakaan löydä tuolle todella merkittävien politiikkojemme listalle. Eivät kai kepulaiset vakavassa mielessä voine sinne nostaa omiaan, ellei oteta haudankaivajaa avuksi. Paavo Väyrynenkö? Hyvä vitsi varmaan kepulaistenkin mielestä. No, Esko Aho oli jo tuloillaan, mutta meni kanssa. Oiva Härkönen tietysti esittää listalle Anneli Jäätteenmäkeä, mutta ei taitaisi saada enää kannatusta Kari Hokkaseltakaan! Matti Vanhasta tuskin kukaan vielä kehtaa listalle esittää, mutta ehkä hän voi sinne vielä joskus nousta. Entä Seppo Kääriäinen ja Mauri Pekkarinen? Varmaan suuria kepun sisäisiä sankareita, mutta eiköpähän heidän loistava tulevaisuutensa valtakunnan politiikassa liene jo takanapäin.
Mutta miten minä nyt harhauduin pohtimaan tällaisia! Toki politiikassa tärkeitä ovat myös pätevät ihmiset, mutta meillä sosialidemokraateilla ei ole taipumusta kuvien palvontaan siten kuin meistä oikealla ja vasemmalla on perinteisesti ollut - ymmärrätte kyllä tarkoitukseni. Meille johtajiammekin tärkeämpiä ovat ovat johtoaate ja toimintaperiaatteet; ajatukset siitä, mitä tavoitellaan ja MITEN (isoilla kirjaimilla erityisesti kepulaisia ajatellen! Ja sosialidemokratiassa ei edes päämäärä ole tärkein, vaan jatkuva liike sitä kohti, kuten Eduard Bernstein sanoi! Ja liike jatkuu ja voimistuu – se nähdään viimeistään seuraavissa vaaleissa!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Asevelisosialisti pohtii pitkästi, ketä hän kelpuuttaisi tuohon asevelisosialistien listalle.
En usko, että kenelläkään muulla kuin uustannerilaisilla Lipponen ja Ahtisaari on edes haluakaan kuulua tuohon joukkoon.
Alkuperäiset asevelisosialistithan olivat niitä toisen maailmansodan juoksuhautoihin jääneitä, kuten Tanner, Leskinen, Lindblom ja Pitsinki, jotka kaappasivat Tannerin johdolla vallan sossupuolueessa 50-luvun lopulla. He saivat tukea muulta oikeistorintamalta, Junnilalta, Ehrnrootilta ja Vennamolta. Joukkion päämäärä oli syrjäyttämällä Kekkonen päästä eroon Neukuista ja liittää maa Natoon.
Eivät ymmärtäneet, että olimme sodanjälkeisessä voittajavaltioiden etupiirijaossa jääneet N-liiton etupiiriin. Ei siitä päässyt eroon julistautumalla. Sen kanssa piti elää. Ja Kekkonen osasi sen taidon.
Näillä nykyisillä uustannerilaisilla, Lipposella ja Ahtisaarella, on saman tapainen vimma, unionista pitäisi tehdä liittovaltio ja sotilasliitto ja meidät pitäisi liittää Natoon. He tosin ovat surkimuksia, kun eivät Kekkosen aikana uskaltaneet puhua asiasta mitään. Lipponenhan oli silloin kekkoslaisempi kuin Kekkonen itse. Sen sijaan nuo edellä luettelemani oikeistorintaman miehet asevelisosialisteineen olivat rehtejää miehiä, kun sanoivat aikanaan Kekkoselle päin naamaa mielipiteensä.
1000 vuotisen historiamme aikana noista sotilasliitoista ja turvatakuista on meille ollut vain haittaa, niitä pitää kavahtaa. Onneksemme kyseisillä kylmän sodan juoksuhautoihin jääneillä Lipposella ja Ahtisaarella ei ole enää ulkopoliittista valtaa, vaan se on vakaissa Vanhasen, Tuomiojan ja Halosen käsissä.
heh kaikki toi on potaskaa lukekaa vaikka itte
http://www.outwar.com/page.php?x=1828919
Vaikka Sinä, Oiva hyvä, ilmoitit jossakin kirjoituksessasi lukevasi ja tuntevasi historiaa, kehotan jatkamaan harrastustasi, sillä sinulla on vielä paljon kehittymisen varaa sillä saralla! Jo toistamiseen osoitat tietämättömyytesi – vai yritätkö vääristellä hyvin tietämiäsi asioita? – asevelisosialisteista, jopa heidän henkilöistään ja etenkin tekemisistään. Ehkäpä tuo sama tietämättömyys tai vääristelyn halu myös selittää monia muita esittämiäsi kovin omalaatuisia, suorastaan kieroutuneita historiallisten tapahtumien tulkintojasi.
Asevelisosialisteiksi kutsuttu ryhmä muodostui pian sodan jälkeen melko nuorista, juuri rintamilta palanneista sosialidemokraattisista kansanedustajista ja puolueen tärkeimmistä toimihenkilöistä. He rupesivat itsekin kutsumaan itseään tuolla nimellä. Ryhmän henkinen johtaja oli sosialidemokraattien puoluesihteeri Unto Varjonen ja ryhmään kuuluivat aluksi ainakin Väinö Leskinen, Aarre Simonen ja Penna Tervo, mutta myöhemmin asevelisosialisteiksi ruvettiin kutsumaan kaikkia kommunismin vastaiseen taisteluun osallistuneita demareita
Mutta tärkeintä on muistaa tuon ryhmän synty ja miksi se syntyi. Nuo valppaat ja rohkeat miehet huomasivat millaiseen vaaraan Suomi oli joutumassa. SKDL oli eduskunnan suurin puolue ja päähallituspuolue Mauno Pekkalan johdolla. Kommunistit olivat soluttautuneet avainasemassa oleviin valtioelimiin ja kaapanneet täydelliseen hallintaansa valtiollisen poliisin, Valpon. He myös näkivät, että oikeisto oli tuossa tilanteessa aseeton – historiasta jotakin tietävänä tiedät, miksi; muista aika, mitä elettiin – ja Maalaisliitto horjui pelokkaana myöntyväisyyslinjalla. Kun Hertta Kuusinen julisti eduskunnan puhujapöntöstä ”Tsekkoslovakian tie on oleva myös meidän tiemme” (Tsekkoslovakia oli sidottu Neuvostoliittoon seurauksin, jotka nyt tiedämme) voimakkaimmat vastustavat huudot tulivat asevelisosialistelta. Heidän oli pakko ryhtyä nyt taisteluun, sillä he eivät voineet antautua nyt, kun eivät olleet tehneet sitä sodassakaan.
”Historian harrastaja” esitti täällä aikaisemmin pari todistusta asevelisosialistien merkityksestä. Uskon, että asianomainen sallii minun lainata niitä:
”Ennen sotia Iso-Britannian sotilasasiamiehenä ja sodan jälkeen liittoutuneiden valvontakomission jäsenenä täällä ollut eversti J.H.Magill, ”Mäkelän Janne”, toteaa kirjassaan ”Tasavalta tulikokeessa”, että kommunistien pääsyn valtaan Suomessa estivät ns. asevelisosialistit. Sitten hän kuvaa tuon ryhmän toimintaa todeten, että heidän ”jo riittää” -kampanjansa katkaisi 1948 eduskuntavaaleissa kommunistien kuningastien suistamalla SKDL:n suurimman puolueen asemasta ja ulos hallituksesta.
Lasse Lehtinen toteaa vuonna 2002 Urho Kekkosen ja sosialidemokraattisen puolueen suhteista tekemässään väitöskirjassaan ”Aatosta jaloa ja alhaista mieltä”, että ”Sosiaalidemokraattien oikeisto vaikutti ratkaisevasti siihen, että Suomi säilyi itsenäisenä. Myöntyväisyysmiehistä ei olisi siihen ollut. Asevelisosialistit tulivat politiikkaan suoraan rintamalta, sankarikuoleman kynsistä karanneina. Miehet tekivät politiikkaa suoraviivaisesti. Lopputulos ratkaisi, menettelytavat joustivat”. Lehtinen nostaisi isänmaan korkeimmalle palkintopallille sdp:n puoluesihteeri Unto Varjosen, filosofian maisterin, reservin kapteenin ja kolme kertaa vapauden ristillä palkitun sotasankarin. Noina 1940-luvun lopun ”vaaran vuosina” demarit taistelivat etulinjassa muillakin rintamilla: K-A.Fagerholmin johtama sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus lakkautti kommunistien soluttaman valtiollisen poliisin Valpon ja sisäministeri Aarre ”Sapeli” Simosen johtamat poliisit hajottivat kommunistien masinoimat, vallankumouksen alkusoitoksi tarkoitetut lakkomellakat Kemissä. Nuori Mauno Koivisto torjui päättäväisesti ja taitavasti kommunistien valtapyrkimyksiä Turun satamassa.”
Ei tuohon ole lyhyessä esityksessä paljon lisättävää. Nämä olivat siis asevelisosialisteja ja tällainen oli heidän urotyönsä: he pelastivat Suomen! Toki he saivat apua ja tukea muiltakin, omasta puolueestaan ja oikeistosta, mutta Maalaisliitosta oikeastaan vain Viljami Kalliokoskelta ja hänen liittolaisiltaan.
Kyllä osa noista asevelisosialisteita oli vielä vaikuttamassa siihen, että ”sotasyyllisenä” vankilassa istunut Väinö Tanner nousi vielä politiikan raskaaseen sarjaan, jopa puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1957. Se oli vähäinen kunnianosoitus Tannerille hänen ansioihinsa nähden! Tuolla kokoomuksen kaistalla Janaton näyttää listanneen vuosisatamme merkittävimmät suomalaiset ja listaan – jonka myös minä allekirjoittaisin, lisäämällä siihen toki Mannerheimin, minkä Janaton lienee unohtanut epähuomiossa – hän on laittanut myös Väinö Tannerin. Tietenkin hän sinne kuuluu, kukaan historiaa tunteva ja vähänkään isänmaallisesti ajatteleva mies ei voi olla muuta mieltä, olkoon hänen puoluekantansa mikä tahansa (ellei hän ole täysin NKP:n linjalla, siellä Tanner ei saanut koskaan arvonpalautusta, kun aivan oikein hänet nähtiin erittäin suurena ”syyllisenä” siihen, ettei Suomesta tullut kommunistista!) Osa noista asevelisosialisteistakin siirtyi myöhemmin – kun maa oli pelastettu akuutista vaarasta – muille linjoille, sillä olivathan he kunnianhimoisia miehiä ja he hyvin näkivät, että oli vain yksi tie päästä vaikuttamaan asioihin ”Kekkosen Suomessa”; ruveta hiihtämään Kekkosen perässä. Unto Varjonen ei kuulunut heihin, sillä hän kuoli jo 38-vuotiaana 1954.
Lainaanpa lopuksi vielä pari pätkää WSOY:n tietosanakirjasta Facta 2001: Osasta 2, hakusana asevelisosialisti: ”1940-50 luvuilla kommunismia vastaan taistelleista sosialidemokraateista käytetty nimitys” ja osasta 17, hakusanalla Varjonen, Unto: (tekstin loppu) - - - #Varjosen katsotaan vaikuttaneen huomattavalla tavalla siihen, että Suomen Sosialidemokraattinen Puolue pysyi sotien jälkeen länsimaisen parlamentaarisen sosialidemokratian kannalla”.
Muilta osin en tuohon vastaukseesi enää puutu, sillä joskus vastatessani olen vain saanut samaa puppuasi takaisin, mutta listaani nykyisistä merkittävimmistä suomalaisista en tietenkään muuta. Mutta, Oiva Härkönen, tietosi tai vastaan tietojasi esittämäsi asevelisosialisteista on suorastaan sankareiden häpäisemistä! Jokin roti se pitäisi kepulaisellakin olla! Nuo esityksesi mitätöivät kyllä muunkin puheesi, jossa olen ollut joskus huomaavani ihan järkevääkin. Olisikohan anteeksipyynnön paikka; ei suinkaan minulle, vaan Suomen kansalle?
asevelisossun vuodatus on malliesimerkki ns. sosiaalidemokraattisesta historiakäsityksestä, alalla on vast'ikään kunnostautunut myös Lasse Lehtinen ja miksei Paavo Lipponenkin Väinö Tanner -fanikirjoituksillaan. Yhteistä näille kaikille on täydellinen objektiivisuuden puute ja keskustakateus.
Väite, että SDP:stä olisi tullut länteen päin kallellaan oleva moderni puolue saa näistä kirjoitelmista kolauksen, enemmän noista tulee neukkula mieleen ja DDR, varsinkin kun tuota Sorsaa niin avoimesti tässä edellisessä kehuttiin.
Toki Lipposen aikainen SDP on ollut länteen päin kallellaan, kaikki mahdollinen on tehty, että Lipponen saisi korkean EU-viran. On ostettu ilmaa Saksasta, on käyty myymässä suomalaista sotaosaamista George W. Bushille (kai näin saa sanoa, minulla kun ei ole salaista aineistoa käytössäni).
Se on kuitenkin SDP:n hyväksi sanottava, että se pitää paremmin huolta kannattajistaan kuin muut puolueet. Virkojen täyttämisessä SDP on omaa luokkaansa, muilla kuin demareilla ei ole mitään mahdollisuuksia riippumatta siitä kuinka päteviä olisivat, jos demari saa päättää. Tämä "demari nimittää aina demarin" on itseään ruokkiva kierre, joka on rampauttanut koko virkamieskunnan.
Näistä aseveliderkun mainitsemista merkittävistä suomalaisdemareista (eihän siellä juuri muita ollut) listalle kelpuuttaisin vain Martti Ahtisaaren. Oireellista on, että demareille Ahtisaari ei enää kelvannut toiselle kaudelle. Se, jos mikä kertoo jotain demareista. Jos joukkoon eksyy joku lahjakas, hänet heivataan heti sivuun. Tähän kai perustuu joidenkin sossujen keskustavihakin. "Mä en kestä kattoo, toi on lahjakkaampi kuin mä ja vielä kepuli". Yhä uudelleen. Ja uudelleen.
Minusta tuo puheenvuorosi on sellaista törkyä, mihin en pysty kunnolla vastaamaan siksi, että en parhaalla tahollanikaan kykene alentumaan tasolle, mitä sinä ymmärtäisit.
Yrititkö ilmaista jotakin viittauksillasi ”lahjakkuuteen” ja ”kateellisuuteen”? Ehkä minä uskaltaisin ilmoittautua kanssasi Mensan älykkyystestiin. Lahjakkuuttamme voisimme kai vertailla koulu- ja työhistoriamme avulla; ilmoittaudutko vertailuun? Samallapahan tietäisin, mitä minun pitäisi kadehtia, nyt en näe aihetta sellaiseen.
Lienet kuitenkin lukutaitoinen – vaikka kovin huonosti olet tuon lahjaasi käyttänyt – joten katso vastaukseni Oiva Härköselle; hänet sentään arvioin ainakin asioita ymmärtämään pyrkiväksi ja siinä mielessä kehityskelpoiseksi, jota Sinusta on vaikea uskoa.
Aina kun saa tuollaisia "kehuja" paatuneilta soosiiaalliiideemookkraateeiiltaa tietää kirjoittaneensa ainakin totuutta hipoen. "se koira älähtää, johon kalikka kolahtaa".
ÄO 161, jos se nyt ketään oikeasti kiinnostaa.
Tälläkö vastauksellasi ajattelit todistaa älykkyytesi ja lahjakkuutesi? Vain vahvistit käsitystäni, että olet kepulaiseksikin yksinkertainen!
Loppupäätelmä:
Terttu on keskustalaiseksi tyhmä.
Asetoverisosialisti demariksi poikkeuksellisen fiksu.
Mikä on kyllä surullista ottaen huomioon, että demarit käyttävät tässä maassa suurinta valtaa.