Kun eri yhteyksissä näillä palstoilla on tullut sanotuksi liian yksioikoisia mielipiteitä Keskustasta ja kepulaisista, lienee paikallaan täsmestää näkemyksiään (tämän saman "vuodatuksen" olen kyllä esittänyt myös toisaalla)- Laitanpa tämän kepun, demarien ja kokoomuksenkin palstoille:
En minä toki pidä kaikkia kepun kannattajia epäisänmaallisina enkä kaikkia kepulaisia poliitikkoja epäluotettavina selkään puukottajina. Valitettavasti vain tälle huonommalle käsitykselle historia on antanut kovin paljon perusteita. Ja kepusta ei oikein saa käsitystä normaalilla ajattelulla. Sanotaan,että meillä demareissa ovat "seinät leveällä ja katto korkealla", mutta kepussa miitä ei taida olla ollenkaan. Jotkut kepulaiset esiintyvät näilläkin palstoilla kovin liberaaleina ja oikeistolaisinakin, mutta monilla on aivan samanlaiset mielipiteet kuin vasemmistoliiton vasenta laitaa edustavalla vanhalla stalinistilla Jaakko Laaksolla. Tulisiko näiden kepulaisten kannattaakin vasemmistoliittoa vai tulisiko Laakson ottaa Keskustan jäsenkirja?
On historiassa ollut näyttöjä myös toisenlaisesta kepulaisuudesta; ei kai muuten olisi ollut mahdollinen se pitkä ”punamultayhteistyö”, millä Suomea rakennettiin menestyksellisesti kohti tätä ”syvää sosialismia” parikymmentä vuotta 1960-80 luvuilla. Molemmista suuntauksista kertoo hyvin, lukuisin käytännön esimerkein, Kalevi Sorsa lähes 600-sivuisissa muistelmiensa toisessa osassa ”Kansankoti ja punamulta”.
Sorsan mukaan Ahti Karjalainen olisi menettänyt Urho Kekkosen luottamuksen jo 1971, jolloin hän Königstedtissä Viktor Vladimirovin kanssa käymiensä neuvottelujen jälkeen Kekkosen tietämättä taipui julkilausumassa Neuvostoliiton sanelemaan muotoiluun, jossa jo Neuvostoliitonkin aiemmin tunnustama Suomen puolueettomuus muotoiltiin YYA-sopimukselle alisteiseksi ”pyrkimykseksi puolueettomuuteen”. Kekkonen katsoi, että hänen pitkäaikaisen työnsä saavutus nyt mitätöitiin ja uskoi Karjalaisen taipuneen tähän ja olevan valmis enempäänkin vain päästäkseen ”kalifiksi kalifin paikalle”. Eikä Kekkonen ollut siinä väärässä.
Karjalaisen jo osoittama maan eduille vaarallinen toiminta ja keinoja kaihtamaton pyrky presidentiksi ratkaisi demarien tuen Kekkosen valitsemiseksi presidentiksi poikkeuslailla 1974. Kekkonen hyvin tiesi tämän ja demarit saivat tämän jälkeen monessa tärkeässä asiassa Kekkosen tuen politiikalleen. Sorsa ei Karjalaisen menettelyistä syytä niinkään Ahtia itseään kuin hänen tukimiehiään, ”punaiset vuorineuvokset” mukaan lukien, jotka ajoivat Karjalaista eteenpäin omien etujensa vuoksi. Sorsa pitää Karjalaista hyvin pehmeänä ja helposti taivuteltavana miehenä, ja kertoi jo pian huomanneensa, että hänen sanaansa ei voi koskaan luottaa.
Omana mielipiteenänikin sanoisin jo 1950-luvulta alkaen politiikkaa seurattuani, että ei Ahti Karjalainen (josta myös olen lukenut lähes kaiken kirjoitetun, tietysti myös hänen tyttärensä liikuttavan kirjan ”Isä”) ollut Kepun poliitikoista edesvastuuttomimpia, mutta hän vain pääsi pisimmälle, eli asemiin, jossa hän oli vaaraksi maalle, ja tämän siis Sorsa kuten Kekkonenkin näki.
Johannes Virolaisesta Sorsa antaa aivan toisenlaisen kuvan. Tässä lainaus kirjan sivulta 321: ”Kollegoina Ahti Karjalainen ja Johannes Virolainen erosivat toisistaan kuin musta ja valkoinen. Kun Karjalainen käytti jotensakin jokaisen mahdollisuuden mm. pääministerin sijaisena toimiessaan välistävetoihin hallituskokonaisuuden ja erityisesti pääministerin horjuttamiseksi, Virolainen toimi aina ehdottoman korrektisti. Kun olin jonkin pikkurempan vuoksi sairaalassa muutaman päivän, Karjalainen yritti kaataa hallituksen, mutta Virolainen kävi tuomassa kukat ja raportoimassa hyvin asiallisesti hallitustapahtumista poissa ollessani”.
Toivokaamme, että Matti Vanhanen osoittautuisi enemmän Johannes Virolaisen kuin Ahti Karjalaisen tyyppiseksi mieheksi ja poliitikoksi. Ehkäpä tuolla nurmijärveläisellä Kalliomäki-Vanhanen akselilla on edellytyksiä Sorsa-Virolainen kaltaiseen yhteistyöhön, mutta hiekkaa voi tulla ja on jo tullutkin rattaisiin nimenomaan Jäätteenmäen kohtalosta katkeroituneilta kepulaisilta. Ei tuo hallituspohja ei ole kovin mieluinen kaikille demareille ja eivät kaikki siellä olevat omatkaan edustajat nauti parasta luottamustamme, mutta kapuloita rattaisiin tuskin tulee tältä suunnalta. Katsotaan ja annetaan ajan näyttää, mitä tulee, vai tuleeko mitään.
Joku, taisi olla Oiva Härkönen, koetti kyseenalaistaa nimimerkkini valistamalla – tosin varsin puutteellisin tiedoin – minua siitä, keitä olivat ”asevelisosialistit”, ja ettei heitä enää olisi. Kyllä tuo ”sankarikuoleman kynsistä karanneiden, monilla kunniamerkeillä palkittujen, politiikkaa suoraviivaisesti tekevien miesten” (Lasse Lehtistä lainatakseni) osoittama suunta demarien kannattajakunnassa edelleen elää ja voi hyvin ja sen linjan näkyvimpinä nykyedustajina pidän kansainvälisintä suomalaista Martti Ahtisaarta ja merkittävintä nykyvaltiomiestämme Paavo Lipposta. Näkyville on tulossa monia nuorempiakin demaripoliitikkoja, mutta jos nimeäisin muutaman, unohtaisin yhtä monta.
Minun ”asevelisosialismini” on syntynyt jo nuoruusvuosinani 1950-60 luvuilla työpaikkojeni kähinöissä kommunisteja ja samoja kansanvallan vastaisia näkemyksiä omaksuneita demareinakin itseään pitäviä vastaan ja myöhemmin politiikkaa seuratessani se on vain vahvistunut. Edelleen tarvitaan aseveljeyttä taistelussa paremman, läntisiin arvoihin ja instituutioihin kiinteämmin sitoutuneen Suomen puolesta, kehittyvän Suomen, mikä mahdollistaa kansalaisilleen aineellisesti ja henkisesti aina vain paremman elämän.
Listani tämän hetken poliittisesti merkittävimmistä suomalaisista taisi jäädä liian lyhyeksi. Mielihyvin jatkan sitä hieman. Kai siihen voidaan jo lisätä Tarja Halonen. Ja jos otetaan mukaan vielä elossa olevia vaikuttajia vanhojen ansioittensa perusteella, niin listalle kuuluvat Mauno Koivisto – joka on nyttemmin ruvennut ilmeisesti vanhuuttaan hieman höperehtimään – ja tietenkin myös Kalevi Sorsa. Myös Sauli Niinistö kuuluu listalle, on hän jo pitkän ajan niin merkittävästi vaikuttanut politiikassamme ja vaikuttaa Eurooppa-ympyröissä edelleen. Ja kun otetaan huomioon jo aikaisemman toiminnan lisäksi viimeaikainen kansainvälinen meriitti, listalle voidaan vielä laittaa Harri Holkeri ja Elisabeth Rehn. Mutta yli näiden kaikkien kyllä kohoavat nuo ensiksi mainitsemani Martti Ahtisaari ja Paavo Lipponen.
Enempää nimiä en hyvällä tahdollakaan löydä tuolle todella merkittävien politiikkojemme listalle. Eivät kai kepulaiset vakavassa mielessä voine sinne nostaa omiaan, ellei oteta haudankaivajaa avuksi. Paavo Väyrynenkö? Hyvä vitsi varmaan kepulaistenkin mielestä. No, Esko Aho oli jo tuloillaan, mutta meni kanssa. Oiva Härkönen tietysti esittää listalle Anneli Jäätteenmäkeä, mutta ei taitaisi saada enää kannatusta Kari Hokkaseltakaan! Matti Vanhasta tuskin kukaan vielä kehtaa listalle esittää, mutta ehkä hän voi sinne vielä joskus nousta. Entä Seppo Kääriäinen ja Mauri Pekkarinen? Varmaan suuria kepun sisäisiä sankareita, mutta eiköpähän heidän loistava tulevaisuutensa valtakunnan politiikassa liene jo takanapäin.
Mutta miten minä nyt harhauduin pohtimaan tällaisia! Toki politiikassa tärkeitä ovat myös pätevät ihmiset, mutta meillä sosialidemokraateilla ei ole taipumusta kuvien palvontaan siten kuin meistä oikealla ja vasemmalla on perinteisesti ollut - ymmärrätte kyllä tarkoitukseni. Meille johtajiammekin tärkeämpiä ovat ovat johtoaate ja toimintaperiaatteet; ajatukset siitä, mitä tavoitellaan ja MITEN (isoilla kirjaimilla erityisesti kepulaisia ajatellen! Ja sosialidemokratiassa ei edes päämäärä ole tärkein, vaan jatkuva liike sitä kohti, kuten Eduard Bernstein sanoi! Ja liike jatkuu ja voimistuu – se nähdään viimeistään seuraavissa vaaleissa!
En minä toki pidä kaikkia kepun kannattajia epäisänmaallisina enkä kaikkia kepulaisia poliitikkoja epäluotettavina selkään puukottajina. Valitettavasti vain tälle huonommalle käsitykselle historia on antanut kovin paljon perusteita. Ja kepusta ei oikein saa käsitystä normaalilla ajattelulla. Sanotaan,että meillä demareissa ovat "seinät leveällä ja katto korkealla", mutta kepussa miitä ei taida olla ollenkaan. Jotkut kepulaiset esiintyvät näilläkin palstoilla kovin liberaaleina ja oikeistolaisinakin, mutta monilla on aivan samanlaiset mielipiteet kuin vasemmistoliiton vasenta laitaa edustavalla vanhalla stalinistilla Jaakko Laaksolla. Tulisiko näiden kepulaisten kannattaakin vasemmistoliittoa vai tulisiko Laakson ottaa Keskustan jäsenkirja?
On historiassa ollut näyttöjä myös toisenlaisesta kepulaisuudesta; ei kai muuten olisi ollut mahdollinen se pitkä ”punamultayhteistyö”, millä Suomea rakennettiin menestyksellisesti kohti tätä ”syvää sosialismia” parikymmentä vuotta 1960-80 luvuilla. Molemmista suuntauksista kertoo hyvin, lukuisin käytännön esimerkein, Kalevi Sorsa lähes 600-sivuisissa muistelmiensa toisessa osassa ”Kansankoti ja punamulta”.
Sorsan mukaan Ahti Karjalainen olisi menettänyt Urho Kekkosen luottamuksen jo 1971, jolloin hän Königstedtissä Viktor Vladimirovin kanssa käymiensä neuvottelujen jälkeen Kekkosen tietämättä taipui julkilausumassa Neuvostoliiton sanelemaan muotoiluun, jossa jo Neuvostoliitonkin aiemmin tunnustama Suomen puolueettomuus muotoiltiin YYA-sopimukselle alisteiseksi ”pyrkimykseksi puolueettomuuteen”. Kekkonen katsoi, että hänen pitkäaikaisen työnsä saavutus nyt mitätöitiin ja uskoi Karjalaisen taipuneen tähän ja olevan valmis enempäänkin vain päästäkseen ”kalifiksi kalifin paikalle”. Eikä Kekkonen ollut siinä väärässä.
Karjalaisen jo osoittama maan eduille vaarallinen toiminta ja keinoja kaihtamaton pyrky presidentiksi ratkaisi demarien tuen Kekkosen valitsemiseksi presidentiksi poikkeuslailla 1974. Kekkonen hyvin tiesi tämän ja demarit saivat tämän jälkeen monessa tärkeässä asiassa Kekkosen tuen politiikalleen. Sorsa ei Karjalaisen menettelyistä syytä niinkään Ahtia itseään kuin hänen tukimiehiään, ”punaiset vuorineuvokset” mukaan lukien, jotka ajoivat Karjalaista eteenpäin omien etujensa vuoksi. Sorsa pitää Karjalaista hyvin pehmeänä ja helposti taivuteltavana miehenä, ja kertoi jo pian huomanneensa, että hänen sanaansa ei voi koskaan luottaa.
Omana mielipiteenänikin sanoisin jo 1950-luvulta alkaen politiikkaa seurattuani, että ei Ahti Karjalainen (josta myös olen lukenut lähes kaiken kirjoitetun, tietysti myös hänen tyttärensä liikuttavan kirjan ”Isä”) ollut Kepun poliitikoista edesvastuuttomimpia, mutta hän vain pääsi pisimmälle, eli asemiin, jossa hän oli vaaraksi maalle, ja tämän siis Sorsa kuten Kekkonenkin näki.
Johannes Virolaisesta Sorsa antaa aivan toisenlaisen kuvan. Tässä lainaus kirjan sivulta 321: ”Kollegoina Ahti Karjalainen ja Johannes Virolainen erosivat toisistaan kuin musta ja valkoinen. Kun Karjalainen käytti jotensakin jokaisen mahdollisuuden mm. pääministerin sijaisena toimiessaan välistävetoihin hallituskokonaisuuden ja erityisesti pääministerin horjuttamiseksi, Virolainen toimi aina ehdottoman korrektisti. Kun olin jonkin pikkurempan vuoksi sairaalassa muutaman päivän, Karjalainen yritti kaataa hallituksen, mutta Virolainen kävi tuomassa kukat ja raportoimassa hyvin asiallisesti hallitustapahtumista poissa ollessani”.
Toivokaamme, että Matti Vanhanen osoittautuisi enemmän Johannes Virolaisen kuin Ahti Karjalaisen tyyppiseksi mieheksi ja poliitikoksi. Ehkäpä tuolla nurmijärveläisellä Kalliomäki-Vanhanen akselilla on edellytyksiä Sorsa-Virolainen kaltaiseen yhteistyöhön, mutta hiekkaa voi tulla ja on jo tullutkin rattaisiin nimenomaan Jäätteenmäen kohtalosta katkeroituneilta kepulaisilta. Ei tuo hallituspohja ei ole kovin mieluinen kaikille demareille ja eivät kaikki siellä olevat omatkaan edustajat nauti parasta luottamustamme, mutta kapuloita rattaisiin tuskin tulee tältä suunnalta. Katsotaan ja annetaan ajan näyttää, mitä tulee, vai tuleeko mitään.
Joku, taisi olla Oiva Härkönen, koetti kyseenalaistaa nimimerkkini valistamalla – tosin varsin puutteellisin tiedoin – minua siitä, keitä olivat ”asevelisosialistit”, ja ettei heitä enää olisi. Kyllä tuo ”sankarikuoleman kynsistä karanneiden, monilla kunniamerkeillä palkittujen, politiikkaa suoraviivaisesti tekevien miesten” (Lasse Lehtistä lainatakseni) osoittama suunta demarien kannattajakunnassa edelleen elää ja voi hyvin ja sen linjan näkyvimpinä nykyedustajina pidän kansainvälisintä suomalaista Martti Ahtisaarta ja merkittävintä nykyvaltiomiestämme Paavo Lipposta. Näkyville on tulossa monia nuorempiakin demaripoliitikkoja, mutta jos nimeäisin muutaman, unohtaisin yhtä monta.
Minun ”asevelisosialismini” on syntynyt jo nuoruusvuosinani 1950-60 luvuilla työpaikkojeni kähinöissä kommunisteja ja samoja kansanvallan vastaisia näkemyksiä omaksuneita demareinakin itseään pitäviä vastaan ja myöhemmin politiikkaa seuratessani se on vain vahvistunut. Edelleen tarvitaan aseveljeyttä taistelussa paremman, läntisiin arvoihin ja instituutioihin kiinteämmin sitoutuneen Suomen puolesta, kehittyvän Suomen, mikä mahdollistaa kansalaisilleen aineellisesti ja henkisesti aina vain paremman elämän.
Listani tämän hetken poliittisesti merkittävimmistä suomalaisista taisi jäädä liian lyhyeksi. Mielihyvin jatkan sitä hieman. Kai siihen voidaan jo lisätä Tarja Halonen. Ja jos otetaan mukaan vielä elossa olevia vaikuttajia vanhojen ansioittensa perusteella, niin listalle kuuluvat Mauno Koivisto – joka on nyttemmin ruvennut ilmeisesti vanhuuttaan hieman höperehtimään – ja tietenkin myös Kalevi Sorsa. Myös Sauli Niinistö kuuluu listalle, on hän jo pitkän ajan niin merkittävästi vaikuttanut politiikassamme ja vaikuttaa Eurooppa-ympyröissä edelleen. Ja kun otetaan huomioon jo aikaisemman toiminnan lisäksi viimeaikainen kansainvälinen meriitti, listalle voidaan vielä laittaa Harri Holkeri ja Elisabeth Rehn. Mutta yli näiden kaikkien kyllä kohoavat nuo ensiksi mainitsemani Martti Ahtisaari ja Paavo Lipponen.
Enempää nimiä en hyvällä tahdollakaan löydä tuolle todella merkittävien politiikkojemme listalle. Eivät kai kepulaiset vakavassa mielessä voine sinne nostaa omiaan, ellei oteta haudankaivajaa avuksi. Paavo Väyrynenkö? Hyvä vitsi varmaan kepulaistenkin mielestä. No, Esko Aho oli jo tuloillaan, mutta meni kanssa. Oiva Härkönen tietysti esittää listalle Anneli Jäätteenmäkeä, mutta ei taitaisi saada enää kannatusta Kari Hokkaseltakaan! Matti Vanhasta tuskin kukaan vielä kehtaa listalle esittää, mutta ehkä hän voi sinne vielä joskus nousta. Entä Seppo Kääriäinen ja Mauri Pekkarinen? Varmaan suuria kepun sisäisiä sankareita, mutta eiköpähän heidän loistava tulevaisuutensa valtakunnan politiikassa liene jo takanapäin.
Mutta miten minä nyt harhauduin pohtimaan tällaisia! Toki politiikassa tärkeitä ovat myös pätevät ihmiset, mutta meillä sosialidemokraateilla ei ole taipumusta kuvien palvontaan siten kuin meistä oikealla ja vasemmalla on perinteisesti ollut - ymmärrätte kyllä tarkoitukseni. Meille johtajiammekin tärkeämpiä ovat ovat johtoaate ja toimintaperiaatteet; ajatukset siitä, mitä tavoitellaan ja MITEN (isoilla kirjaimilla erityisesti kepulaisia ajatellen! Ja sosialidemokratiassa ei edes päämäärä ole tärkein, vaan jatkuva liike sitä kohti, kuten Eduard Bernstein sanoi! Ja liike jatkuu ja voimistuu – se nähdään viimeistään seuraavissa vaaleissa!
Vastaukset 2
Vanhimmat
asevelisossun vuodatus on malliesimerkki ns. sosiaalidemokraattisesta historiakäsityksestä, alalla on vast'ikään kunnostautunut myös Lasse Lehtinen ja miksei Paavo Lipponenkin Väinö Tanner -fanikirjoituksillaan. Yhteistä näille kaikille on täydellinen objektiivisuuden puute ja keskustakateus.
Väite, että SDP:stä olisi tullut länteen päin kallellaan oleva moderni puolue saa näistä kirjoitelmista kolauksen, enemmän noista tulee neukkula mieleen ja DDR, varsinkin kun tuota Sorsaa niin avoimesti tässä edellisessä kehuttiin.
Toki Lipposen aikainen SDP on ollut länteen päin kallellaan, kaikki mahdollinen on tehty, että Lipponen saisi korkean EU-viran. On ostettu ilmaa Saksasta, on käyty myymässä suomalaista sotaosaamista George W. Bushille (kai näin saa sanoa, minulla kun ei ole salaista aineistoa käytössäni).
Se on kuitenkin SDP:n hyväksi sanottava, että se pitää paremmin huolta kannattajistaan kuin muut puolueet. Virkojen täyttämisessä SDP on omaa luokkaansa, muilla kuin demareilla ei ole mitään mahdollisuuksia riippumatta siitä kuinka päteviä olisivat, jos demari saa päättää. Tämä "demari nimittää aina demarin" on itseään ruokkiva kierre, joka on rampauttanut koko virkamieskunnan.
Näistä aseveliderkun mainitsemista merkittävistä suomalaisdemareista (eihän siellä juuri muita ollut) listalle kelpuuttaisin vain Martti Ahtisaaren. Oireellista on, että demareille Ahtisaari ei enää kelvannut toiselle kaudelle. Se, jos mikä kertoo jotain demareista. Jos joukkoon eksyy joku lahjakas, hänet heivataan heti sivuun. Tähän kai perustuu joidenkin sossujen keskustavihakin. "Mä en kestä kattoo, toi on lahjakkaampi kuin mä ja vielä kepuli". Yhä uudelleen. Ja uudelleen.
Terttu jos sinulla ei ole salaista materiaalia hallussasi, niin ainahan voi tilata faxin. Niin kunnon kepulaiset tapaavat tehdä.
( en kuitenkaan yllytä sinua rikokseen, sillä sellainenhan on näillä sivuilla kielletty)