Onko Euroopan unionin talous- ja rahaliitto EMU Suomelle siunaus vai kirous? Eli toiko se Suomen talouspolitiikkaan yhteiskunnallisesti hyödyllistä kuria ja järjestystä vai muodostuiko siitä pienelle avoimentalouden maalle kuten Suomelle talouspolitiikan kahle ja pakkopaita?
Ja syvensikö Ahon-Viinasen hallitus EMU-kriteereiden täyttämisen varjolla maan talouslamaa?
Ennen näiden tärkeiden kysymysten käsittelyä on syytä tarkastella Suomen lamasyklejä ja niiden tiimoilta käytyä keskustelua.
Tärkein tekijä, joka on vienyt kehitystä rakenteellisesti palkkatulo-osuuden kasvun suuntaan, on ollut maamme elinkeinorakenteen muutos. Tämä on näkynyt rajuimmin yksityisten elinkeinon harjoittajien, erityisesti maatalouden harjoittajien, kansantulo-osuuden laskuna ja palveluelinkeinojen, erityisesti julkisten palvelujen, esiinmarssina.
Nämä molemmat ovat olleet omiaan kasvattavaan taloutemme palkkatulojen kansantulo-osuutta. Näin varsinkin jälkimmäisen tekijä, sillä palveluelinkeinotjan ovat työvoimavaltaisia ja lisäksi julkisen sektorin palvelutuotantoa mitataan yksiomaan palkkakustannuksilla.
1960-luvun puolen välin jälkeinen lamasykli koetteli Suomen taloutta. Vuoden 1967 devalvaatio ja sen onnistunut jälkihoito säästivät maamme tuolloin pahemmilta vaurioilta. Mutta vuoden 1972 jälkeinen talouden ylikuumeneminen ja valtion löysä finanssipolitiikka veivät talouden muita länsimaita pitempiaikaiseen lamakierteeseen, joka perinteisesti kyettiin kääntämään nousukierteeksi vuosien 1977 ja 1987 devalvaatioilla ja niihin liitetyillä elvytystoimenpiteillä.
Kuten 1960- ja 1970-lukujen lamasykleistä nähdään, on näistä molemmista päästy devalvaatioihin liittyvien palkkatulojen ja kansantulo-osuuden laskun kautta.
Tätä ilmiötä on nimitetty devalvaatiosykliksi. Sille on ollut ominaista, että devalvaatiolla on tarkoituksellisesti pyritty kasvattamaan vientisektorin voittojen osuutta. Kun devalvaatiot ajoittuvat sopivasti kansainvälisiin nousukausiin, saatiin taloutemme tuolloin vientivetoiseen nousuun.
Samanlaisen pitkän tähtäyksen kasvustrategiaan jouduttiin turvautumaan 1990-luvun lamakierteen kääntämiseksi nousuun. Mutta kuten mikä oli todistettava, oli tilanne kahta aikaisempaa lamakierrettä vakavampi.
Vuosien 1993 ja 1994 kehitys (18.5%:n työttömyys ja 73%:n palkkatulo-osuus vuodelle 1993 sekä vastaavasti 21% ja 72% vuodelle 1994. Ahon-Viinasen hallitus pitäytyi omaksumallaan elvytykselle vihamielisellä finanssipoliittisella linjalla, siitä huolimatta, vaikka taloustieteilijöiden selvä enemmistö vaati hallitukselta ja Suomen Pankilta elvyttäviä toimenpiteitä jo syksystä 1992 lähtien.
Elvytyksen tarpeellisuuden puolesta puhui se, että monet tuolloin vielä työssä olleet kuluttajat joutuivat epävarmuuteen siitä, saavatko he pitää työpaikkansa. Tämä oli omiaan vähemtämään kansantalouden yksityistä kulutusta ja lisäämään säästämistä.
Tämä seikka on vain pahensi talouden syöksykierrettä.
Jo 1970-luvulta lähtien talouspolitiikan yleiseksi tavoitteeksi asetettiin devalvaatiosykleistä irtaantuminen. Sen mukaisesti valuuttakurssipolitiikassa siirryttiin suurdevalvaatiosta pienempiin ja jopa revalvaatiota kokeiltiin talouden inflaatiopaineiden hillintään.
1980-luvun puolenvälin jälkeen Suomen Pankki vapautti liian nopeasti kansainväliset pääomaliikkeet tunnetuin kohtalokkain seurauksin. Ulkomaista luottoa otettiin riskeistä piittaamatta. Se johti kohtuuttoman rajuun luotoekspansioon ja sen vaikutukset näkyivät pankkikriisinä.
Samaan aikaan myös kansantalouden reaalipuoli, erityisesti yksityinen ja julkinen palveluala, kävi ylikierroksilla. Sitäkään ei riittävästi osattu hillitä Holkerin hallituksen toimesta Suomen Pankista puhumattakaan.
Toinen kohtalokas 1980-luvun loppupuolen talouspoliittinen sitoumus, joka johti haaksirikkoon, oli ns. vahvan markan politiikka valuuttamme yliarvostuksen olosuhteissa.
Huipentumana voidaan pitää kesäkuussa 1991 suoritettua Suomen markan ulkoisen arvon yksipuolista sitomista ecuun liian korkealla kurssitasolla. -Tätä mieltä olivat useat Suomen Pankin ulkoiset talouasiantuntijat. Tuolloin pääjohtaja Kullberg uhosi televisiossa, että "Pitää päästä pää pystyssä Eurooppaan."
Toisin kuitenkin kävi. Mutta merkille pantavaa oli, että ainakin Suomen Pankki oli jo vakain askelin menossa EY:hyn.
Jo marraskuussa 1991 Suomi joutui pakkodevalvaation eteen. Vahinko, että Suomen Pankki kiirehti tuolloin hätäisesti lopettamaan markan kellumisen. Tämäkin virhe jouduttiin korjaamaan syyskuussa 1992.
Sen jälkeen Suomen Pankki joutui tunnustamaan "vahvan markan politiikan" mahdottomuuden pienelle kansantaloudelle uusissa vapaiden pääomaliikkeiden oloissa.
Marraskuussa 1991 devalvaatiota edeltäneestä tasostaan Suomen markka devalvoitui suhteessa ecuun noin neljänneksen. Devalvaatiosykli-ilmiöstä ei siis päästy.
Suomen markka kellui kaksi vuotta. Eikä mitään katastrofia syntynyt. Myös monet muut eurooppalaiset valuutat ovat joutuivat saman tosiasian eteen. Esimerkiksi Ruotsin keskuspankki pyrki aikanaan urhoollisesti taistelemaan devalvaatiota vastaan. Mutta tuo epärealistinen urhoollisuus tuli ruotsalaisille maksamaan noin 20 miljardia markkaa. Sopii muistaa, että kelluvien valuuttakurssien vallitessa kurssimuutokset (devalvoituminen tai revalvoituminen) tapahtuvat ilman hallinnollisia päätöksiä markkinoiden reagoidessa herkästi reaalitalouden muutoksiin ja niitä koskeviin odotuksiin.
Ja syvensikö Ahon-Viinasen hallitus EMU-kriteereiden täyttämisen varjolla maan talouslamaa?
Ennen näiden tärkeiden kysymysten käsittelyä on syytä tarkastella Suomen lamasyklejä ja niiden tiimoilta käytyä keskustelua.
Tärkein tekijä, joka on vienyt kehitystä rakenteellisesti palkkatulo-osuuden kasvun suuntaan, on ollut maamme elinkeinorakenteen muutos. Tämä on näkynyt rajuimmin yksityisten elinkeinon harjoittajien, erityisesti maatalouden harjoittajien, kansantulo-osuuden laskuna ja palveluelinkeinojen, erityisesti julkisten palvelujen, esiinmarssina.
Nämä molemmat ovat olleet omiaan kasvattavaan taloutemme palkkatulojen kansantulo-osuutta. Näin varsinkin jälkimmäisen tekijä, sillä palveluelinkeinotjan ovat työvoimavaltaisia ja lisäksi julkisen sektorin palvelutuotantoa mitataan yksiomaan palkkakustannuksilla.
1960-luvun puolen välin jälkeinen lamasykli koetteli Suomen taloutta. Vuoden 1967 devalvaatio ja sen onnistunut jälkihoito säästivät maamme tuolloin pahemmilta vaurioilta. Mutta vuoden 1972 jälkeinen talouden ylikuumeneminen ja valtion löysä finanssipolitiikka veivät talouden muita länsimaita pitempiaikaiseen lamakierteeseen, joka perinteisesti kyettiin kääntämään nousukierteeksi vuosien 1977 ja 1987 devalvaatioilla ja niihin liitetyillä elvytystoimenpiteillä.
Kuten 1960- ja 1970-lukujen lamasykleistä nähdään, on näistä molemmista päästy devalvaatioihin liittyvien palkkatulojen ja kansantulo-osuuden laskun kautta.
Tätä ilmiötä on nimitetty devalvaatiosykliksi. Sille on ollut ominaista, että devalvaatiolla on tarkoituksellisesti pyritty kasvattamaan vientisektorin voittojen osuutta. Kun devalvaatiot ajoittuvat sopivasti kansainvälisiin nousukausiin, saatiin taloutemme tuolloin vientivetoiseen nousuun.
Samanlaisen pitkän tähtäyksen kasvustrategiaan jouduttiin turvautumaan 1990-luvun lamakierteen kääntämiseksi nousuun. Mutta kuten mikä oli todistettava, oli tilanne kahta aikaisempaa lamakierrettä vakavampi.
Vuosien 1993 ja 1994 kehitys (18.5%:n työttömyys ja 73%:n palkkatulo-osuus vuodelle 1993 sekä vastaavasti 21% ja 72% vuodelle 1994. Ahon-Viinasen hallitus pitäytyi omaksumallaan elvytykselle vihamielisellä finanssipoliittisella linjalla, siitä huolimatta, vaikka taloustieteilijöiden selvä enemmistö vaati hallitukselta ja Suomen Pankilta elvyttäviä toimenpiteitä jo syksystä 1992 lähtien.
Elvytyksen tarpeellisuuden puolesta puhui se, että monet tuolloin vielä työssä olleet kuluttajat joutuivat epävarmuuteen siitä, saavatko he pitää työpaikkansa. Tämä oli omiaan vähemtämään kansantalouden yksityistä kulutusta ja lisäämään säästämistä.
Tämä seikka on vain pahensi talouden syöksykierrettä.
Jo 1970-luvulta lähtien talouspolitiikan yleiseksi tavoitteeksi asetettiin devalvaatiosykleistä irtaantuminen. Sen mukaisesti valuuttakurssipolitiikassa siirryttiin suurdevalvaatiosta pienempiin ja jopa revalvaatiota kokeiltiin talouden inflaatiopaineiden hillintään.
1980-luvun puolenvälin jälkeen Suomen Pankki vapautti liian nopeasti kansainväliset pääomaliikkeet tunnetuin kohtalokkain seurauksin. Ulkomaista luottoa otettiin riskeistä piittaamatta. Se johti kohtuuttoman rajuun luotoekspansioon ja sen vaikutukset näkyivät pankkikriisinä.
Samaan aikaan myös kansantalouden reaalipuoli, erityisesti yksityinen ja julkinen palveluala, kävi ylikierroksilla. Sitäkään ei riittävästi osattu hillitä Holkerin hallituksen toimesta Suomen Pankista puhumattakaan.
Toinen kohtalokas 1980-luvun loppupuolen talouspoliittinen sitoumus, joka johti haaksirikkoon, oli ns. vahvan markan politiikka valuuttamme yliarvostuksen olosuhteissa.
Huipentumana voidaan pitää kesäkuussa 1991 suoritettua Suomen markan ulkoisen arvon yksipuolista sitomista ecuun liian korkealla kurssitasolla. -Tätä mieltä olivat useat Suomen Pankin ulkoiset talouasiantuntijat. Tuolloin pääjohtaja Kullberg uhosi televisiossa, että "Pitää päästä pää pystyssä Eurooppaan."
Toisin kuitenkin kävi. Mutta merkille pantavaa oli, että ainakin Suomen Pankki oli jo vakain askelin menossa EY:hyn.
Jo marraskuussa 1991 Suomi joutui pakkodevalvaation eteen. Vahinko, että Suomen Pankki kiirehti tuolloin hätäisesti lopettamaan markan kellumisen. Tämäkin virhe jouduttiin korjaamaan syyskuussa 1992.
Sen jälkeen Suomen Pankki joutui tunnustamaan "vahvan markan politiikan" mahdottomuuden pienelle kansantaloudelle uusissa vapaiden pääomaliikkeiden oloissa.
Marraskuussa 1991 devalvaatiota edeltäneestä tasostaan Suomen markka devalvoitui suhteessa ecuun noin neljänneksen. Devalvaatiosykli-ilmiöstä ei siis päästy.
Suomen markka kellui kaksi vuotta. Eikä mitään katastrofia syntynyt. Myös monet muut eurooppalaiset valuutat ovat joutuivat saman tosiasian eteen. Esimerkiksi Ruotsin keskuspankki pyrki aikanaan urhoollisesti taistelemaan devalvaatiota vastaan. Mutta tuo epärealistinen urhoollisuus tuli ruotsalaisille maksamaan noin 20 miljardia markkaa. Sopii muistaa, että kelluvien valuuttakurssien vallitessa kurssimuutokset (devalvoituminen tai revalvoituminen) tapahtuvat ilman hallinnollisia päätöksiä markkinoiden reagoidessa herkästi reaalitalouden muutoksiin ja niitä koskeviin odotuksiin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tarkoitan laman syistä. Etkö todellakaan tiedä mikä unohtui?
Suomi todella eli devalvaatiosyklissä aikoinaan, kun talouspolitiikkaa ei osattu/kyetty hoitamaan pitkäjänteisesti. Aina kun jouduttiin devalvoimaan, nähtiin vakavia naamoja televisiossa. Devalvointi todella auttoi aivan samalla tavalla kuin oltaisi kustu housuun: lämmitti mukavasti vähän aikaa, mutta sitten....
Pitkäjänteisessä talouspolitiikassa devalvointeja ei tarvitse tehdä. Jokainen tajuaa, että devalvointi aiheuttaa roppakaupalla ongelmia, se on ainoastaan hätäratkaisu.
Suomen talouden pelasti juuri Ahon/Viinasen tiukka linja. Demarit huusivat oppositiosta minkä kerkisivät: VELKAELVYTYSTÄÄÄÄÄÄ!.
Paljonkohan meillä olisi velkaa nyt, jos olisimme velalla elvyttäneet?
Tiedätkö edes, miksi devalvoidaan tai mitä se devalvointi on?
Juuri anti-keynesiläiset talouspoliittiset toimenpiteet syvensivät lamaa vuodella tai kahdella: silloin kun menee huonosti, pitää saada rahaa liikkeelle, jotta kysyntä vahvistuu. Suomi teki päin vastoin, siis leikkasi uusliberalismin oppien mukaan kun julkinen puoli piti saada romutettua.
Suomessa v. 2000 oli leikattu jo melkein 60 miljardia markkaa julkiselta puolelta. Samaan aikaan julkisen puolen ylijäämä oli n. 53 miljardia markkaa. Kumma kun sanottaan, että rahaa ei ole.
EU-jäsenyyssopimukseen, mistä Suomen eduskunta ei ole äänestänyt, ei sisältynyt kriteerejä työllisyydestä ja sen ylläpitämisestä.
Muistatko kuinka paljon Suomen valtion tulo- ja menoarviosta katettiin ulkomaisella velalla lama-aikana? Suomen piti ottaa velkaa tolkuttomasti jo pelkästään välttämättömien menojen kattamiseen, ja TÄMÄN lisäksi piti leikata menoja ja rajusti. Olisi ollut erittäin riskialtista ottaa vieläkin lisää velkaa elvyttämiseen. Velkaelvytystä voidaan soveltaa taantumassa, mutta ei niin syvässä lamassa minne Suomi nopeasti vajosi.
Julkista puolta piti saadakin leikattua, siksi pöhöttynyt se oli.
"Suomessa v. 2000 oli leikattu jo melkein 60 miljardia markkaa julkiselta puolelta. Samaan aikaan julkisen puolen ylijäämä oli n. 53 miljardia markkaa. Kumma kun sanottaan, että rahaa ei ole."
Sivuutat kaikki argumentit ja puhut paskaa!
... ja pitäisi saada tarkennus. Siis vuonna 2000 julkisen puolen ylijäämä oli 53 miljardia markkaa. Mihin tuo luku perustuu?
A) tarkoittaako tuo ylijäämä valtion ja kuntien yhteenlaskettua ylijäämää?
B) mikä on tilanne nyt, vuonna 2004?
Minkä kuntien tulo- ja menoarviot ovat ylijäämäisiä?
...samaa mieltä.