Terveisiä lomilta! On se mukavaa matkustella tässä suuressa EU-kotimaassa, kun valuuttaakaan ei tarvitse enää vaihtaa ja kolmannella kotimaisella kielellä pärjää kaikkialla ihan hyvin.
Huomasin, että lähtöni alla joku ilmeisesti nimimerkkiini viitaten näkyi kysyvän minulta, että millä rintamalla minä sodin sodassa. Kotirintamalla vain, sillä olin tuolloin vielä pikkupoika, mutta jouduin kyllä kokemaan sodan kauhuja ja menetyksiäkin, mutta ei niistä ole tarpeen tässä puhua. Myöhemmin olen nähnyt sotaa ja sen seurauksia useamman vuoden Lähi-Idässä, ja onhan minulla sotilasuraakin sen verran, että nuo tekijät aatteelliseen näkemykseeni yhdistäen nimimerkkini on perusteltu. Jotakin olen kertonut itsestäni aikaisemmin toisella nimimerkilläni, jota käytän toisenlaisissa yhteyksissä ja enemmän tuolla maailman näyttämöllä osastossa. Ennen muuta haluan tällä nimimerkilläni tehdä kunniaa niille alkuperäisille ja todellisille asevelisosialisteille, Unto Varjoselle, Väinö Leskiselle, Penna Tervolle ja muille, jotka pelastivat Suomen kommunismilta ja NL:n satelliittimaiden kohtalolta 1940-luvun lopun ”vaaran vuosina”. Tästä olen kertonut jo aikaisemmin. Nykysosialidemokraateista näen Martti Ahtisaaren ja Paavo Lipposen asevelisosialistien perinnön vaalijoina. Sekin on tullut mainituksi.
Viesti Kalevi Sorsan kuolemasta tuli tuonne lomamatkallekin ihan reaaliajassa. Hotellimme illallispöydässä vietimme hiljaisen hetken Kalevi Sorsan muistolle. Äänestin Ahtisaarta SDP:n avoimessa esivaalissa, sillä mielestäni Sorsa oli aivan liikaa ”suomettunut” Kekkosen matkassa. Kun myöhemmin olen lukenut Sorsan muistelmia, olen huomannut häntä hieman väärin arvioineeni. Tälläkin tietämyksellä äänestäisin kuitenkin samoin, sillä Ahtisaaren kansainvälisyys ja ryvettymättömyys Suomen politiikassa olivat tarpeen ensimmäiselle EU-presidentillemme.
Tajunnemmekohan, millaista pr-työtä Ahtisaari on tehnyt ja tekee maallemme. Hän on edelleen näkyvin suomalainen maailmalla. Muut maailman median myönteisesti huomaamat ovat Harri Holkeri ja Elisabeth Rehn ja joskus Erkki Liikanen. Nykyhallituksesta maailman mediassa näyttäytyy vain Erkki Tuomioja ja useimmiten kielteisissä yhteyksissä. Paavo Lipponen vielä muistetaan, sillä kun viime viikolla espanjalaisessa sanomalehdessä, olikohan se El Pais, listattiin varteenotettavimpia EU-komitean puheenjohtajia, siinä se Paavokin komeili kuvallaan yhdessä Espanjan pääministerin Josè Maria Aznarin ja eräiden muiden kanssa. Kalevi Sorsa muuten tuo noissa muistelmissaan esiin arvostuksensa Paavo Lipposta kohtaan ja vastakkaisen mielipiteensä Erkki Tuomiojasta.
Päivittäin ostin myös Helsingin Sanomat lähes hotellimme vieressä olevasta lehtikioskista, jonka telineessä ei muuten Ilkkaa tai Suomenmaata näkynyt, ei valitettavasti Demariakaan. Hesarista (16.1.) luin mm. Max Jakobsonin kolumnin ”Suomi, Nato ja Venäjä”, jossa hän mm. toteaa, että ”Kokemuksesta tiedämme, että Venäjällä voi tapahtua odottamattomia muutoksia. Viime vuosikymmenien kuluessa Venäjän politiikka on kääntynyt Suomen kannalta milloin edulliseen, milloin taas vahingolliseen suuntaan. Turvallisuuspolitiikan perustehtävä on varautua pahimpaan. Tätä palvelee Nato-jäsenyys. Sitä verrataan usein palovakuutukseen, jolla tarkoitetaan, että jos maatamme vastaan hyökätään, saamme Naton jäsenvaltioilta apua. Nato-jäsenyyden varsinainen merkitys on kuitenkin toinen. Ainoakaan Naton jäsenvaltioista ei ole joutunut hyökkäyksen kohteeksi sitten puolustusliiton perustamisen 1949. Jäsenyys on vaikutukseltaan ennalta ehkäisevä”.
Näinhän se on. Mutta sitten tuo onneton ulkoministerimme sanoo (HS 25.1.04), että meillä ei ole mitään tarvetta liittyä Natoon ja perustelee mielipidettään, että ”nyt ei eletä vuoden 1939 tilanteessa”. Tulee mieleeni muuten suuresti ansioituneeksi tietämäni ja arvostamani Väinö Tannerin lausahdus syksyllä 1939 ”eivät nykyiset Venäjän johtajat voi niin hulluja olla, että he aloittaisivat sodan”. Onneksi tuo Erkki-poika ei tulle jäämään sanoistaan historiaan Tannerin tavoin, siitä pitänevät järkevämmät johtajamme huolen. Syntymärikkaan on hyvä harrastella pasifismia ja muuta maailmanparantamista ja jonkin sortin sosialismiakin siinä sivussa tietäessään, että hänen ei varmaankaan tarvitsisi jäädä siihen tilanteeseen, mihin hän voi huonompiosaiset haavekuviensa häikäisemällä vastuuttomuudellaan saattaa!
Tässä aihepiirissä liikuttiin myös Tv 1:n Susanna Päivärinnan juontamassa ohjelmassa eilen 26.1. illalla, jossa keskustelijoina olivat mm. kenraali Gustav Hägglund ja kansanedustaja Osmo Soininvaara. Hägglund totesi, että meidän tilannettamme ei voida verrata Ruotsiin, sillä me elämme ruutitynnyrin vieressä ja Ruotsi on turvassa meidän selkämme takana. Kun juontaja totesi Hägglundin puhuneen Ruotsissa, että koko EU:n tulisi liittyä Natoon, Hägglun sanoi sarkastisesti, että ”olenhan minä puhunut samaa Suomessakin jo ajat sitten, mutta se piti mennä sanomaan Ruotsiin, että se myös täällä huomattaisiin”. Hän piti puheita liittoutumattomuudesta tyhjänpäiväisinä, sillä hänen mielestään Suomi on jo hyvin lujasti liittoutunut. Hägglund piti toivottavana ja todennäköisenä Naton kehittymistä kaksipilariseksi, Yhdysvallat toisena ja EU toisena pilarina, jolloin koko EU:n kuuluminen Natoon olisi itsestään selvyys. Tällaisia ajatuksia minunkin päässäni on muhinut ja olen niistä puhunut monessa yhteydessä, jopa tälläkin kentällä.
Osmo Soininvaaraa olen aina pitänyt järkimiehenä, mutta silti hän yllätti minut myönteisesti myös maanpuolustusta koskevilla näkemyksillään. Hänkin piti selvänä, että jos jokin EU-maa tarvitsee liittoutuman turvaa, se on Suomi, eikä hän voinut käsittää, että nimenomaan Suomen ulkoministeri haluaa, etteivät muut saa tulla meitä auttamaan ennen kuin pyydettynä, jolloin se voi olla jo myöhäistä. Hän puhuikin ulkoministerin lausuntosekoiluista ja hänenkin mielestään puheet Suomen liittoutumattomuudesta ovat höpö-höpöä.
Muita lomani aikana Suomesta havainnoimiani ilonaiheita olivat demarien nousu suurimmaksi puolueeksi Helsingissä (mielipidekyselyjen mukaan) ja, kehtaisinkohan olla vahingoniloinen, kepun ministerien sekoilu ja kentän rakoilu mikä tietysti merkitsee puolueen kannatuksen alamäen jyrkentymistä. Ja kun kotiin tultuani katselin tällä kentällä eri puolueiden palstoja, silmiinpistävää oli Paavo Lipposen jatkuva esillä olo, joko kehujen tai haukkumisen kohteena. Tärkeintä, että puhutaan; kun mies pysyy muistissa, pysyy hän silloin pinnalla ja tarpeen tullen hänet otetaan taas kaikkein tärkeimpiin tehtäviin. Tarve voi tulla piankin, ellei hallitus saa tilannetta niin kotona kuin ulkona paremmin hallintaansa. Mutta onko Paavo enää silloin käytettävissä – häntähän saattavat odottaa suuremmat tehtävät, mitä Suomeen mahtuu; näinhän on käynyt myös edellä mainittujen Ahtisaaren, Holkerin ja Rehnin kohdalla.
Tulipa melko pitkä juttu, mutta sittenkin lyhyt kahden viikon havainnointieni yhdistelmäksi. Palaillaan!
Huomasin, että lähtöni alla joku ilmeisesti nimimerkkiini viitaten näkyi kysyvän minulta, että millä rintamalla minä sodin sodassa. Kotirintamalla vain, sillä olin tuolloin vielä pikkupoika, mutta jouduin kyllä kokemaan sodan kauhuja ja menetyksiäkin, mutta ei niistä ole tarpeen tässä puhua. Myöhemmin olen nähnyt sotaa ja sen seurauksia useamman vuoden Lähi-Idässä, ja onhan minulla sotilasuraakin sen verran, että nuo tekijät aatteelliseen näkemykseeni yhdistäen nimimerkkini on perusteltu. Jotakin olen kertonut itsestäni aikaisemmin toisella nimimerkilläni, jota käytän toisenlaisissa yhteyksissä ja enemmän tuolla maailman näyttämöllä osastossa. Ennen muuta haluan tällä nimimerkilläni tehdä kunniaa niille alkuperäisille ja todellisille asevelisosialisteille, Unto Varjoselle, Väinö Leskiselle, Penna Tervolle ja muille, jotka pelastivat Suomen kommunismilta ja NL:n satelliittimaiden kohtalolta 1940-luvun lopun ”vaaran vuosina”. Tästä olen kertonut jo aikaisemmin. Nykysosialidemokraateista näen Martti Ahtisaaren ja Paavo Lipposen asevelisosialistien perinnön vaalijoina. Sekin on tullut mainituksi.
Viesti Kalevi Sorsan kuolemasta tuli tuonne lomamatkallekin ihan reaaliajassa. Hotellimme illallispöydässä vietimme hiljaisen hetken Kalevi Sorsan muistolle. Äänestin Ahtisaarta SDP:n avoimessa esivaalissa, sillä mielestäni Sorsa oli aivan liikaa ”suomettunut” Kekkosen matkassa. Kun myöhemmin olen lukenut Sorsan muistelmia, olen huomannut häntä hieman väärin arvioineeni. Tälläkin tietämyksellä äänestäisin kuitenkin samoin, sillä Ahtisaaren kansainvälisyys ja ryvettymättömyys Suomen politiikassa olivat tarpeen ensimmäiselle EU-presidentillemme.
Tajunnemmekohan, millaista pr-työtä Ahtisaari on tehnyt ja tekee maallemme. Hän on edelleen näkyvin suomalainen maailmalla. Muut maailman median myönteisesti huomaamat ovat Harri Holkeri ja Elisabeth Rehn ja joskus Erkki Liikanen. Nykyhallituksesta maailman mediassa näyttäytyy vain Erkki Tuomioja ja useimmiten kielteisissä yhteyksissä. Paavo Lipponen vielä muistetaan, sillä kun viime viikolla espanjalaisessa sanomalehdessä, olikohan se El Pais, listattiin varteenotettavimpia EU-komitean puheenjohtajia, siinä se Paavokin komeili kuvallaan yhdessä Espanjan pääministerin Josè Maria Aznarin ja eräiden muiden kanssa. Kalevi Sorsa muuten tuo noissa muistelmissaan esiin arvostuksensa Paavo Lipposta kohtaan ja vastakkaisen mielipiteensä Erkki Tuomiojasta.
Päivittäin ostin myös Helsingin Sanomat lähes hotellimme vieressä olevasta lehtikioskista, jonka telineessä ei muuten Ilkkaa tai Suomenmaata näkynyt, ei valitettavasti Demariakaan. Hesarista (16.1.) luin mm. Max Jakobsonin kolumnin ”Suomi, Nato ja Venäjä”, jossa hän mm. toteaa, että ”Kokemuksesta tiedämme, että Venäjällä voi tapahtua odottamattomia muutoksia. Viime vuosikymmenien kuluessa Venäjän politiikka on kääntynyt Suomen kannalta milloin edulliseen, milloin taas vahingolliseen suuntaan. Turvallisuuspolitiikan perustehtävä on varautua pahimpaan. Tätä palvelee Nato-jäsenyys. Sitä verrataan usein palovakuutukseen, jolla tarkoitetaan, että jos maatamme vastaan hyökätään, saamme Naton jäsenvaltioilta apua. Nato-jäsenyyden varsinainen merkitys on kuitenkin toinen. Ainoakaan Naton jäsenvaltioista ei ole joutunut hyökkäyksen kohteeksi sitten puolustusliiton perustamisen 1949. Jäsenyys on vaikutukseltaan ennalta ehkäisevä”.
Näinhän se on. Mutta sitten tuo onneton ulkoministerimme sanoo (HS 25.1.04), että meillä ei ole mitään tarvetta liittyä Natoon ja perustelee mielipidettään, että ”nyt ei eletä vuoden 1939 tilanteessa”. Tulee mieleeni muuten suuresti ansioituneeksi tietämäni ja arvostamani Väinö Tannerin lausahdus syksyllä 1939 ”eivät nykyiset Venäjän johtajat voi niin hulluja olla, että he aloittaisivat sodan”. Onneksi tuo Erkki-poika ei tulle jäämään sanoistaan historiaan Tannerin tavoin, siitä pitänevät järkevämmät johtajamme huolen. Syntymärikkaan on hyvä harrastella pasifismia ja muuta maailmanparantamista ja jonkin sortin sosialismiakin siinä sivussa tietäessään, että hänen ei varmaankaan tarvitsisi jäädä siihen tilanteeseen, mihin hän voi huonompiosaiset haavekuviensa häikäisemällä vastuuttomuudellaan saattaa!
Tässä aihepiirissä liikuttiin myös Tv 1:n Susanna Päivärinnan juontamassa ohjelmassa eilen 26.1. illalla, jossa keskustelijoina olivat mm. kenraali Gustav Hägglund ja kansanedustaja Osmo Soininvaara. Hägglund totesi, että meidän tilannettamme ei voida verrata Ruotsiin, sillä me elämme ruutitynnyrin vieressä ja Ruotsi on turvassa meidän selkämme takana. Kun juontaja totesi Hägglundin puhuneen Ruotsissa, että koko EU:n tulisi liittyä Natoon, Hägglun sanoi sarkastisesti, että ”olenhan minä puhunut samaa Suomessakin jo ajat sitten, mutta se piti mennä sanomaan Ruotsiin, että se myös täällä huomattaisiin”. Hän piti puheita liittoutumattomuudesta tyhjänpäiväisinä, sillä hänen mielestään Suomi on jo hyvin lujasti liittoutunut. Hägglund piti toivottavana ja todennäköisenä Naton kehittymistä kaksipilariseksi, Yhdysvallat toisena ja EU toisena pilarina, jolloin koko EU:n kuuluminen Natoon olisi itsestään selvyys. Tällaisia ajatuksia minunkin päässäni on muhinut ja olen niistä puhunut monessa yhteydessä, jopa tälläkin kentällä.
Osmo Soininvaaraa olen aina pitänyt järkimiehenä, mutta silti hän yllätti minut myönteisesti myös maanpuolustusta koskevilla näkemyksillään. Hänkin piti selvänä, että jos jokin EU-maa tarvitsee liittoutuman turvaa, se on Suomi, eikä hän voinut käsittää, että nimenomaan Suomen ulkoministeri haluaa, etteivät muut saa tulla meitä auttamaan ennen kuin pyydettynä, jolloin se voi olla jo myöhäistä. Hän puhuikin ulkoministerin lausuntosekoiluista ja hänenkin mielestään puheet Suomen liittoutumattomuudesta ovat höpö-höpöä.
Muita lomani aikana Suomesta havainnoimiani ilonaiheita olivat demarien nousu suurimmaksi puolueeksi Helsingissä (mielipidekyselyjen mukaan) ja, kehtaisinkohan olla vahingoniloinen, kepun ministerien sekoilu ja kentän rakoilu mikä tietysti merkitsee puolueen kannatuksen alamäen jyrkentymistä. Ja kun kotiin tultuani katselin tällä kentällä eri puolueiden palstoja, silmiinpistävää oli Paavo Lipposen jatkuva esillä olo, joko kehujen tai haukkumisen kohteena. Tärkeintä, että puhutaan; kun mies pysyy muistissa, pysyy hän silloin pinnalla ja tarpeen tullen hänet otetaan taas kaikkein tärkeimpiin tehtäviin. Tarve voi tulla piankin, ellei hallitus saa tilannetta niin kotona kuin ulkona paremmin hallintaansa. Mutta onko Paavo enää silloin käytettävissä – häntähän saattavat odottaa suuremmat tehtävät, mitä Suomeen mahtuu; näinhän on käynyt myös edellä mainittujen Ahtisaaren, Holkerin ja Rehnin kohdalla.
Tulipa melko pitkä juttu, mutta sittenkin lyhyt kahden viikon havainnointieni yhdistelmäksi. Palaillaan!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.