Terveisiä lomilta! On se mukavaa matkustella tässä suuressa EU-kotimaassa, kun valuuttaakaan ei tarvitse enää vaihtaa ja kolmannella kotimaisella kielellä pärjää kaikkialla ihan hyvin.
Huomasin, että lähtöni alla joku ilmeisesti nimimerkkiini viitaten näkyi kysyvän minulta, että millä rintamalla minä sodin sodassa. Kotirintamalla vain, sillä olin tuolloin vielä pikkupoika, mutta jouduin kyllä kokemaan sodan kauhuja ja menetyksiäkin, mutta ei niistä ole tarpeen tässä puhua. Myöhemmin olen nähnyt sotaa ja sen seurauksia useamman vuoden Lähi-Idässä, ja onhan minulla sotilasuraakin sen verran, että nuo tekijät aatteelliseen näkemykseeni yhdistäen nimimerkkini on perusteltu. Jotakin olen kertonut itsestäni aikaisemmin toisella nimimerkilläni, jota käytän toisenlaisissa yhteyksissä ja enemmän tuolla maailman näyttämöllä osastossa. Ennen muuta haluan tällä nimimerkilläni tehdä kunniaa niille alkuperäisille ja todellisille asevelisosialisteille, Unto Varjoselle, Väinö Leskiselle, Penna Tervolle ja muille, jotka pelastivat Suomen kommunismilta ja NL:n satelliittimaiden kohtalolta 1940-luvun lopun ”vaaran vuosina”. Tästä olen kertonut jo aikaisemmin. Nykysosialidemokraateista näen Martti Ahtisaaren ja Paavo Lipposen asevelisosialistien perinnön vaalijoina. Sekin on tullut mainituksi.
Viesti Kalevi Sorsan kuolemasta tuli tuonne lomamatkallekin ihan reaaliajassa. Hotellimme illallispöydässä vietimme hiljaisen hetken Kalevi Sorsan muistolle. Äänestin Ahtisaarta SDP:n avoimessa esivaalissa, sillä mielestäni Sorsa oli aivan liikaa ”suomettunut” Kekkosen matkassa. Kun myöhemmin olen lukenut Sorsan muistelmia, olen huomannut häntä hieman väärin arvioineeni. Tälläkin tietämyksellä äänestäisin kuitenkin samoin, sillä Ahtisaaren kansainvälisyys ja ryvettymättömyys Suomen politiikassa olivat tarpeen ensimmäiselle EU-presidentillemme.
Tajunnemmekohan, millaista pr-työtä Ahtisaari on tehnyt ja tekee maallemme. Hän on edelleen näkyvin suomalainen maailmalla. Muut kolme maailman median myönteisesti huomaamat ovat Harri Holkeri ja Elisabeth Rehn ja joskus Erkki Liikanen. Nykyhallituksesta maailman mediassa näyttäytyy vain Erkki Tuomioja ja useimmiten kielteisissä yhteyksissä. Paavo Lipponen vielä muistetaan, sillä kun viime viikolla espanjalaisessa El Pais-laatulehdessä listattiin varteenotettavimpia EU-komitean puheenjohtajia, siinä se Paavokin komeili kuvallaan yhdessä Espanjan pääministerin Josè Maria Aznarin ja eräiden muiden kanssa. Kalevi Sorsa muuten tuo noissa muistelmissaan esiin arvostuksensa Paavo Lipposta kohtaan ja vastakkaisen mielipiteensä Erkki Tuomiojasta.
Päivittäin ostin myös Helsingin Sanomat lähes hotellimme vieressä olevasta lehtikioskista, jonka telineessä ei muuten Ilkkaa tai Suomenmaata näkynyt, ei valitettavasti Demariakaan. Hesarista (16.1.) luin mm. Max Jakobsonin kolumnin ”Suomi, Nato ja Venäjä”, jossa hän mm. toteaa, että ”Kokemuksesta tiedämme, että Venäjällä voi tapahtua odottamattomia muutoksia. Viime vuosikymmenien kuluessa Venäjän politiikka on kääntynyt Suomen kannalta milloin edulliseen, milloin taas vahingolliseen suuntaan. Turvallisuuspolitiikan perustehtävä on varautua pahimpaan. Tätä palvelee Nato-jäsenyys. Sitä verrataan usein palovakuutukseen, jolla tarkoitetaan, että jos maatamme vastaan hyökätään, saamme Naton jäsenvaltioilta apua. Nato-jäsenyyden varsinainen merkitys on kuitenkin toinen. Ainoakaan Naton jäsenvaltioista ei ole joutunut hyökkäyksen kohteeksi sitten puolustusliiton perustamisen 1949. Jäsenyys on vaikutukseltaan ennalta ehkäisevä”.
Näinhän se on. Mutta sitten tuo onneton ulkoministerimme sanoo (HS 25.1.04), että meillä ei ole mitään tarvetta liittyä Natoon ja perustelee mielipidettään, että ”nyt ei eletä vuoden 1939 tilanteessa”. Tulee mieleeni muuten suuresti ansioituneeksi tietämäni ja arvostamani Väinö Tannerin lausahdus syksyllä 1939 ”eivät nykyiset Venäjän johtajat voi niin hulluja olla, että he aloittaisivat sodan”. Onneksi tuo Erkki-poika ei tulle jäämään sanoistaan historiaan Tannerin tavoin, siitä pitänevät järkevämmät johtajamme huolen. Syntymärikkaan on hyvä harrastella pasifismia ja muuta maailmanparantamista ja jonkin sortin sosialismiakin siinä sivussa tietäessään, että hänen ei varmaankaan tarvitsisi jäädä siihen tilanteeseen, mihin hän voi huonompiosaiset haavekuviensa häikäisemällä vastuuttomuudellaan saattaa!
Tässä aihepiirissä liikuttiin myös Tv 1:n Susanna Päivärinnan juontamassa ohjelmassa eilen 26.1. illalla, jossa keskustelijoina olivat mm. kenraali Gustav Hägglund ja kansanedustaja Osmo Soininvaara. Hägglund totesi, että meidän tilannettamme ei voida verrata Ruotsiin, sillä me elämme ruutitynnyrin vieressä ja Ruotsi on turvassa meidän selkämme takana. Kun juontaja totesi Hägglundin puhuneen Ruotsissa, että koko EU:n tulisi liittyä Natoon, Hägglun sanoi sarkastisesti, että ”olenhan minä puhunut samaa Suomessakin jo ajat sitten, mutta se piti mennä sanomaan Ruotsiin, että se myös täällä huomattaisiin”. Hän piti puheita liittoutumattomuudesta tyhjänpäiväisinä, sillä hänen mielestään Suomi on jo hyvin lujasti liittoutunut. Hägglund piti toivottavana ja todennäköisenä Naton kehittymistä kaksipilariseksi, Yhdysvallat toisena ja EU toisena pilarina, jolloin koko EU:n kuuluminen Natoon olisi itsestään selvyys. Tällaisia ajatuksia minunkin päässäni on muhinut ja olen niistä puhunut monessa yhteydessä, jopa tälläkin kentällä.
Osmo Soininvaaraa olen aina pitänyt järkimiehenä, mutta silti hän yllätti minut myönteisesti myös maanpuolustusta koskevilla näkemyksillään. Hänkin piti selvänä, että jos jokin EU-maa tarvitsee liittoutuman turvaa, se on Suomi, eikä hän voinut käsittää, että nimenomaan Suomen ulkoministeri haluaa, etteivät muut saa tulla meitä auttamaan ennen kuin pyydettynä, jolloin se voi olla jo myöhäistä. Hän puhuikin ulkoministerin lausuntosekoiluista ja hänenkin mielestään puheet Suomen liittoutumattomuudesta ovat höpö-höpöä.
Muita lomani aikana Suomesta havainnoimiani ilonaiheita olivat demarien nousu suurimmaksi puolueeksi Helsingissä (mielipidekyselyjen mukaan) ja, kehtaisinkohan olla vahingoniloinen, kepun ministerien sekoilu ja kentän rakoilu mikä tietysti merkitsee puolueen kannatuksen alamäen jyrkentymistä. Ja kun kotiin tultuani katselin tällä kentällä eri puolueiden palstoja, silmiinpistävää oli Paavo Lipposen jatkuva esillä olo, joko kehujen tai haukkumisen kohteena. Tärkeintä, että puhutaan; kun mies pysyy muistissa, pysyy hän silloin pinnalla ja tarpeen tullen hänet otetaan taas kaikkein tärkeimpiin tehtäviin. Tarve voi tulla piankin, ellei hallitus saa tilannetta niin kotona kuin ulkona paremmin hallintaansa. Mutta onko Paavo enää silloin käytettävissä – häntähän saattavat odottaa suuremmat tehtävät, mitä Suomeen mahtuu; näinhän on käynyt myös edellä mainittujen Ahtisaaren, Holkerin ja Rehnin kohdalla.
Tulipa melko pitkä juttu, mutta sittenkin lyhyt kahden viikon havainnointieni yhdistelmäksi. Palaillaan!
Huomasin, että lähtöni alla joku ilmeisesti nimimerkkiini viitaten näkyi kysyvän minulta, että millä rintamalla minä sodin sodassa. Kotirintamalla vain, sillä olin tuolloin vielä pikkupoika, mutta jouduin kyllä kokemaan sodan kauhuja ja menetyksiäkin, mutta ei niistä ole tarpeen tässä puhua. Myöhemmin olen nähnyt sotaa ja sen seurauksia useamman vuoden Lähi-Idässä, ja onhan minulla sotilasuraakin sen verran, että nuo tekijät aatteelliseen näkemykseeni yhdistäen nimimerkkini on perusteltu. Jotakin olen kertonut itsestäni aikaisemmin toisella nimimerkilläni, jota käytän toisenlaisissa yhteyksissä ja enemmän tuolla maailman näyttämöllä osastossa. Ennen muuta haluan tällä nimimerkilläni tehdä kunniaa niille alkuperäisille ja todellisille asevelisosialisteille, Unto Varjoselle, Väinö Leskiselle, Penna Tervolle ja muille, jotka pelastivat Suomen kommunismilta ja NL:n satelliittimaiden kohtalolta 1940-luvun lopun ”vaaran vuosina”. Tästä olen kertonut jo aikaisemmin. Nykysosialidemokraateista näen Martti Ahtisaaren ja Paavo Lipposen asevelisosialistien perinnön vaalijoina. Sekin on tullut mainituksi.
Viesti Kalevi Sorsan kuolemasta tuli tuonne lomamatkallekin ihan reaaliajassa. Hotellimme illallispöydässä vietimme hiljaisen hetken Kalevi Sorsan muistolle. Äänestin Ahtisaarta SDP:n avoimessa esivaalissa, sillä mielestäni Sorsa oli aivan liikaa ”suomettunut” Kekkosen matkassa. Kun myöhemmin olen lukenut Sorsan muistelmia, olen huomannut häntä hieman väärin arvioineeni. Tälläkin tietämyksellä äänestäisin kuitenkin samoin, sillä Ahtisaaren kansainvälisyys ja ryvettymättömyys Suomen politiikassa olivat tarpeen ensimmäiselle EU-presidentillemme.
Tajunnemmekohan, millaista pr-työtä Ahtisaari on tehnyt ja tekee maallemme. Hän on edelleen näkyvin suomalainen maailmalla. Muut kolme maailman median myönteisesti huomaamat ovat Harri Holkeri ja Elisabeth Rehn ja joskus Erkki Liikanen. Nykyhallituksesta maailman mediassa näyttäytyy vain Erkki Tuomioja ja useimmiten kielteisissä yhteyksissä. Paavo Lipponen vielä muistetaan, sillä kun viime viikolla espanjalaisessa El Pais-laatulehdessä listattiin varteenotettavimpia EU-komitean puheenjohtajia, siinä se Paavokin komeili kuvallaan yhdessä Espanjan pääministerin Josè Maria Aznarin ja eräiden muiden kanssa. Kalevi Sorsa muuten tuo noissa muistelmissaan esiin arvostuksensa Paavo Lipposta kohtaan ja vastakkaisen mielipiteensä Erkki Tuomiojasta.
Päivittäin ostin myös Helsingin Sanomat lähes hotellimme vieressä olevasta lehtikioskista, jonka telineessä ei muuten Ilkkaa tai Suomenmaata näkynyt, ei valitettavasti Demariakaan. Hesarista (16.1.) luin mm. Max Jakobsonin kolumnin ”Suomi, Nato ja Venäjä”, jossa hän mm. toteaa, että ”Kokemuksesta tiedämme, että Venäjällä voi tapahtua odottamattomia muutoksia. Viime vuosikymmenien kuluessa Venäjän politiikka on kääntynyt Suomen kannalta milloin edulliseen, milloin taas vahingolliseen suuntaan. Turvallisuuspolitiikan perustehtävä on varautua pahimpaan. Tätä palvelee Nato-jäsenyys. Sitä verrataan usein palovakuutukseen, jolla tarkoitetaan, että jos maatamme vastaan hyökätään, saamme Naton jäsenvaltioilta apua. Nato-jäsenyyden varsinainen merkitys on kuitenkin toinen. Ainoakaan Naton jäsenvaltioista ei ole joutunut hyökkäyksen kohteeksi sitten puolustusliiton perustamisen 1949. Jäsenyys on vaikutukseltaan ennalta ehkäisevä”.
Näinhän se on. Mutta sitten tuo onneton ulkoministerimme sanoo (HS 25.1.04), että meillä ei ole mitään tarvetta liittyä Natoon ja perustelee mielipidettään, että ”nyt ei eletä vuoden 1939 tilanteessa”. Tulee mieleeni muuten suuresti ansioituneeksi tietämäni ja arvostamani Väinö Tannerin lausahdus syksyllä 1939 ”eivät nykyiset Venäjän johtajat voi niin hulluja olla, että he aloittaisivat sodan”. Onneksi tuo Erkki-poika ei tulle jäämään sanoistaan historiaan Tannerin tavoin, siitä pitänevät järkevämmät johtajamme huolen. Syntymärikkaan on hyvä harrastella pasifismia ja muuta maailmanparantamista ja jonkin sortin sosialismiakin siinä sivussa tietäessään, että hänen ei varmaankaan tarvitsisi jäädä siihen tilanteeseen, mihin hän voi huonompiosaiset haavekuviensa häikäisemällä vastuuttomuudellaan saattaa!
Tässä aihepiirissä liikuttiin myös Tv 1:n Susanna Päivärinnan juontamassa ohjelmassa eilen 26.1. illalla, jossa keskustelijoina olivat mm. kenraali Gustav Hägglund ja kansanedustaja Osmo Soininvaara. Hägglund totesi, että meidän tilannettamme ei voida verrata Ruotsiin, sillä me elämme ruutitynnyrin vieressä ja Ruotsi on turvassa meidän selkämme takana. Kun juontaja totesi Hägglundin puhuneen Ruotsissa, että koko EU:n tulisi liittyä Natoon, Hägglun sanoi sarkastisesti, että ”olenhan minä puhunut samaa Suomessakin jo ajat sitten, mutta se piti mennä sanomaan Ruotsiin, että se myös täällä huomattaisiin”. Hän piti puheita liittoutumattomuudesta tyhjänpäiväisinä, sillä hänen mielestään Suomi on jo hyvin lujasti liittoutunut. Hägglund piti toivottavana ja todennäköisenä Naton kehittymistä kaksipilariseksi, Yhdysvallat toisena ja EU toisena pilarina, jolloin koko EU:n kuuluminen Natoon olisi itsestään selvyys. Tällaisia ajatuksia minunkin päässäni on muhinut ja olen niistä puhunut monessa yhteydessä, jopa tälläkin kentällä.
Osmo Soininvaaraa olen aina pitänyt järkimiehenä, mutta silti hän yllätti minut myönteisesti myös maanpuolustusta koskevilla näkemyksillään. Hänkin piti selvänä, että jos jokin EU-maa tarvitsee liittoutuman turvaa, se on Suomi, eikä hän voinut käsittää, että nimenomaan Suomen ulkoministeri haluaa, etteivät muut saa tulla meitä auttamaan ennen kuin pyydettynä, jolloin se voi olla jo myöhäistä. Hän puhuikin ulkoministerin lausuntosekoiluista ja hänenkin mielestään puheet Suomen liittoutumattomuudesta ovat höpö-höpöä.
Muita lomani aikana Suomesta havainnoimiani ilonaiheita olivat demarien nousu suurimmaksi puolueeksi Helsingissä (mielipidekyselyjen mukaan) ja, kehtaisinkohan olla vahingoniloinen, kepun ministerien sekoilu ja kentän rakoilu mikä tietysti merkitsee puolueen kannatuksen alamäen jyrkentymistä. Ja kun kotiin tultuani katselin tällä kentällä eri puolueiden palstoja, silmiinpistävää oli Paavo Lipposen jatkuva esillä olo, joko kehujen tai haukkumisen kohteena. Tärkeintä, että puhutaan; kun mies pysyy muistissa, pysyy hän silloin pinnalla ja tarpeen tullen hänet otetaan taas kaikkein tärkeimpiin tehtäviin. Tarve voi tulla piankin, ellei hallitus saa tilannetta niin kotona kuin ulkona paremmin hallintaansa. Mutta onko Paavo enää silloin käytettävissä – häntähän saattavat odottaa suuremmat tehtävät, mitä Suomeen mahtuu; näinhän on käynyt myös edellä mainittujen Ahtisaaren, Holkerin ja Rehnin kohdalla.
Tulipa melko pitkä juttu, mutta sittenkin lyhyt kahden viikon havainnointieni yhdistelmäksi. Palaillaan!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Asetoverisolisaliratti is back again! Muistakaa, ettei tälle toverille kannata kettuilla. Häipyvät pikapikaa ne keskustelut saitilta. Neukkutiedotusperinteen uskollinen vaalija hyväksyy vain läähättäen, kuola suupielestä valuen demareita palvoen kirjoitetut hengentuotteet.
En ole koskaan yhtäkään juttua pyytänyt näiltä palstoilta poistamaan enkä tule pyytämäänkään. Älä sekoita minua tiettyihin Kepun äänitorviin. Asialliset eri mieltä olevat kommentit yritän kumota omilla perusteluillani, tällaisiin typeryyksiin en yleensä viitsi vastata, kun näiden kieliasu jo ilmaisee vastaanottajan rajoittuneen kyvyn vastauksen ymmärtämiseksi. Teen nyt poikkeuksen idioottimaisen syytöksesi torjumiseksi; uskottelemasi menettely olisi kerta kaikkiaan mahdoton minunlaiselleni, sinulta se saattaisi hyvin käydä, jos pystyisit kommunikoimaan ymmärrettävästi näiden palstojen seriffin kanssa.
Yli-ihmiskompleksia ei tule yleensä hengenjättiläisille, vaan tykkivelisosialistin tasoisille omaan ajatteluun kykenemättömille fundamentalisteille. He ilmeisesti aivan oikeastikin kuvittelevat olevansa viisaampia ja eritoten oikeammassa kuin muut. Tällaisia kavereita kun riittävästi siunaantuu, niin väkivalta alkaa kukkia ja sananvapaus kuihtua.
Säälittävintä tässä aseveriveljen tapauksessa on palvonnan kohde. Paavo Lipposen tasoista takinkääntäjäsurkimusta palvovan toverin täytyy olla todella säälittävä tapaus. Etsisi nyt edes jonkun lahjakkaan ja charmantin ylijumalan itselleen, vaikka vaikeaahan se demareista on sellaista löytää. Erityisesti toverille, joka ei erota viisasta tyhmästä, ja joka valitsee kahdesta vaihtoehdosta aina sen huonomman.
Tulisi todella pitkä vastine jos alkaisin kommentoimaan kaikkea sitä, josta olen erimieltä.
Aina kun joku alkaa ylistämään Kauna-Paavoa -vaikka leikilläänkin- niin meikäläinen provosoituu.
En ole Sorsan muistelmia lukenut, mutta aina valpas maakuntalehtemme päätoimittaja Kari Hokkanen oli poiminut tästä erinomaiseksi kehumastaan muistelmakirjasta mm sellaisen kohdan, jossa herrat Lipponen ja Kairamo niinkin myöhään kuin vuonna 1975 vaativat liikepankkien ja vakuutusyhtiöiden ynnä näiden omistamien säätiöiden "ottamista yhteiskunnan haltuun"
No, tuohan nyt oli pientä kaiken sen rinnalla mitä tämä meidän "suuri eurooppalainen ajattelijamme" on takavuosina puuhastellut.
Sitä vain olen monesti ihmetellyt, että miten tällaista takinkääntäjää jotkut kehtaavat niin tavattomasti jumaloida.
Ei ymmärrä.
Suosittelisin lukemaan nuo Sorsan muistelmat! Kyllä Sinunkin käsityksesi hänestä melkoisesti muuttuisi.
Minä en siis aikanaan kovin arvostanut Sorsaa, kun oletin hänet niin kauan takinkääntäjien suurmestari Urho Kekkosen lähipiirissä ja luottomiehenä olleena omineen samat opit, mutta kirjasta käy kyllä hyvin selville Sorsan perimmäiset ajatukset ja tarkoitukset tuolloinkin ja taktiikka, mihin hän oli noissa oloissa pakotettu tarkoituksiinsa pääsemiseksi. Ja hyvinhän siinä onnistui: Ahti Karjalaisesta ei tullut presidenttiä, mikä pelasti Suomen lähes samoin kuin asevelisosialistit 1940-luvun lopulla. Sorsa itse maksoi yhteistoiminnastaan Kekkosen kanssa siten että hänestäkään ei tullut presidenttiä. Mutta kaikkihan meni sitten parhain päin niin maan kuin Sorsankin kohdalla, sillä tuskinpa hän olisi nykymuotoisessa presidentin roolissa viihtynytkään.
...samaa mieltä siitä, että on hyvä kun Karjalaisesta ei tullut presidenttiä.
Sen sijaan siitä olen pahoillani kun Virolaisesta ei tullut presidenttiä.
Olisimme välttyneet tältä Holkerin-Liikasen täystuhohallitukselta, joka tuhosi maamme talouden.
Olen samaa mieltä kanssasi, että oli Isänmaan etu, ettei (AA)A Karjalaisesta tullut presidenttiä. Parempi olisi ollut ettei Kekkosestakaan. Mutta jäi Kepulle sentään ykkösketju, joista ei tullut , eikä tule (valtionpäämiestä), ei K. Korkoseta eikä Väyrysestä, E (sökö) Ahosta , H. Pokasta
Mahtoiko Ilkan Hotakainen mainita sitä, mitä eroa oli sillon pankella ja niiden hallinnioimilla säätiöillä?
Synkimmmällä Kekkosenajalla rahat säätiöitiin. Säätiöiden verokohtelu oli "rehellisKekkoslaista"
Ellet tiedä, kysy vaikka Ilkasta tai Keskisyöpaläisestä, saat haluamasi vastauksen,(totuuden kanssa sillä ei ole tietenkään mitään yhteyttä..)
Ja sen säätiöinnin ainoa vaihtoehto oli sosialisointi? Kas kun eivät kaikki muut sossutkaan innostuneet tästä Lipposen upeasta ideasta.