auttakaamme hätää kärsiviä!

voisit tuota Pariisin hätämajoitusta vähän kustantaa, siellähän taitaa asustella puoliso ja lapsi.

Voi rahalähetys mennä ihan nimellä ja Palestiinan asianhoitajilta saat tarkemmat tiedot.

Parhaiten saat apusi perille Hamasin, Jihadin, PLFP:n yms. järjestöjen kautta, koska niillä on todellinen valta siellä, voi olla vähän hankalaa muiden puuhastella varsinkin rahojen kanssa.

1. Demokratia

Yleisesti on tiedossa, ettei demokratia ole käytössä arabimaailmassa. Länsimaisessa mielessä se on myös palestiinalaisilla täysin alkutekijöissä. Heillä on kyllä jonkinlainen lakiasäätävä kokous, mutta sen kokoaminen säännöllisesti toistuvilla vaaleilla ontuu pahasti. Ei edes presidentin valinta ole tapahtunut sovitun ajanjakson (1996-2000) jälkeen uudelleen ajallaan. Arafat on hallinnut siis laittomasti jo kaksi vuotta. Arafatin jarrutuksen vuoksi ei ole säädetty perustuslakia, mikä määrittelisi valtioelinten keskinäiset suhteet. Hallitus ei ole kansanedustuslaitoksen enemmistön kantaan tukeutuva ministeristö, vaan selkeästi presidentin valitsema kabinetti ja hänen käsikassaransa.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ei toteudu salaisilla ja välittömillä vaaleilla, koska puoluemuodostusta ei ole. Puolueista ei ole näin voitu valita tasapuolisesti vaalivirkailijoita valvomaan äänestyskäyttäytymistä ja estämään vaalivilppi.

Puolueitten puuttuminen merkitsee myös opposition poissaoloa parlamentista. Hallituksen vastainen rintama voi syntyä vain "omien" joukosta jonkun kellokkaan johdolla eikä sillä voi olla sitä legitimiteettiä kuin hallituksen ulkopuolelle jääneillä puolueilla on. Tuoreena esimerkkinä presidentin mahdollisuudesta "pelata" omaan pussiin on äskeinen parlamentin istunto. Kun kriittisiä äänenpainoja kaksi vuotta kestäneestä intifadasta alkoi tulla ja hallitusta uhkasi luottamusäänestys, Arafat määräsi uudet parlamentti- ja presidenttivaalit 20.1.2003. Saman tien hallitus erosi ja muuttui toimitusministeriöksi, jolla ei ole poliittista vastuuta. Kansanvaltaan kuitenkin kuuluu, että oppositio saa rauhassa mittauttaa hallituksen kannatuksen ja enemmistön saatuaan kaataa sen.

2. Talouselämä

Perustettavan valtion tulisi omata itsenäinen talous, joka pohjautuu kansalaisten omalla työllä hankkimaan tuloon. Palestiinalaisilla ei ole merkittävää teollista toimintaa (pommitehtaita lukuun ottamatta). Maaperärikkauksia ei ole, mutta kekseliäisyys tuottaa kaikkialla tunnettuja tavaramerkkejä, kuten Israelin valmistamat Kuolleen meren suolasta ja mudasta jalostamat Ahava-kemikaalit. Länsirannan maaperä on paljon hedelmällisempi kuin Israelissa. Kuitenkaan Palestiina ei ole kaikilta osin omavarainen maataloustuotannossakaan. Toinen tulonlähde maanviljelyksen ohella on ollut turismi (lähinnä Itä-Jerusalemissa ja Jerikossa), mutta nyt intifadan aikana se on loppunut tyystin. Ennen kansannousua kymmenet tuhannet palestiinalaiset kävivät säännöllisesti töissä Israelin puolella. Sekin kertoo talouselämän heikkoudesta ja vaarallisesta riippuvuudesta ulkomaailmasta. Tälläkin hetkellä Israelissa käy töissä 33 000 palestiinalaista.

Palestiinan valtio on nykyisellään saanut leijonanosan tuloistaan ulkopuolelta kuten toisista arabimaista (Saudi-Arabia) ja EU:lta sekä USA:lta. Vastikään esimerkiksi EU on ilmoittanut lahjoittavansa 17,7 miljoonaa dollaria palestiinalaishallinnolle. Kolmasosan kaikista hallintokuluista maksaakin EU. Simon Wiesenthal-keskus on arvostellut kyseistä lahjoituspäätöstä sanoen, että ensin on järjestettävä itsenäinen tutkimus siitä, mihin tähänastiset varat ovat joutuneet. Itsenäinen valtio ei voi pitkän päälle rakentaa talouttaan tällaisten tulolähteiden varaa, eihän? Tilanne näyttää nyt vähän valoisammalta, kun vankilaan joutuneen Fuad Shubakin tilalle Arafat joutui nimittämään rahoitusministeriksi IMF:n entisen virkailijan Salaam Fayadin. Hän on uudistanut rahoitusvirtojen kontrollia ja jakanut eri ministeriöille tarkat summat.

Ehkä kaikkein heikoin lenkki Palestiinan valtion perustamisen todisteluketjussa onkin talouselämä. Maalla ei ole keskuspankkia, joka laskisi liikkeelle Palestiinan rahaa ja valvoisi sen arvoa muihin valuuttoihin nähden. Niinpä Arafat on pystyttänyt Ramallahiin aitoon gangsterityyliin rahanväärennöspajan, josta maailmalle suolletaan uutuuttaan kiiltäviä taaloja ja shekeleitä. Muutenkin pankkilaitos on aukollinen. Tarvittaisiin säästämiseen keskittyviä pankkeja keräämään yksityisiltä varoja ja liikepankkeja luotottamaan talouselämän yrityksiä. Palestiinalla ei ole myöskään mitään houkutinta vetämään ulkomaista pääomaa maahan.

Kun puuttuu toimiva pankkijärjestelmä, ei rahataloudessa ole lainkaan suhdanteiden säätelymekanismia kuten korkopolitiikkaa tai valtion finanssipolitiikkaa. Ja edelleen: kun kansalaisilta käytännössä puuttuvat työllä hankitut ansiotulot, ei verotusjärjestelmää ole siinä mittakaavassa kuin itsenäiselle valtiolle kuuluisi. Israelissa töissä käyneiden tuloista veron on kantanut Israelin valtio ja tulouttanut sen Palestiinan hallinnolle. Intifadan aikana Israel on jäädyttänyt näitä maksuja, koska palestiinalaishallinto on todistettavasti luovuttanut varojaan terroristeille. Säännölliset ja ennustettavat verotulot ovat valtion budjetin kannalta kuitenkin ensiarvoisia. Niillä tulisi ylläpitää hyvinvointipalvelut.

Länsimaisen näkemyksen mukaan veroja kerätään tuloista, omaisuudesta, kulutuksesta (arvonlisävero, valmisteverot, polttoainevero jne.), omaisuuden myynnistä ja muista kertaluontoisista tuloista. Työnantajilta ja työntekijöiltä peritään vielä erilaisia vakuutusmaksuja, kuten eläke-, sairaus-, tapaturma- ja työkyvyttömyys- ja työttömyysvakuutusmaksuja.

Tällaisten rasitusten tasaamiseen ei päästä, ennen kuin säädetään työmarkkinoita koskeva laki. Niin työnantajilla kuin työntekijöillä pitää olla vapaa järjestäytymisoikeus. Tällä hetkellä tilanne on Palestiinassa sellainen, että terrorijärjestöt ylläpitävät monopoliasemallaan myös ammattiyhdistyksiä, kuten Operaatio Puolustuskilven aikana Jeninissä paljastui PFLP tällaiseksi diktaattoriksi. Aidosti järjestäytyneiden ammattiliittojen ja työnantajaosapuolen välille syntyy itsestään neuvottelumekanismi, jos jäsenistöt edustavat suurinta osaa työmarkkinoiden toimijoista. Silloin sovitaan palkoista, työoloista, vuosilomista ja muista sosiaalieduista. Lopulta valtio voi neuvotella verotuksen tasosta.